Antero Jakoila kertoo, kuinka yksi Suomen arvokkaimmista kitaroista kulki hänen ja Albertin käsien kautta.
"Kun mä aloitin vuonna 1968 ammattimaisesti, mulla oli omia kamoja. Mutta mulla oli myös kirjakauppiasystävän, Löffen -59 Les Paul. Samanlainen siis kuin mitä Clapton soitti Bluesbreakerseissä. Ja samaa mitä esimerkiksi Jimmy Page käytti, samaa sarjaa. Ja mä sain sen yli puoleks vuodeks lainaan, mä soitin sillä tuolla pitkin Pohjanmaan tanssilavoja, äärettömän hienolla soittimella. Ja jätin sinne väliajalla vaan nojaamaan jonnekin, kun mentiin kahville. Silloin se maksoi erittäin vähän, nyt sen hinta on varmaan satoja tuhansia dollareita.
Sitten Albert himoitsi sitä kitaraa Hurriganesin aikana hirveästi. Semmoinen vehje. Albert yritti monta kertaa ostaa sitä Hurriganesien kulta-aikana, kun sillä oli fyrkkaa. Kun se tuli joltain keikoilta, niin se tuli kirjakauppiaalle levittään kauheita summia, 40 tonnia, siis hirvee määrä rahaa siihen aikaan, että ”lähteekö?” Löffe tuumas vaan, että ei lähde, ei lähde, pitää sen.
Sitten kävi kuitenkin niin, että Löffe antoi sen Albertille lainaksi. Se oli sillä varmaan monta kuukautta Royals-aikana levytystä varten. Albert muistaakseni antoi jonkun standardi pelti-Dobron sen kitaran pantiksi. Ja jossain vaiheessa Abe puhu myös, että hän olisi antanut viisi omaa kitaraa, Löffe saisi valita, jos olisi saanut sen Les Paulin. Mutta ei vaan sit lähtenyt.
Me ajateltiin sit, että jos se olis Albertille mennyt, niin jossain vaiheessa se olis mennyt sen velkojen panttina, eikä enää tiedettäisi missä se on. Nyt on vielä tässä maassa ja tiedossa ja hirveän arvokas. Se on kuuluisa ”kirjakauppiaan Les Paul”, se on käsite."
Lisäyksenä Jakoilan tarinaan voisi mainita, että Albertin lainaama Les Paul ei tullut Löffelle takaisin sovittuna aikana ja hän alkoi hieman huolestua kitaran kohtalosta. Löffe kertoi Jakoilalle huolensa ja Antero otti yhteyttä Remuun. Ei siinä mennyt kuin viikko, kun kitara tuli Löffelle takaisin. Samassa kondiksessa kun se oli lähtenyt.
maanantai 27. joulukuuta 2010
lauantai 18. joulukuuta 2010
Harri Merilahti ja Fortissimon viimeistely
Harri Merilahti muisteli haastattelussaan myös Hurriganesin Fortissimo-albumin viimeistelyä, joissa sessioissa Järvinen ei siis ollut enää mukana:
”Se huono energia, joka siinä oli studiossa… Mä en ollut studiotyössä mukana, mutta sitten me käytiin Remun kanssa sitä mukamas uudestaan miksailemassa. Me käytiin kaivertamassa se uudestaan, koska se ei tyydyttänyt, siinä ei ollut oikea fiilis. Remuhan on aina liki neuroottisessa tilassa miksauksissa ja se yrittää aina muuttaa ja vielä muuttaa asioita. Voit vaan kuvitella, kun kaiverrettiin levy, niin vielä siinä vaiheessa ”miksailtiin”. Kaiverrushan vastaisi siihen aikaan masterointia, se oli nimenomaan masterointia.”
”Me oltiin ja mä olin monen levyn masteroinnissa itse mukana. Kyllä nää kaivertajat hieman katteli, kun mä istun nopeusnappula kädessä ja muuttelen A- ja B-osan välisiä tempoja, kun Remu snärkkäili niistä, että pitää vaihtaa. Niitä piti siinä ”hyvissä ajoin”, eli heti jo kaiverruksessa balansoida. Joka oli ihan mielipuolista hommaa, mutta oli se opettavaista. Esimerkiksi kuinka paljon voi muuttaa kappaleen kestoa ja mitä se vaikuttaa. Jos on kolmen minuutin kappale, ja muutetaan niin, että sen kesto muuttuu sanotaan vaikka kolmella sekunnilla, niin se on eri kappale. Nimenomaan se groovi muuttuu.”
”Se huono energia, joka siinä oli studiossa… Mä en ollut studiotyössä mukana, mutta sitten me käytiin Remun kanssa sitä mukamas uudestaan miksailemassa. Me käytiin kaivertamassa se uudestaan, koska se ei tyydyttänyt, siinä ei ollut oikea fiilis. Remuhan on aina liki neuroottisessa tilassa miksauksissa ja se yrittää aina muuttaa ja vielä muuttaa asioita. Voit vaan kuvitella, kun kaiverrettiin levy, niin vielä siinä vaiheessa ”miksailtiin”. Kaiverrushan vastaisi siihen aikaan masterointia, se oli nimenomaan masterointia.”
”Me oltiin ja mä olin monen levyn masteroinnissa itse mukana. Kyllä nää kaivertajat hieman katteli, kun mä istun nopeusnappula kädessä ja muuttelen A- ja B-osan välisiä tempoja, kun Remu snärkkäili niistä, että pitää vaihtaa. Niitä piti siinä ”hyvissä ajoin”, eli heti jo kaiverruksessa balansoida. Joka oli ihan mielipuolista hommaa, mutta oli se opettavaista. Esimerkiksi kuinka paljon voi muuttaa kappaleen kestoa ja mitä se vaikuttaa. Jos on kolmen minuutin kappale, ja muutetaan niin, että sen kesto muuttuu sanotaan vaikka kolmella sekunnilla, niin se on eri kappale. Nimenomaan se groovi muuttuu.”
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Osa 2: Ote Kalle Fältin lähettämästä julkaisemattomasta käsikirjoituksesta…
(…jossa on fiktiivinen, mutta Quipsin näköinen bändi vappukeikalla 1983)
Basisti livahti pojan ohi tommaten pakarasta mennessään. Poika vastasi hivauttamalla nyrkillä selkään. Roikale räpytteli estradille kuin hukkuva sorsa. Tuulimylly selviytyi pystyyn kuitenkin, nosti molemmat kätensä tervehtimään jengiä. Hurrausta. Pikainen haistattelu pojalle, ja…
Soitin komeili telineessään viritettynä. Roudari pollisteli vahvistinten vierellä piuha kädessään valmiina ojentamaan – se oli hänen tilaisuutensa päästä ramppivaloihin. Notkea soittaja sujautti koneen asemiinsa, kädenojennus, johto kiinni ja… Vartalo tapaili hetken rytmiä… yhtyy, yhtyy yhtyy siihen. Akti sai voimaa ylhäältä. Yleisö hiljeni kuunteluun, kuumeni sitten vaiheittain huutamaan – ei suinkaan basistin, vaan kitaristin nimeä rytmissä. Rytmissä! Ryt-mis-sä!
Luukulta Poika näki kaiken. Hän vaistosi myös selkänsä takana, miten kitaristi yritti näytellä välinpitämätöntä, mitä tämä ei suinkaan ollut. Poika peilasi pelipaidan sisältä, kuinka Nuoren Wertherin kärsimykset kutistuivat huuto huudolta. Tämä nousi tuolistaan kuin karjapaimen, veltosti, mutta antaen aavistuksen piilotetusta jäntevyydestä. Kitaransa huolimattomasti roikottaen hän tyhjensi mukinsa, nosti peukaloaan ja asteli areenalle gladiaattoreiden lailla, käsi kohotettuna Hiler-tervehdykseen, niskat kenossa, arvokkaana.
Yleisö kuulosti repeävän. Ilmassa viuhui ylikansallista tilpehööriä. Liinat ja kädet liehuivat päitten yllä. Kitara imaisi sähköimpulssinsa ja infernaalinen parkaisu täytti tilan. Valokeila kohdistui ainoastaan soittimeen jättäen kaiken muun säestäväksi tekijäksi. – Ja kitara soi… kitara Soi!
Salissa ei näkynyt muuta kuin yksinäinen soitin ja siihen tähdätty valoaalto. Tarha oli jähmettynyt aisteihinsa. Aluksi. Poika takertui foniinsa, tyhjensi hänkin mukinsa ja palasi odottamaan vuoroaan. – Kitaralla riitti asiaa. Se lauloi. Se nauroi. Se huusi. Se itki, parkui, nyyhki, kunnes rauhoittui saatuaan tärkeimmät sanotuksi. Tästä oli hyvä lähteä.
Talo oli kirkastunut aste asteelta. Sillä sekunnilla koko maneesi kylpi valolla. Poika tunsi kuuman humauksen päässään, alavatsassaan, juoksi kymmenen metrin suoran mikrofonin ääreen, kiskaisi kuin pallea myönsi tervehdyksen. Siitä alkoi transsitanssi. – Bändi sivalsi sellaisen kyydityksen niskaan, että mielessä välähti vanhatestamentillinen tulipatsas: ”Mahtaakohan valtio Tämänkin maksaa?” …jonka jälkeinen itsekontrollointi oli mahdotonta. Poika juoksi, riuhtoi ja hyppi kuoleman läheisyyteen saakka. – Oli aika jakaa vuoroja. – Hän piiloutui kaiutinkasan taakse. Roudari juoksutti pikapikajuomaa joka pikapikajuotiin pois, enimmät hiet pyyheliinaan ja pakollinen hengityksen tasaus.
- Kyllä Turkendaalin jumppakoulu olis pakallaan saatana tässä tukehtuu, ajatus kimmahti. Sitten hulvahti oksennus.
- Annanpahan mennä niin kauan kuin kestän, sitte pakoon… ei se saakeli ole kuin alkulimaa. Kuulostaa kuin ukot ois innostuneet yksinsooloiluihin. Mikäs siinä. Antaa hemppojen painaa jos jengi jaksaa kuunnella, vaikkei se enää sattuiskaan olemaan muodissa.
- Taitaa itsekullain olla fysiikka vähän vituroillaan. Lepotaukoja fuskaavat itselleen eikä tuntiakaan vielä. Onneksi kemioissa löytyy…
Kitaristi tuntui olevan elämänsä vedossa. Mitä ihmeen kamaa se on onnistunut nyhtämään? Soitto laskeutui muista maailmoista. Katse ammuttuna iäisyyteen nuori puolijumala runkkasi niin, että Pojan oli noustava polvilleen seuraamaan taivaitten tulkutusta. Sen oli huomannut juhlaväkikin. Lavan eteen oli kertynyt humalaisista nahkatakeista koostuva huutosakki, joka räpylät pystyssä hotkotti omia hotkotuksiaan, kannustaen kosmonauttia nousemaan yhä ylemmäs. Tämä oli jo niin kaukana, että Poikaa hirvitti: tokko tuo enää selviäisi sieltä takaisinkaan? Pikkutyttöjä huojui laumoittain, korvat kiinni kaiuttimissa, silmät kiinni, vaikuttimissa. Ilmassa ilkkui sietämätön noste. Vanha tanssilato muuttui ufoksi ja yleni galaksilta galaksille, kunnes putous todellisuuteen tapahtui valoa nopeammin:
- TVANG! –
Kieli poikki.
(jatkuu…)
Basisti livahti pojan ohi tommaten pakarasta mennessään. Poika vastasi hivauttamalla nyrkillä selkään. Roikale räpytteli estradille kuin hukkuva sorsa. Tuulimylly selviytyi pystyyn kuitenkin, nosti molemmat kätensä tervehtimään jengiä. Hurrausta. Pikainen haistattelu pojalle, ja…
Soitin komeili telineessään viritettynä. Roudari pollisteli vahvistinten vierellä piuha kädessään valmiina ojentamaan – se oli hänen tilaisuutensa päästä ramppivaloihin. Notkea soittaja sujautti koneen asemiinsa, kädenojennus, johto kiinni ja… Vartalo tapaili hetken rytmiä… yhtyy, yhtyy yhtyy siihen. Akti sai voimaa ylhäältä. Yleisö hiljeni kuunteluun, kuumeni sitten vaiheittain huutamaan – ei suinkaan basistin, vaan kitaristin nimeä rytmissä. Rytmissä! Ryt-mis-sä!
Luukulta Poika näki kaiken. Hän vaistosi myös selkänsä takana, miten kitaristi yritti näytellä välinpitämätöntä, mitä tämä ei suinkaan ollut. Poika peilasi pelipaidan sisältä, kuinka Nuoren Wertherin kärsimykset kutistuivat huuto huudolta. Tämä nousi tuolistaan kuin karjapaimen, veltosti, mutta antaen aavistuksen piilotetusta jäntevyydestä. Kitaransa huolimattomasti roikottaen hän tyhjensi mukinsa, nosti peukaloaan ja asteli areenalle gladiaattoreiden lailla, käsi kohotettuna Hiler-tervehdykseen, niskat kenossa, arvokkaana.
Yleisö kuulosti repeävän. Ilmassa viuhui ylikansallista tilpehööriä. Liinat ja kädet liehuivat päitten yllä. Kitara imaisi sähköimpulssinsa ja infernaalinen parkaisu täytti tilan. Valokeila kohdistui ainoastaan soittimeen jättäen kaiken muun säestäväksi tekijäksi. – Ja kitara soi… kitara Soi!
Salissa ei näkynyt muuta kuin yksinäinen soitin ja siihen tähdätty valoaalto. Tarha oli jähmettynyt aisteihinsa. Aluksi. Poika takertui foniinsa, tyhjensi hänkin mukinsa ja palasi odottamaan vuoroaan. – Kitaralla riitti asiaa. Se lauloi. Se nauroi. Se huusi. Se itki, parkui, nyyhki, kunnes rauhoittui saatuaan tärkeimmät sanotuksi. Tästä oli hyvä lähteä.
Talo oli kirkastunut aste asteelta. Sillä sekunnilla koko maneesi kylpi valolla. Poika tunsi kuuman humauksen päässään, alavatsassaan, juoksi kymmenen metrin suoran mikrofonin ääreen, kiskaisi kuin pallea myönsi tervehdyksen. Siitä alkoi transsitanssi. – Bändi sivalsi sellaisen kyydityksen niskaan, että mielessä välähti vanhatestamentillinen tulipatsas: ”Mahtaakohan valtio Tämänkin maksaa?” …jonka jälkeinen itsekontrollointi oli mahdotonta. Poika juoksi, riuhtoi ja hyppi kuoleman läheisyyteen saakka. – Oli aika jakaa vuoroja. – Hän piiloutui kaiutinkasan taakse. Roudari juoksutti pikapikajuomaa joka pikapikajuotiin pois, enimmät hiet pyyheliinaan ja pakollinen hengityksen tasaus.
- Kyllä Turkendaalin jumppakoulu olis pakallaan saatana tässä tukehtuu, ajatus kimmahti. Sitten hulvahti oksennus.
- Annanpahan mennä niin kauan kuin kestän, sitte pakoon… ei se saakeli ole kuin alkulimaa. Kuulostaa kuin ukot ois innostuneet yksinsooloiluihin. Mikäs siinä. Antaa hemppojen painaa jos jengi jaksaa kuunnella, vaikkei se enää sattuiskaan olemaan muodissa.
- Taitaa itsekullain olla fysiikka vähän vituroillaan. Lepotaukoja fuskaavat itselleen eikä tuntiakaan vielä. Onneksi kemioissa löytyy…
Kitaristi tuntui olevan elämänsä vedossa. Mitä ihmeen kamaa se on onnistunut nyhtämään? Soitto laskeutui muista maailmoista. Katse ammuttuna iäisyyteen nuori puolijumala runkkasi niin, että Pojan oli noustava polvilleen seuraamaan taivaitten tulkutusta. Sen oli huomannut juhlaväkikin. Lavan eteen oli kertynyt humalaisista nahkatakeista koostuva huutosakki, joka räpylät pystyssä hotkotti omia hotkotuksiaan, kannustaen kosmonauttia nousemaan yhä ylemmäs. Tämä oli jo niin kaukana, että Poikaa hirvitti: tokko tuo enää selviäisi sieltä takaisinkaan? Pikkutyttöjä huojui laumoittain, korvat kiinni kaiuttimissa, silmät kiinni, vaikuttimissa. Ilmassa ilkkui sietämätön noste. Vanha tanssilato muuttui ufoksi ja yleni galaksilta galaksille, kunnes putous todellisuuteen tapahtui valoa nopeammin:
- TVANG! –
Kieli poikki.
(jatkuu…)
maanantai 6. joulukuuta 2010
Osa 1: Ote Kalle Fältin lähettämästä julkaisemattomasta käsikirjoituksesta…
(…jossa on fiktiivinen, mutta kovin Quipsin näköinen bändi vappukeikalla 1983)
Oviaukolla kolahti. Pullot hävisivät taiottuina. Jäyhä järjestäjäporras oli saanut palkkalaisensa noinkin aroiksi – olivat kuulemma rokotelleet hinnoista verukkeella, että viihdyttäjät olivat työskennelleen alkoholin vaikutuksen alaisina. – Herra paratkoon! – Tässä tapauksessa kysymyksessä oli paikallinen tiskijukka, joka kohteliaimmin tuli tiedustelemaan, milloinkahan liveskulaus suvaitsisi alkaa, että tietäisi suunnitella, mitä soittaa! - Joku pokkana vittua käteen. Pää haihtui luukulta. Tärisyttävä nauruntempakka repi seinälautoja, höyläämättömiä, ikivanhoilla julisteilla paperoituja.
-Voivittujätkät, kuulittsekste? …et mä tietäisin mitä mä Soitan!
- Oottekste kuullu ku kimmat kehuu tiskijukkaa et se Soittaa niin ihanastihihihii!?
- Oottekste koskaa kuullu ku kaks tiskijukkaa tappelee kumpi on parempi Soittaanhahahaa?!
- Oottekste kuullu ku tiskijukalta kysyttiin mitä se täällä tekee, se vastas ”Just Hangin’ Aroundhohooo”?! …ja loputtomiin irvailua säilykeviihdyttäjän työstä.
Pojalla alkoivat paikat nytkiä. Hän ryhtyi pohjustamaan lavalle menoa hivutellen, ettei vain häiritsisi kenenkään ”fiiliksiä”. Aikaa paloi vihjaillessa ja valmistakin syntyi. Aikailijat eivät huomanneet olevansa psyykkautumassa H-hetkeen. Roudarit olivat opetelleet virityskoneitten käytön ja hoitelivat osuuttaan vaivihkaa, kantelivat juomia lauteille ja trimmasivat tilanteen taiteilijoille sopivaksi.
Biisijärjestys oli hyväksi havaittu, sali pimennetty lähes upoksiin ja varta vasten olosuhdetta pohjustava nauha napsautettu pyörimään.
Poika siirtyi ovelle passiin. Rumputaiteilija nykäisi lippalakin silmilleen, koppasi kaulat käteensä ja hiipi pimeyden saattamana kioskinsa taa. Mies kapusi korokkeelleen yhtyen nauhan rytmiin.
Yleisö vatkasi ja veuhtoi lavan juurella tuhatpäisenä eläimenä, eikä ensin ollut noteerata konemusiikkiin sekaantunutta elävää elementtiä. Valokiila paljasti savupilven, jonka seasta haamustuivat rummut, sitten kaulakädet ja viimein lippaläysän varjostamat kasvot. Rummunjytke voimistui, nauha feidasi ja toki nyt jo vappuväki ulvoi, raakkui, vislasi kuin eläintarha. Viileästi viipaloiden lyöjä jaksoi jyskyttää samaa monotonista potkettansa hypnotisoiden tuntijansa paikallaan polkevaksi koneeksi.
(jatkuu…)
Oviaukolla kolahti. Pullot hävisivät taiottuina. Jäyhä järjestäjäporras oli saanut palkkalaisensa noinkin aroiksi – olivat kuulemma rokotelleet hinnoista verukkeella, että viihdyttäjät olivat työskennelleen alkoholin vaikutuksen alaisina. – Herra paratkoon! – Tässä tapauksessa kysymyksessä oli paikallinen tiskijukka, joka kohteliaimmin tuli tiedustelemaan, milloinkahan liveskulaus suvaitsisi alkaa, että tietäisi suunnitella, mitä soittaa! - Joku pokkana vittua käteen. Pää haihtui luukulta. Tärisyttävä nauruntempakka repi seinälautoja, höyläämättömiä, ikivanhoilla julisteilla paperoituja.
-Voivittujätkät, kuulittsekste? …et mä tietäisin mitä mä Soitan!
- Oottekste kuullu ku kimmat kehuu tiskijukkaa et se Soittaa niin ihanastihihihii!?
- Oottekste koskaa kuullu ku kaks tiskijukkaa tappelee kumpi on parempi Soittaanhahahaa?!
- Oottekste kuullu ku tiskijukalta kysyttiin mitä se täällä tekee, se vastas ”Just Hangin’ Aroundhohooo”?! …ja loputtomiin irvailua säilykeviihdyttäjän työstä.
Pojalla alkoivat paikat nytkiä. Hän ryhtyi pohjustamaan lavalle menoa hivutellen, ettei vain häiritsisi kenenkään ”fiiliksiä”. Aikaa paloi vihjaillessa ja valmistakin syntyi. Aikailijat eivät huomanneet olevansa psyykkautumassa H-hetkeen. Roudarit olivat opetelleet virityskoneitten käytön ja hoitelivat osuuttaan vaivihkaa, kantelivat juomia lauteille ja trimmasivat tilanteen taiteilijoille sopivaksi.
Biisijärjestys oli hyväksi havaittu, sali pimennetty lähes upoksiin ja varta vasten olosuhdetta pohjustava nauha napsautettu pyörimään.
Poika siirtyi ovelle passiin. Rumputaiteilija nykäisi lippalakin silmilleen, koppasi kaulat käteensä ja hiipi pimeyden saattamana kioskinsa taa. Mies kapusi korokkeelleen yhtyen nauhan rytmiin.
Yleisö vatkasi ja veuhtoi lavan juurella tuhatpäisenä eläimenä, eikä ensin ollut noteerata konemusiikkiin sekaantunutta elävää elementtiä. Valokiila paljasti savupilven, jonka seasta haamustuivat rummut, sitten kaulakädet ja viimein lippaläysän varjostamat kasvot. Rummunjytke voimistui, nauha feidasi ja toki nyt jo vappuväki ulvoi, raakkui, vislasi kuin eläintarha. Viileästi viipaloiden lyöjä jaksoi jyskyttää samaa monotonista potkettansa hypnotisoiden tuntijansa paikallaan polkevaksi koneeksi.
(jatkuu…)
lauantai 27. marraskuuta 2010
Harri Merilahden muistelma Albertista ja varhaisesta Hurriganesista
Harri Merilahti (RIP) muisteli Albertia ja omankin uransa alkua seuraavasti elokuussa 2008:
Alpun kanssa törmäiltiin kadulla ja yhteiskeikoilla jo 70-luvun alussa, ennen Hurriganesin ensimmäistä menestyslevyä. Alberthan oli arvostettu blues-kitaristi jo 60-luvun lopussa. Olimme tuohon aikaan molemmat sen verran kovia jätkiä, ettemme paljoa puhuneet, vain rekisteröimme toisemme ja puolihuolimattomasti moikkasimme. Myöhemmin opin, että ujohko Albert ei suinkaan ollut älytön diiva, vaan se oli hänen tapansa pystyttää suojamuuri pahaa maailmaa vastaan. Se oli tyyli rakentaa imagoaan kitarasankarina ja tyyliniekkana hänen amerikkalaisten blues-idoliensa tapaan.
Olin aloittanut muusikon urani -71 Rock-She -yhtyeen soolokitaristina. Siinä me olimme varmasti ensimmäisten joukossa aloittamassa rockin uudelleenlämmitystä Suomessa. Keikkojakin kertyi tuon vuoden aikana liki 300, niistä osa oli Ruotsissa. Hurriganes lämppäsi meitä Talolla Hakaniemessä varmaan alkuvuodesta -72, kun silloin Ile oli vielä kitaristina.
Ensimmäinen yhteiskeikka Ganesien kanssa, jossa Alppu soitti, tapahtui Harjavallassa -72 tai -73. Olin tuolloin siirtynyt basistiksi jo parhaat päivänsä nähneeseen Ernos-yhtyeeseen. Muuten vain hiljaisina jaettiin samaa pukuhuonetta. Kukaan ei oikein uskaltanut puhua, kun olis varmaan paljastunut se totuus, että oltiin vaan ujoja nuorukaisia. Kun Erno Lindahl kysyi Hurriganes -nimen oikeinkirjoituksesta jätkiltä, niin Alppu oli fiksuna miehenä valmistautunut kysymykseen ja sanoi: ”Ei se tarkotakkaan hurrikaania, vaan se on niinku nimi, niinku Suomi”, erisnimeä tarkoittaen. Ajattelin tuolloin, että tolla jätkällähän näyttää olevan aivot lisälaitteena.
Alpun kanssa törmäiltiin kadulla ja yhteiskeikoilla jo 70-luvun alussa, ennen Hurriganesin ensimmäistä menestyslevyä. Alberthan oli arvostettu blues-kitaristi jo 60-luvun lopussa. Olimme tuohon aikaan molemmat sen verran kovia jätkiä, ettemme paljoa puhuneet, vain rekisteröimme toisemme ja puolihuolimattomasti moikkasimme. Myöhemmin opin, että ujohko Albert ei suinkaan ollut älytön diiva, vaan se oli hänen tapansa pystyttää suojamuuri pahaa maailmaa vastaan. Se oli tyyli rakentaa imagoaan kitarasankarina ja tyyliniekkana hänen amerikkalaisten blues-idoliensa tapaan.
Olin aloittanut muusikon urani -71 Rock-She -yhtyeen soolokitaristina. Siinä me olimme varmasti ensimmäisten joukossa aloittamassa rockin uudelleenlämmitystä Suomessa. Keikkojakin kertyi tuon vuoden aikana liki 300, niistä osa oli Ruotsissa. Hurriganes lämppäsi meitä Talolla Hakaniemessä varmaan alkuvuodesta -72, kun silloin Ile oli vielä kitaristina.
Ensimmäinen yhteiskeikka Ganesien kanssa, jossa Alppu soitti, tapahtui Harjavallassa -72 tai -73. Olin tuolloin siirtynyt basistiksi jo parhaat päivänsä nähneeseen Ernos-yhtyeeseen. Muuten vain hiljaisina jaettiin samaa pukuhuonetta. Kukaan ei oikein uskaltanut puhua, kun olis varmaan paljastunut se totuus, että oltiin vaan ujoja nuorukaisia. Kun Erno Lindahl kysyi Hurriganes -nimen oikeinkirjoituksesta jätkiltä, niin Alppu oli fiksuna miehenä valmistautunut kysymykseen ja sanoi: ”Ei se tarkotakkaan hurrikaania, vaan se on niinku nimi, niinku Suomi”, erisnimeä tarkoittaen. Ajattelin tuolloin, että tolla jätkällähän näyttää olevan aivot lisälaitteena.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Postibussi-Tele
Antero Jakoila muistelee Telecasterin kesyttämistä:
Mulla kävi sellainen hyvä oppitunti, kun oltiin kerran yhtä aikaa Järvisen kanssa Natsalla soittamassa. Albert oli siellä pienessä puhurissa, ja se tuli Jussin ja Boysien soundcheckiä kuuntelemaan. Mulla oli Marshall ja sit mulla oli just se postiauton värinen Tele. Se oli mun vanha, sit se on kiertänyt joka puolella. Siellähän se kitara vinku silloin Natsalla kun sikaa kaltattaessa. Sen mikit oli jotenkin oudot, vika oli mikrofoneissa, niitä ei oltu jotenkin kunnolla ruuvattu.
Mä en saanut mitään soundia, tuli vaan hirveet äänet. Mä valitin Järviselle, että jumalauta kun ei saa mitään irti. Järvinen sano, että ”annas tänne se keppi” ja otti sen. Sit se meni ruuvaamaan siitä Marshallista ja sai helvetin hyvän soundin. Heti tuli Järvinen-tatsi. Se laitto säädöt vaan aivan erilaiseksi Marshallista ja vähän ruuvas. Tässä on hyvä esimerkki, ettei se aina oo kitaran vuosimallista kiinni, vaan se on siitä henkilön tatsista. Siitä se lähtee.
Mulla kävi sellainen hyvä oppitunti, kun oltiin kerran yhtä aikaa Järvisen kanssa Natsalla soittamassa. Albert oli siellä pienessä puhurissa, ja se tuli Jussin ja Boysien soundcheckiä kuuntelemaan. Mulla oli Marshall ja sit mulla oli just se postiauton värinen Tele. Se oli mun vanha, sit se on kiertänyt joka puolella. Siellähän se kitara vinku silloin Natsalla kun sikaa kaltattaessa. Sen mikit oli jotenkin oudot, vika oli mikrofoneissa, niitä ei oltu jotenkin kunnolla ruuvattu.
Mä en saanut mitään soundia, tuli vaan hirveet äänet. Mä valitin Järviselle, että jumalauta kun ei saa mitään irti. Järvinen sano, että ”annas tänne se keppi” ja otti sen. Sit se meni ruuvaamaan siitä Marshallista ja sai helvetin hyvän soundin. Heti tuli Järvinen-tatsi. Se laitto säädöt vaan aivan erilaiseksi Marshallista ja vähän ruuvas. Tässä on hyvä esimerkki, ettei se aina oo kitaran vuosimallista kiinni, vaan se on siitä henkilön tatsista. Siitä se lähtee.
perjantai 12. marraskuuta 2010
Antero Jakoila ja Natsan partio
Antero Jakoila muistelee kitaristien kohtaamisia Ravintola Natsalla:
Meillä oli sellainen kitarapartio, Järvinen ja minä ja Ödner ja Dave ja muita. Istuttiin aina jossain Natsalla ja sitten kun oli jotain mimmejä isketty ja jotain tällaista, niin ne jäi ihan paitsioon siinä pöytäkeskustelussa. Se oli aina kitaroista puhetta. Se oli naisten ja kimmakavereitten kohtalo.
Kitaroista juteltiin kauheesti, ei niinkään muista asioista. Että kuka käyttää mitäkin. Nää eri kitaramallit oli just niitä asioita joista jätkien kanssa puhuttiin. Ja mitkä kielet, ja mitkä mikrofonit, ja miten korkealla ja miten kampi pitää olla ja tarvitaanko miten monta jousta ja kaikkia näitä. Äijät oli lukenut kaikenlaisista tietoo lehdistä. Ne oli siihen aikaan kortilla, musiikkilehdet. Joku Musical Express, ”siellä se sano näin…”, ja sit sana kulki. Nythän mitä tahansa löydät Internetistä, pistät haun vaan tuolta noin. Ei ollut silloin sellainen tilanne.
Mäkin duunasin sellaisen hirveen muistikirjan, jokaisesta soittajasta ja niiden käyttämistä kielistä ja kaikesta. Mulla oli siis kymmeniä soittajia kerätty vanhoista 60-70 -luvun Guitar Playerin, artikkeleista, ja sieltä oon pistänyt juttuja muistiin. En tiedä onko Järvisellä ollut sellaisia muistiinpanoja, mutta päässään ne tiedot sillä ainakin on ollut, sama idea kuin mun vihkojen kanssa.
Meillä oli sellainen kitarapartio, Järvinen ja minä ja Ödner ja Dave ja muita. Istuttiin aina jossain Natsalla ja sitten kun oli jotain mimmejä isketty ja jotain tällaista, niin ne jäi ihan paitsioon siinä pöytäkeskustelussa. Se oli aina kitaroista puhetta. Se oli naisten ja kimmakavereitten kohtalo.
Kitaroista juteltiin kauheesti, ei niinkään muista asioista. Että kuka käyttää mitäkin. Nää eri kitaramallit oli just niitä asioita joista jätkien kanssa puhuttiin. Ja mitkä kielet, ja mitkä mikrofonit, ja miten korkealla ja miten kampi pitää olla ja tarvitaanko miten monta jousta ja kaikkia näitä. Äijät oli lukenut kaikenlaisista tietoo lehdistä. Ne oli siihen aikaan kortilla, musiikkilehdet. Joku Musical Express, ”siellä se sano näin…”, ja sit sana kulki. Nythän mitä tahansa löydät Internetistä, pistät haun vaan tuolta noin. Ei ollut silloin sellainen tilanne.
Mäkin duunasin sellaisen hirveen muistikirjan, jokaisesta soittajasta ja niiden käyttämistä kielistä ja kaikesta. Mulla oli siis kymmeniä soittajia kerätty vanhoista 60-70 -luvun Guitar Playerin, artikkeleista, ja sieltä oon pistänyt juttuja muistiin. En tiedä onko Järvisellä ollut sellaisia muistiinpanoja, mutta päässään ne tiedot sillä ainakin on ollut, sama idea kuin mun vihkojen kanssa.
lauantai 6. marraskuuta 2010
Kirjan väliotsikoissa puhuu Järvinen
Yksi kirjan viimeistelyn tavoitteista oli saada mukaan mahdollisimman paljon myös Järvisen omaa ääntä. Lähemmäksi tavoitetta päästiin, kun kirjan väliotsikot valittiin käyttämättä jääneistä Järvisen lausahduksista. Ne etsi pääosin John kovalla työllä henkilö- ja radiohaastatteluista, lehtijutuista ja monista muistakin taustalähteistä. Seuraavassa kolmen otsikon taustat:
Mitä kaikkee paskaa sä teet! (s. 325)
Otsikko perustuu Häkä Virtasen muisteluun ja antaa tavallaan Järviselle vähän taannehtivaa palautetta, sillä tässä kirjan kappaleessa puhutaan Järvisestä soittamassa mm. mainospätkissä.
Häkä: ”Ride On -levyn jälkeen mä aloin tehdä omaa karriääriä ja PJ omaansa. Meidän tiet ei juurikaan enää kohdanneet. Sit mä lähdin soittaan teatteriin ja studioon, eikä PJ:llä ollut sinne liiemmin asiaa. Kerran kuitenkin oltiin Vanhalla päivällä ja se vittuili mulle. Mä olin päässyt telkkariin, johonkin Toivotaan, toivotaan -orkesteriin tai vastaavaan juttuun, niin PJ tuli sanoon mulle: ’Voi vittu, mitä kaikkee paskaa sä teet?!’ Mä vastasin vaan, et ei tässä mitään, tämmöst tää touhu vaan on.”
Ystävän lähtö (s. 417)
Tämä Järvisen hautajaisia kirjassa kuvaavan kappaleen otsikko löytyi hieman erikoisemmasta lähteestä, sillä se oli muutamaa kuukautta aikaisemmin Järvisen Cisse Häkkisen hautajaistilaisuudesta tekemän piirroksen nimi. Teos oli nipussa tussitöitä (samasta nipusta kuin sivun 410 ’Piano jossa on WC kääpiöille’), siihen oli kuvattu Cissen arkku ja piirros oli nimetty kyseisellä tavalla.
Soita silleen mageesti (s. 419)
Tämä otsikko pääsi Järvisen muistokonsertin tunnukseksi ja sen taustana on Antero Jakoilan muuten käyttämättä jäänyttä tarinaa, Järvisen ohjeista muille soittajille. Antero kertoo: ”Boyseissa mä viritin kaikkea kantrityyliä, pikkausta. Järvinen oli kyllä seuraamassa ja se ihaili hirveesti mun kantrimeininkiä.
Se oli hyvä suustaan. Se oli aina hyvin nopeesti kyllä vastaamassa. Sillä oli tilannekomiikan taju, tilannetaju tietyissä asioissa. Ja hyvin nopee sellainen. Niin kuin se Hurriganes-paluun kivi- ja kivireki -juttu todistaa, ja kaikki vastaavat. Se oli kouliintunut Daven koulussa. Nää oli kaksi suupalttia. Ei samanlaisia; Kun Limppunen puhuu kymmenen sanaa niin Järvinen yhden, mutta Järvinen pystyi kyllä ilmaiseen asiansa sillä yhdelläkin - vähän niin kuin Remu, valikoidusti.
Jos Järviseltä kysyi jotain ohjeita soittamiseen, niin se sano vain, että ’Soita sillai mageesti’ – se oli sen neuvo, ei mitään teoriaa, vaan ’Soita sillai mageesti’. Sit se näytti linjaa, nosteli niitä rillejään, kun aina pokat valui nenänvartta pitkin. Sillä oli tällaisia elkeitä. Mutta ’Soita sillai mageesti’, se oli sellainen yleisneuvo.”
Mitä kaikkee paskaa sä teet! (s. 325)
Otsikko perustuu Häkä Virtasen muisteluun ja antaa tavallaan Järviselle vähän taannehtivaa palautetta, sillä tässä kirjan kappaleessa puhutaan Järvisestä soittamassa mm. mainospätkissä.
Häkä: ”Ride On -levyn jälkeen mä aloin tehdä omaa karriääriä ja PJ omaansa. Meidän tiet ei juurikaan enää kohdanneet. Sit mä lähdin soittaan teatteriin ja studioon, eikä PJ:llä ollut sinne liiemmin asiaa. Kerran kuitenkin oltiin Vanhalla päivällä ja se vittuili mulle. Mä olin päässyt telkkariin, johonkin Toivotaan, toivotaan -orkesteriin tai vastaavaan juttuun, niin PJ tuli sanoon mulle: ’Voi vittu, mitä kaikkee paskaa sä teet?!’ Mä vastasin vaan, et ei tässä mitään, tämmöst tää touhu vaan on.”
Ystävän lähtö (s. 417)
Tämä Järvisen hautajaisia kirjassa kuvaavan kappaleen otsikko löytyi hieman erikoisemmasta lähteestä, sillä se oli muutamaa kuukautta aikaisemmin Järvisen Cisse Häkkisen hautajaistilaisuudesta tekemän piirroksen nimi. Teos oli nipussa tussitöitä (samasta nipusta kuin sivun 410 ’Piano jossa on WC kääpiöille’), siihen oli kuvattu Cissen arkku ja piirros oli nimetty kyseisellä tavalla.
Soita silleen mageesti (s. 419)
Tämä otsikko pääsi Järvisen muistokonsertin tunnukseksi ja sen taustana on Antero Jakoilan muuten käyttämättä jäänyttä tarinaa, Järvisen ohjeista muille soittajille. Antero kertoo: ”Boyseissa mä viritin kaikkea kantrityyliä, pikkausta. Järvinen oli kyllä seuraamassa ja se ihaili hirveesti mun kantrimeininkiä.
Se oli hyvä suustaan. Se oli aina hyvin nopeesti kyllä vastaamassa. Sillä oli tilannekomiikan taju, tilannetaju tietyissä asioissa. Ja hyvin nopee sellainen. Niin kuin se Hurriganes-paluun kivi- ja kivireki -juttu todistaa, ja kaikki vastaavat. Se oli kouliintunut Daven koulussa. Nää oli kaksi suupalttia. Ei samanlaisia; Kun Limppunen puhuu kymmenen sanaa niin Järvinen yhden, mutta Järvinen pystyi kyllä ilmaiseen asiansa sillä yhdelläkin - vähän niin kuin Remu, valikoidusti.
Jos Järviseltä kysyi jotain ohjeita soittamiseen, niin se sano vain, että ’Soita sillai mageesti’ – se oli sen neuvo, ei mitään teoriaa, vaan ’Soita sillai mageesti’. Sit se näytti linjaa, nosteli niitä rillejään, kun aina pokat valui nenänvartta pitkin. Sillä oli tällaisia elkeitä. Mutta ’Soita sillai mageesti’, se oli sellainen yleisneuvo.”
maanantai 1. marraskuuta 2010
Kitaristin soundista
Janne Louhivuori muistelee Albertin soundimaailmaa ja vähän myös Hurriganesin soundcheckejä:
Joitain luonteenomaisia elementtejä käytössä olevaan soundiin muodostaa se, mihin soundiparametreihin itse kukin kitaristi luontaisesti laitteistossaan kajoaa. Alppu käytti säröosaston lisäksi mielellään kompressointia (dynacomp) ja se oli ehkä jopa ainoa tekninen tunnistettavuus hänen soundissaan. Mielestäni Järvisellä oli tyylitajua siihen, mistä päin juttua piti hakea.
Jos esimerkiksi Hurriganes-kitaristi jättäisi soundin siihen, mihin eräs muu bändin jäsen on sen soundtsekissä komentanut, olisi lopputulos luultavasti yliviiltävää, kireää loudnesspörinää. Kuitenkin oman arvonsa tunteva soittaja hakee oman juttunsa ja esim. edellä mainitussa bändissä kitaristi voi tsekissä myötäillä esitettyjä vaatimuksia, mutta palauttaa omat säädöt heti kun aletaan soittaa yhdessä :)
Joitain luonteenomaisia elementtejä käytössä olevaan soundiin muodostaa se, mihin soundiparametreihin itse kukin kitaristi luontaisesti laitteistossaan kajoaa. Alppu käytti säröosaston lisäksi mielellään kompressointia (dynacomp) ja se oli ehkä jopa ainoa tekninen tunnistettavuus hänen soundissaan. Mielestäni Järvisellä oli tyylitajua siihen, mistä päin juttua piti hakea.
Jos esimerkiksi Hurriganes-kitaristi jättäisi soundin siihen, mihin eräs muu bändin jäsen on sen soundtsekissä komentanut, olisi lopputulos luultavasti yliviiltävää, kireää loudnesspörinää. Kuitenkin oman arvonsa tunteva soittaja hakee oman juttunsa ja esim. edellä mainitussa bändissä kitaristi voi tsekissä myötäillä esitettyjä vaatimuksia, mutta palauttaa omat säädöt heti kun aletaan soittaa yhdessä :)
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Lahjaihminen
Albertin syntymäpäivän kunniaksi kitararakentaja Juha Nuutinen muistelee, kuinka Järvinen oli lahjaihminen, eikä säästellyt lahjoja hankkiessaan ja antaessaan:
Yhden hauskan anekdootin mä muistan kanssa Albertista silleen, että oli joku jouluaaton aatto, vuosi ehkä 86 tai joku sellainen. Se tulee Aleksilla vastaan:
”Terve Juha, lähes mukaan, mennään ostaan vähän hajuvettä.”
Sit me mennään Stokkan alaosastolle, hajuvesiosastolle:
”Mikäs on kallein hajuvesi täällä?”
Myyjä ottaa pienen pullon ja sanoo, et tää on 1700 markkaa, ihan pieni pullo.
”Eiks oo mitään kalliimpaa. No sit mä otan kaks noita.”
Jumalauta, sit se kaivoi 3400 markkaa siihen pöytään. Mä en tiedä mistä se ne rahat taikoi. Joulun alla tulee teostokorvaukset, ehkä sieltä. Tää oli 80-luvun loppupuolta, ennen Braindamagea kuitenkin.
perjantai 22. lokakuuta 2010
Linkkilistaa
Seuraavassa tusinan verran ainakin vielä lämpimiä linkkejä Järvis-kirjan ympäriltä. Osa median arkistoista saattaa ajan mittaan kylmetä, joka klikkaillessa kannattaa ottaa huomioon.
Kirjan sivut Facebookissa:
http://www.facebook.com/?sk=2361831622#!/group.php?gid=319617981072
Lehtiä ja nettilehtiä:
Ilkka Mattila HS.fi
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Albert+J%C3%A4rvinen+oli+paras/1135260518285
Markus Nordenstreng HS 29.9.2010
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kurkusta+alas+ja+savuna+henkeen/HS20100929SI1KU01uyh
Anja Snellmanin kriittinen blogijuttu Iltalehdessä 5.10.
http://blogit.iltalehti.fi/anja-snellman/2010/10/06/tavastian-prinssi/
Itä-Suomen ylioppilaslehden arviointi
http://www.uljas.net/arviot/kaikkien-aikojen-kotimainen-rockbiografia/
Radio/tv -linkkejä:
Maikkarin Huomenta Suomi 28.9.2010 (Latailee alussa uudempia + mainoksia)
http://www.katsomo.fi/?progId=48286
YLEn radion Pop-talk 4.10.2010
http://satumaa.yle.fi/pop-talk/2010-10-04/albert-jarvinen-kommunikoi-kuudella-kielella
YLEn Aamu-tv 5.10
http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2010/10/albert_jarvisen_elamakerta_avaa_ristiriitaista_persoonaa_2033395.html
YLEn tarjoamia tunnelmapaloja Tavastian konsertista 5.10.2010
http://areena.yle.fi/video/1346340
Ruotsin Radion suomenkielisen toimituksen (Sisuradion) spesiaali Soile & Waronen showssa
http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=2546&artikel=4080445
Tilannekuvia kirjan julkkareista Tavastialta:
Blues-Finland.com
http://www.blues-finland.com/articles/albert_jarvinen_kirja_julkaisukonsertti_helsinki_tavastia.html
Rumban Nalle Österman kirjan pressissä ja Tavastialla
http://www.rumba.fi/eraan-paivan-anatomia-osa-iv-10864/
Kirjan sivut Facebookissa:
http://www.facebook.com/?sk=2361831622#!/group.php?gid=319617981072
Lehtiä ja nettilehtiä:
Ilkka Mattila HS.fi
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Albert+J%C3%A4rvinen+oli+paras/1135260518285
Markus Nordenstreng HS 29.9.2010
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kurkusta+alas+ja+savuna+henkeen/HS20100929SI1KU01uyh
Anja Snellmanin kriittinen blogijuttu Iltalehdessä 5.10.
http://blogit.iltalehti.fi/anja-snellman/2010/10/06/tavastian-prinssi/
Itä-Suomen ylioppilaslehden arviointi
http://www.uljas.net/arviot/kaikkien-aikojen-kotimainen-rockbiografia/
Radio/tv -linkkejä:
Maikkarin Huomenta Suomi 28.9.2010 (Latailee alussa uudempia + mainoksia)
http://www.katsomo.fi/?progId=48286
YLEn radion Pop-talk 4.10.2010
http://satumaa.yle.fi/pop-talk/2010-10-04/albert-jarvinen-kommunikoi-kuudella-kielella
YLEn Aamu-tv 5.10
http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/2010/10/albert_jarvisen_elamakerta_avaa_ristiriitaista_persoonaa_2033395.html
YLEn tarjoamia tunnelmapaloja Tavastian konsertista 5.10.2010
http://areena.yle.fi/video/1346340
Ruotsin Radion suomenkielisen toimituksen (Sisuradion) spesiaali Soile & Waronen showssa
http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=2546&artikel=4080445
Tilannekuvia kirjan julkkareista Tavastialta:
Blues-Finland.com
http://www.blues-finland.com/articles/albert_jarvinen_kirja_julkaisukonsertti_helsinki_tavastia.html
Rumban Nalle Österman kirjan pressissä ja Tavastialla
http://www.rumba.fi/eraan-paivan-anatomia-osa-iv-10864/
maanantai 18. lokakuuta 2010
Sivu 426
Alkuperäinen kirjan tekijöiden päissä hautunut kirjan kuvitussuunnitelma pohjautui ajatukseen, että sivuilla olisi paljon lippuja ja lappuja ja kaikenlaista tsekkailtavaa sälää. Onneksi taittaja-Ana pääsi hätiin ja toteutti muutaman kierroksen jälkeen hienon, valokuviin perustuvan ulkoasun.
Kuitenkin; kirjassa sivun 426 kattaus sisältää pienen murto-osan siitä lippu-lappukrääsästä, jota mukaan olisi ollut saatavissa. Mitäs siinä näkyykään? Ylhäältä vasemmalta:
- Järvisen omin kommentein varusteltu biisilista Pen Lee keikalta, arvatenkin reunion-esiintymisestä 1988
- Albertin nimikkoplektra Royals-ajoilta
- Bearver’s –firman ostokuitti Järvisen tekemistä mokkasiineista 1970-luvun taitteesta
- Tavara-tagi Järvisen kohtalokkaalta matkalta Lontooseen 1991
- Keikkamyyjän mainospostikortti kesältä 1975, jossa myydään muiden muassa niin Rock-Jerryä, Hurriganesta kuin Albert Järvistä ja tuolloin vielä nimeämätöntä bändiä (joka siis oli Royals)
- Hurriganes-myyntiesite, jossa näkyy piirretty klassinen Rock’n Roll All Night Long –asetelma
- Sleepy Sleepers –keikkailmoitus Metsäratio Show’sta syksyltä 1981, ”kitaristina ex-Hurri Albert Järvinen”
- Pekka Järvisen henkilötodistus
- Rolling Stone –lehden arviointi Patchy Moss –kokoelmasta vuodelta 2000
- Lippu Dr. Feelgoodin konserttiin Kulttikselle
- Back-stage -passi Baccaran konserttiin vuodelta 1978
Kuitenkin; kirjassa sivun 426 kattaus sisältää pienen murto-osan siitä lippu-lappukrääsästä, jota mukaan olisi ollut saatavissa. Mitäs siinä näkyykään? Ylhäältä vasemmalta:
- Järvisen omin kommentein varusteltu biisilista Pen Lee keikalta, arvatenkin reunion-esiintymisestä 1988
- Albertin nimikkoplektra Royals-ajoilta
- Bearver’s –firman ostokuitti Järvisen tekemistä mokkasiineista 1970-luvun taitteesta
- Tavara-tagi Järvisen kohtalokkaalta matkalta Lontooseen 1991
- Keikkamyyjän mainospostikortti kesältä 1975, jossa myydään muiden muassa niin Rock-Jerryä, Hurriganesta kuin Albert Järvistä ja tuolloin vielä nimeämätöntä bändiä (joka siis oli Royals)
- Hurriganes-myyntiesite, jossa näkyy piirretty klassinen Rock’n Roll All Night Long –asetelma
- Sleepy Sleepers –keikkailmoitus Metsäratio Show’sta syksyltä 1981, ”kitaristina ex-Hurri Albert Järvinen”
- Pekka Järvisen henkilötodistus
- Rolling Stone –lehden arviointi Patchy Moss –kokoelmasta vuodelta 2000
- Lippu Dr. Feelgoodin konserttiin Kulttikselle
- Back-stage -passi Baccaran konserttiin vuodelta 1978
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Tavastia 5.10.2010
Ravintola Ilveksessä järjestetyn kirjan pressitilaisuuden jälkeen oli pari-kolmetuntinen virittelyvaihe, jonka aikana alkoi soittajia valua paikalle Tavastialle ja testibiisejä käynnisteltiin. Monia, monia Järvisen kanssa soittaneita hahmoja ilmestyi lavalle ja mausteena koko joukko nuoremman liiton taitureita, joilla ei suoraa sidettä Järviseen ole. Hyvät fiilikset olivat aistittavissa, jo soundchekit tekivät vaikutuksen ja ennakko-odotukset kruunasivat promoottori Lasse Helan uutiset: yli 400 lippua oli myyty ennakkoon, tupa tulisi olemaan täynnä ja tunnelma sitä mukaa. Ovien auettua taustamusiikkina Krakovan matkalta mukaan tarttunut mahti cd-kokoelma, jolla puolalaiset kitaravelhot tulkitsivat Jimi Hendrixiä. Kuka paikalla olleista tunnisti?
Konsertin aloitti Eero Raittinen Poison-otsikolla ja hienosti aloittikin. Järvisen ensilevytys St. Louis Blues soi komeasti. Ja jatko oli sitäkin komeampaa. 1970-luvun alussa Groonissa kuultua tymäkkää Winter/Derringer -tavaraa, Rock’n Roll Hootchie Koo. Kitaristikaksikko Devil Virtanen ja Heinä Nieminen antoi jo nyt ymmärtää, millaisessa soundimaailmassa tultaisiin illan mittaan liikkumaan. Muut hemmot lavalla olivat Järvisen Unity-toveri Vesa Aaltonen rummuissa, Mikko Rintanen koskettimissa ja Pitkä Lehtinen bassossa. Eikä tässä vielä kaikki: paikalle saatiin täydennyksenä Sakari Magnus Helle ja kuultiin Harp-yhtyeen 1968 SM-bändikisojen pronssisijalle nostanut Sonny Boy Williamsson-blues Checkin’ Up On My Baby. Setti päättyi pamaukseen nimeltä Keep On Knocking, jonka jyräytti vastustamattomalla energialla ja äänellä lavalle ponnahtanut Muska. Huh!
Seuraava joukkue oli otsikoitu Kalevalaksi. Kuten illan juontaja Arto Pilli Pajukallio taivasteli, on orkesterin riveissä soittaneiden joukossa käynyt vuosien mittaan melkoinen harvennus. Originaalista bändistä ei alussa paikalla ollut ketään. Francis Looby ei päässyt paikalle. Tämä miehistömuutos ei kyllä mitenkään tahtia haitannut. Jukka Orma ja kumppanit (Vesa Aaltonen, Maukka Siirala, Marzi Nyman ja Rocka Merilahti) aloittivat Peter Gunn-teemalla joka vaihtui komeasti kulkevaksi Made in Sweden –improvisaatioksi. Ja samaa voi sanoa seuraajasta, perusbiisistä Shakin’ All Over, jota varten lavalle nousi Kalevalan varhaisessa versiossa soittanut Harri Saksala huuliharppunsa kanssa. Saksalan varsinainen bravuuri oli toinen biisinsä Bright Ligts, Big City, jonka myös Albert Järvinen Band julkaisemattomalle sinkulleen 1985 taltioi.
Hurriganesista oli siis jo saatu Kalevalan biisivalintojen kautta esimakua, kun lavalle asteli Ile Kallio adjuntantteineen (Harri Ala-Kojola ja Masa Maijanen). Tallahassee Lassie/Hideaway, Ain’t What You Do sekä Roadrunner jyristettiin ilmoille. Viimeisessä yllätyssolistina Ilen puoliso Kaija Kärkinen ja hieno tulkinta tästä ikonibiisistä.
Pankin räjäytti kuitenkin Royals, joka oli koossa ensi kertaa vuoden 1978 jälkeen, ja esiintyi rajoitteet huomioiden liki originaalikokoonpanolla, siis Pave Maijanen bassossa ja Ippe Kätkä rummuissa. Ippe suoriutui osuudestaan loistavasti, ottaen huomioon että edellisestä kerrasta rumpujen takana oli kulunut kymmenen vuotta ja selkä kiukutteli todella pahasti. Järvisen kuusikielisen osuudet hoiti Mikko Rintanen, jonka habitus ruuhkatukkineen lähenteli kitaransoittonsa ohella bändin aikaista Albertia. Komeat Badge, Rock Me ja High sekä päätösnumerona Let’s Have a Ball, jossa Rintasen siirryttyä koskettimiin vahvistuksena kitaroissa Jukka Orma ja Marzi Nyman.
Paljon ei vauhti pudonnut, kun lavalle asteli Dave ja Pen Leen reinkarnaatio. Maukka Siirala oli rivissä, mutta Affen korvasi itselleenkin yllätyksenä Jan Noponen. Orma ja Marzi täydensivät poppoon. Kuultiin Goin’ To Louisiana Albertin Ride On –levyltä ja Your Day Pen Leen Nouveau-LP:ltä. Todellisena sokerina pohjalla koettiin Järvisen soolosingle Mama, Keep Your Big Mouth Shut - tulkitsijana originaali solisti Kojo. Ja mikä tulkinta, olikohan äijän kitarisoista sen päätyttyä enää mitään jäljellä, sen verran rajusti mies latasi tulemaan. Ja pitkään. Mahtavaa!
Tähän väliin lavalle putkahti todellinen uudelleen sekoitettu yllätyskorttipakka, Wigwamin kolme biisiä soittanut BigJam-kokonpano, jossa keyboardien ääressä hääräsi Mike Pemproke ja solistina jumalainen Maria Hänninen. Ensin mainittu osoittautui Mikko Rintaseksi, miehistöstä Pekka Nylund ehti mukaan sekuntia ennen aloitusta. Tietysti myös Orma oli lavalla. Originaalijäsenistä paikalla oli Måsse Groundstroem sekä myöhemmän kokoonpanon Jan Noponen. Biisit Just My Situation (kuultu myös Royalsin Out-levyllä), tuttu Freddie Are You Ready sekä A Better Hold. Mariassa paitsi viulistina myös ja etenkin laulusolistina on todella sitä jotain.
Hurriganesin kakkossetti toi framille taas uudenlaisen koostumuksen, jossa soittivat Hike Kärppä bassoa, Orma ja Rocka Merilahti kitaraa sekä Sande Vettenranta rumpuja. Ja biisilista tanakkaa perustavaraa Just for You, In the Nude, ja My Only One – täysin poikkeava setti ennakkoon sovitusta, jossa piti olla Get On, Bourbon Street ja Just for You.
Näistä tunnelmista siirryttiin Järvisen comeback/Braindamage-fiiliksiin, kun vuoroon tuli seuraava kokoonpano Albert Järvinen Band-otsikolla. Biisit olivat I Will Stay, Let It Roll ja Mercury Blues. Solisteina Hannu Leiden ja Ruotsista löytynyt kyky Patrik Eriksson. Muu joukkio Masa Maijanen, Puke Kataja, Harri Ala-Kojola, Heinä Nieminen ja Tommi Hakkarainen.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta onneksi sitä ennen tunnelma vain nousi jatkuvasti. Quips oli seuraava ryhmä, ja siinä mukana taas monta originaalijäsentä: Hande Lemola, Maukka Siirala, Dave Lindholm ja Harri Marstio pienin täydennyksin (Peevo De Luxe ja Devil Virtanen) vetivät alkuun biisin Savannah Woman. Apuvoimia alkoi kertyä, kun viimeisenä käynnistyi Rollareiden Respectable, jonka Quips-versio on julkaistu Järviskokoelmalla Patchy Moss. Lopulta lavalla jyräsi seitsemän ässäkitaristia ja koko joukko muuta porukkaa huikeassa loppuvedossa, ulkopuolelta kirmaisi mukaan mm. Kikka Laitinen. Toisilleen päätään puistellen ja tyytyväisenä virnistellen soittajat poistuivat vähän kerrallaan lavalta.
Jammailuunkin olisi ollut aikaa, mutta jamijaksoa ei jostain syystä enää nähty, vaan huikea ilta koki päätöksensä yleisön vaatimuksista huolimatta ilman encorea.
Myös takahuoneessa ja kellarimontussa tunnelma oli kaiken aikaa katossa. Monet jälleennäkemiset ja ”Vieläkö säkin olet elossa” –toivotukset koettiin pitkin iltaa porukan kesken. Olipa paikalla useampia Korppaantien jenginkin jäseniä reilusti yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Kaikesta kuullusta ja Facebookistakin luetusta palautteesta voi uskoa, että jos ilta kirjoittajille oli ikimuistoinen kokemus, nauttivat esiintyvät artistitkin siitä sydämestään. Vaikka konserttia ei virallisesti taltioitu, on You Tubessa ollut puolisen tusinaa pätkää nähtävillä.
Total once in the lifetime –experience!
Konsertin aloitti Eero Raittinen Poison-otsikolla ja hienosti aloittikin. Järvisen ensilevytys St. Louis Blues soi komeasti. Ja jatko oli sitäkin komeampaa. 1970-luvun alussa Groonissa kuultua tymäkkää Winter/Derringer -tavaraa, Rock’n Roll Hootchie Koo. Kitaristikaksikko Devil Virtanen ja Heinä Nieminen antoi jo nyt ymmärtää, millaisessa soundimaailmassa tultaisiin illan mittaan liikkumaan. Muut hemmot lavalla olivat Järvisen Unity-toveri Vesa Aaltonen rummuissa, Mikko Rintanen koskettimissa ja Pitkä Lehtinen bassossa. Eikä tässä vielä kaikki: paikalle saatiin täydennyksenä Sakari Magnus Helle ja kuultiin Harp-yhtyeen 1968 SM-bändikisojen pronssisijalle nostanut Sonny Boy Williamsson-blues Checkin’ Up On My Baby. Setti päättyi pamaukseen nimeltä Keep On Knocking, jonka jyräytti vastustamattomalla energialla ja äänellä lavalle ponnahtanut Muska. Huh!
Seuraava joukkue oli otsikoitu Kalevalaksi. Kuten illan juontaja Arto Pilli Pajukallio taivasteli, on orkesterin riveissä soittaneiden joukossa käynyt vuosien mittaan melkoinen harvennus. Originaalista bändistä ei alussa paikalla ollut ketään. Francis Looby ei päässyt paikalle. Tämä miehistömuutos ei kyllä mitenkään tahtia haitannut. Jukka Orma ja kumppanit (Vesa Aaltonen, Maukka Siirala, Marzi Nyman ja Rocka Merilahti) aloittivat Peter Gunn-teemalla joka vaihtui komeasti kulkevaksi Made in Sweden –improvisaatioksi. Ja samaa voi sanoa seuraajasta, perusbiisistä Shakin’ All Over, jota varten lavalle nousi Kalevalan varhaisessa versiossa soittanut Harri Saksala huuliharppunsa kanssa. Saksalan varsinainen bravuuri oli toinen biisinsä Bright Ligts, Big City, jonka myös Albert Järvinen Band julkaisemattomalle sinkulleen 1985 taltioi.
Hurriganesista oli siis jo saatu Kalevalan biisivalintojen kautta esimakua, kun lavalle asteli Ile Kallio adjuntantteineen (Harri Ala-Kojola ja Masa Maijanen). Tallahassee Lassie/Hideaway, Ain’t What You Do sekä Roadrunner jyristettiin ilmoille. Viimeisessä yllätyssolistina Ilen puoliso Kaija Kärkinen ja hieno tulkinta tästä ikonibiisistä.
Pankin räjäytti kuitenkin Royals, joka oli koossa ensi kertaa vuoden 1978 jälkeen, ja esiintyi rajoitteet huomioiden liki originaalikokoonpanolla, siis Pave Maijanen bassossa ja Ippe Kätkä rummuissa. Ippe suoriutui osuudestaan loistavasti, ottaen huomioon että edellisestä kerrasta rumpujen takana oli kulunut kymmenen vuotta ja selkä kiukutteli todella pahasti. Järvisen kuusikielisen osuudet hoiti Mikko Rintanen, jonka habitus ruuhkatukkineen lähenteli kitaransoittonsa ohella bändin aikaista Albertia. Komeat Badge, Rock Me ja High sekä päätösnumerona Let’s Have a Ball, jossa Rintasen siirryttyä koskettimiin vahvistuksena kitaroissa Jukka Orma ja Marzi Nyman.
Paljon ei vauhti pudonnut, kun lavalle asteli Dave ja Pen Leen reinkarnaatio. Maukka Siirala oli rivissä, mutta Affen korvasi itselleenkin yllätyksenä Jan Noponen. Orma ja Marzi täydensivät poppoon. Kuultiin Goin’ To Louisiana Albertin Ride On –levyltä ja Your Day Pen Leen Nouveau-LP:ltä. Todellisena sokerina pohjalla koettiin Järvisen soolosingle Mama, Keep Your Big Mouth Shut - tulkitsijana originaali solisti Kojo. Ja mikä tulkinta, olikohan äijän kitarisoista sen päätyttyä enää mitään jäljellä, sen verran rajusti mies latasi tulemaan. Ja pitkään. Mahtavaa!
Tähän väliin lavalle putkahti todellinen uudelleen sekoitettu yllätyskorttipakka, Wigwamin kolme biisiä soittanut BigJam-kokonpano, jossa keyboardien ääressä hääräsi Mike Pemproke ja solistina jumalainen Maria Hänninen. Ensin mainittu osoittautui Mikko Rintaseksi, miehistöstä Pekka Nylund ehti mukaan sekuntia ennen aloitusta. Tietysti myös Orma oli lavalla. Originaalijäsenistä paikalla oli Måsse Groundstroem sekä myöhemmän kokoonpanon Jan Noponen. Biisit Just My Situation (kuultu myös Royalsin Out-levyllä), tuttu Freddie Are You Ready sekä A Better Hold. Mariassa paitsi viulistina myös ja etenkin laulusolistina on todella sitä jotain.
Hurriganesin kakkossetti toi framille taas uudenlaisen koostumuksen, jossa soittivat Hike Kärppä bassoa, Orma ja Rocka Merilahti kitaraa sekä Sande Vettenranta rumpuja. Ja biisilista tanakkaa perustavaraa Just for You, In the Nude, ja My Only One – täysin poikkeava setti ennakkoon sovitusta, jossa piti olla Get On, Bourbon Street ja Just for You.
Näistä tunnelmista siirryttiin Järvisen comeback/Braindamage-fiiliksiin, kun vuoroon tuli seuraava kokoonpano Albert Järvinen Band-otsikolla. Biisit olivat I Will Stay, Let It Roll ja Mercury Blues. Solisteina Hannu Leiden ja Ruotsista löytynyt kyky Patrik Eriksson. Muu joukkio Masa Maijanen, Puke Kataja, Harri Ala-Kojola, Heinä Nieminen ja Tommi Hakkarainen.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, mutta onneksi sitä ennen tunnelma vain nousi jatkuvasti. Quips oli seuraava ryhmä, ja siinä mukana taas monta originaalijäsentä: Hande Lemola, Maukka Siirala, Dave Lindholm ja Harri Marstio pienin täydennyksin (Peevo De Luxe ja Devil Virtanen) vetivät alkuun biisin Savannah Woman. Apuvoimia alkoi kertyä, kun viimeisenä käynnistyi Rollareiden Respectable, jonka Quips-versio on julkaistu Järviskokoelmalla Patchy Moss. Lopulta lavalla jyräsi seitsemän ässäkitaristia ja koko joukko muuta porukkaa huikeassa loppuvedossa, ulkopuolelta kirmaisi mukaan mm. Kikka Laitinen. Toisilleen päätään puistellen ja tyytyväisenä virnistellen soittajat poistuivat vähän kerrallaan lavalta.
Jammailuunkin olisi ollut aikaa, mutta jamijaksoa ei jostain syystä enää nähty, vaan huikea ilta koki päätöksensä yleisön vaatimuksista huolimatta ilman encorea.
Myös takahuoneessa ja kellarimontussa tunnelma oli kaiken aikaa katossa. Monet jälleennäkemiset ja ”Vieläkö säkin olet elossa” –toivotukset koettiin pitkin iltaa porukan kesken. Olipa paikalla useampia Korppaantien jenginkin jäseniä reilusti yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Kaikesta kuullusta ja Facebookistakin luetusta palautteesta voi uskoa, että jos ilta kirjoittajille oli ikimuistoinen kokemus, nauttivat esiintyvät artistitkin siitä sydämestään. Vaikka konserttia ei virallisesti taltioitu, on You Tubessa ollut puolisen tusinaa pätkää nähtävillä.
Total once in the lifetime –experience!
perjantai 1. lokakuuta 2010
Hurriganes Vietnam-tukikonsertissa
Netissä ja muuallakin liikkui tieto siitä, että Albert Järvinen soitti Super Blues Bandin kanssa ensimmäisessä Järvenpään puistobluesissa 1978. Tämä tieto vaati varmistuksen, joten otin yhteyttä bändin kitaristi-laulajaan Rauno Selamaahan. Rauno kertoi tarinan oikean laidan (koko stoori kirjassa) ja sanoi, että häneltä voisi löytyä jotain kuvia. Ja hienoja kuvia sieltä tulikin. Yksi niistä oli erityisen mielenkiintoinen, Hurriganes kuorma-auton lavalla ja edessä jotain Vietnamia tukevia julisteita. En tiennyt, että Hurriganes olisi ollut näin kantaaottava heti uransa alkumetreillä, joten selvitykseen meni tämäkin. Koska Selamaa ei muistanut yksityiskohtia, laitoin kyselyn Suomi-Vietnam –seuran sihteerille. Muistaakseni vastaus tuli aina Hanoista asti, onneksi selvällä suomen kielellä. Siinä todettiin, että asia on sen verran vanha, että se vaatii selvittelyä ja kysely luvattiin lähettää eteenpäin. Näin kävikin ja jonkin ajan kuluttua yhteyttä otti henkilö, joka teki väitöskirjaa Suomen suhteesta Vietnamin sotaan. Häneltä tulikin runsaasti tietoa, tässä lainaus postista:
Konsertti pidettiin 4.7.1972 (USA:n kansallispäivä). Kello 17 oli kokoontuminen mielenosoitukseen Senaatintorilla ja sieltä marssittiin Kaisaniemen puistoon. Puistossa oli kello 18 joukkokokous (Kaisaniemen urheilukentällä). Siinä puhuivat mm. Harry Vainio Metalliliitosta, Aarno Aitamurto Rakennustyöläisten liitosta ja FNL:n edustaja Tran Van Hue. Kello 19 puistossa alkoi solidaarisuuskonsertti, jossa esiintyivät mm. Kristiina Halkola, Vesa Mäkelä, Susanna Repo, Meripioneerit ja Remu & Hurriganes. Ohjelmassa oli mm. uusia Vietnam-lauluja.
En tiedä saiko bändi keikasta rahaa, käsittääkseni ei, koska järjestäjän Suomi-Vietnam-seuran kassa oli tyhjä. Remulta pitäisi kysyä miksi tulivat. Muistelen kuitenkin itse, että silloin tuntemattomalla bändillä oli joku yhteys rauhanliikkeeseen, toisin sanoen joku tuttu, joka järjesti bändille tämänkin keikan.
Konsertti pidettiin 4.7.1972 (USA:n kansallispäivä). Kello 17 oli kokoontuminen mielenosoitukseen Senaatintorilla ja sieltä marssittiin Kaisaniemen puistoon. Puistossa oli kello 18 joukkokokous (Kaisaniemen urheilukentällä). Siinä puhuivat mm. Harry Vainio Metalliliitosta, Aarno Aitamurto Rakennustyöläisten liitosta ja FNL:n edustaja Tran Van Hue. Kello 19 puistossa alkoi solidaarisuuskonsertti, jossa esiintyivät mm. Kristiina Halkola, Vesa Mäkelä, Susanna Repo, Meripioneerit ja Remu & Hurriganes. Ohjelmassa oli mm. uusia Vietnam-lauluja.
En tiedä saiko bändi keikasta rahaa, käsittääkseni ei, koska järjestäjän Suomi-Vietnam-seuran kassa oli tyhjä. Remulta pitäisi kysyä miksi tulivat. Muistelen kuitenkin itse, että silloin tuntemattomalla bändillä oli joku yhteys rauhanliikkeeseen, toisin sanoen joku tuttu, joka järjesti bändille tämänkin keikan.
maanantai 27. syyskuuta 2010
Pave Maijanen, varhaista historiaa
Eittämättä oman kirjansa arvoinen olisi tässäkin projektissa meitä avustanut musiikin monilahjakkuus Pave Maijanen. Hieman myöhästyneiden syntymäpäiväonnitteluiden myötä seuraavassa Maijasen uran varhaisten vaiheiden esittely suunnilleen sellaisena kuin se kirjaluonnoksessa oli helmikuussa 2010. Vertailusta kiinnostuneille: Kirjan sivulla 103 julkaistu teksti on tästä editorin kanssa supistettu versio.
Pekka Maijanen syntyi Lappeenrannassa 3.9.1950. Hän sai isältään huuliharpun kuusivuotiaana ja pojan musikaaliset lahjat tulivat heti näkyviin. Paavo tai Pave, niin kuin häntä alettiin koulussa kutsua, osasi jo nuorena soittaa useampia instrumentteja. Vuonna 1964 Pave liittyi rumpaliksi Top Catsiin, joka esitti instrumentaaliversioita päivän hiteistä. Ensimmäinen soitettu kappale ja myös ensimmäisen keikan eka biisi oli Glenn Millerin tunnetuksi tekemä ”In The Mood”. Seuraavana vuona bändinä oli Ours, jonka ohjelmistossa oli muun muassa Kinksin ja Holliesin tuotantoa. Maijanen oli ensin rumpali, käväisi välillä kitaristina ja päätyi sitten urkuriksi. Oursin kyydissä Pave kävi ensimmäisen kerran Helsingissä, kun bändillä oli keikka Natsalla. Ryhmän nimi oli 1967-68 Kopet. Siinä Maijanen soitti trumpettia ja lauloi. Trumpetin alkeet Pave oli oppinut vuonna 1964 Lappeenrannan seurakunnan poikatorvisoittokunnassa. Tyyli oli vaihtunut soul-painotteiseksi ja bändissä myös kaksi fonistia. Biisilistalla oli Sam & Daven kappaleita, samoin Blood, Sweat & Tearsin.
Pave valmistui 1969 keväällä ylioppilaaksi Lappeenrannan lyseosta. Sen jälkeen hän pääsi töihin paikalliseen kaljatehtaaseen liukuhihnalle valkkaamaan pulloja. ”Syksyllä Hessu ‘Pedro’ Hietanen soitti ja kysyi, että tulisinko soittamaan bändiin skittaa, siitä saisi kohtuullisesti liksaakin. Ei tarvinnut kysyä toista kertaa”, Maijanen muistelee. ”Pakkasin kotona parit kalsarit muovikassiin ja se oli siinä. Mutsi sanoi kotona mun lähtiessä, että oohan kunnolla.”
Bändi, johon Pavea pyydettiin, oli Kristianin uusi taustayhtye Mielikummitus. Maijanen ei kuitenkaan ollut soittanut kitaraa juuri nimeksikään. ”Melko isoihin saappaisiin sain hypätä”, Pave naureskelee. ”Järvisen paikan täyttäjäksi Kristianin bändiin olemattomalla kokemuksella.” Mielikummituksessa Pave viihtyi kevääseen 1970. Silloin Matti Sarapaltio houkutteli hänet Smokingsiin. Se oli tanssibändi, joka veti pitkiä keikkoja, ”valssista valssiin”. Maijanen hoiteli kitaran ja laulun. Kappalevalikoimaan kuului muun muassa Chicagon ja Brian Augerin biisejä.
Näihin aikoihin Pave oli kirjoittautunut Helsingin konservatorioon saadakseen intistä lykkäystä. Lykkyä tuli ja samoin tuli opintolaina. Maijanen käytti koko potin Aron Soittimeen, josta mukaan lähti Gibson SG. Konservatorio ei kauan jaksanut innostaa. Pave viihtyi siellä kaksi tuntia, toinen oli Taisto Wesslinin klassisen kitaran tunti ja toinen säveltapailua.
Smokings-aika kesti kevättalveen 1971. Maijasen maine laulajana ja muusikkona oli jo sitä luokkaa, että kysyntää riitti. Nyt hakijoina olivat Pepe Willberg ja Ande Päiväläinen, jotka pyysivät Pavea mukaan Paradiseen. Ongelmana oli vain se, että bändi tarvitsi basistin ja bassoa Maijanen oli soittanut aikaisemmin tasan yhden kerran. Hän lähti kuitenkin koesoittoon, jossa vedettiin pari kappaletta, muun muassa yksi Chicagon biisi, ja homma oli kasassa. ”Tässä on se mun uran kulmakivi”, Pave miettii. ”Basso on mun soitin. Silloin musta tuli basisti ja mä oon edelleen basisti. Se tuntui heti niin pirun luontevalta.” Maijasella oli jo basistin mallikin mielessä: ”Kyllä toi McCartney oli kova äijä. Vähän niille poluille läksin, eikä ole tarvinnut katua.”
Paradise oli nimekäs bändi, jonka selkeä keulakuva oli Pepe Willberg. Levylle Maijanen pääsi Paradisen kanssa ensimmäisen kerran singlellä ”Butterfly”, mutta kovemmin jysähti vuoden -72 alussa, jolloin ”Elämältä kaiken sain” nosti bändin suuren yleisön tietoisuuteen. ”Se oli hienoa aikaa”, Pave muistelee. ”Bändillä meni lujaa ja meillä oli oikein oma radio-ohjelmakin. Siinä vedettiin Pepen kanssa tää ‘Lilja ruusu ja kirsikkapuu’. Se oli upea versio, mä tein sen sitten myöhemmin omalle levylle. Markku Johansson teki siihen arrit. Siinä onkin äijä, joka teki meikäläisestä lopullisesti muusikon, se opetti mulle helvetisti juttuja.”
Tähän Paradise-aikaan Maijanen törmäsi ensimmäisen kerran Pekka Järviseen. ”Se oli N-clubilla, maanantai-illan jameissa tottakai”, Pave muistelee. ”Siellähän me kaikki soittajat tutustuttiin. Maanantai oli hieno ilta. Ännällä mä ensimmäisen kerran kuulin, kun Järvinen veti bluesia jameissa. Sehän erottui aika selvästi siinä ryhmässä. Mä en vielä silloin ollut paljon mukana soittamassa, joskus kävin bassossa vetämässä muutaman bluesin.”
Paremmin Maijanen tuli Järvisen kanssa tutuksi, kun Hurriganes oli jo vauhdissa: ”Se tuli ihan Remun kautta. Mä olin tutustunut Aaltoseen jo aikaisemmin. Siihenhän törmäsi väkisin tuolla mestoissa. Sitten tää Remun silloinen kimmafrendi oli mun tulevan vaimon sisko ja sitä kautta me heiluttiin helvetisti kimpassa. Mulla oli silloin tipparellu ja Remulla ei ollut korttia. Mähän olin pitkät ajat sen kuskina, saatana. Se soitti milloin mihinkin aikaan: ”Paavali, vittu pitäis mennä käymään tonne, lähes heittään.” Sitten mä ajelin sinne Porvoonkadulle, Remu kyytiin ja menoksi. Näillä retkillä mä aloin törmätä Järviseen useammin ja tutustuin siihen.”
Maijasen pitkää lettiä piti lyhentää reilusti lokakuussa 1973, jolloin hän meni Lappeenrannassa armeijaan. Pahasti ei intti päässyt rassaamaan, koska Pave oli jatkuvasti lomilla. Syynä tähän oli lauluyhtye Fyrkka, joka oli palkattu tekemään radiolle kantanauhoja. Yhtyeeseen kuului Maijasen lisäksi Pepe Willberg, Kalle Fält, Markku Johansson ja Seija Simola. Paradisen keikoille ei Pave sentään ehtinyt, niissä tuuraajana toimi Häkä Virtanen.
Pekka Maijanen syntyi Lappeenrannassa 3.9.1950. Hän sai isältään huuliharpun kuusivuotiaana ja pojan musikaaliset lahjat tulivat heti näkyviin. Paavo tai Pave, niin kuin häntä alettiin koulussa kutsua, osasi jo nuorena soittaa useampia instrumentteja. Vuonna 1964 Pave liittyi rumpaliksi Top Catsiin, joka esitti instrumentaaliversioita päivän hiteistä. Ensimmäinen soitettu kappale ja myös ensimmäisen keikan eka biisi oli Glenn Millerin tunnetuksi tekemä ”In The Mood”. Seuraavana vuona bändinä oli Ours, jonka ohjelmistossa oli muun muassa Kinksin ja Holliesin tuotantoa. Maijanen oli ensin rumpali, käväisi välillä kitaristina ja päätyi sitten urkuriksi. Oursin kyydissä Pave kävi ensimmäisen kerran Helsingissä, kun bändillä oli keikka Natsalla. Ryhmän nimi oli 1967-68 Kopet. Siinä Maijanen soitti trumpettia ja lauloi. Trumpetin alkeet Pave oli oppinut vuonna 1964 Lappeenrannan seurakunnan poikatorvisoittokunnassa. Tyyli oli vaihtunut soul-painotteiseksi ja bändissä myös kaksi fonistia. Biisilistalla oli Sam & Daven kappaleita, samoin Blood, Sweat & Tearsin.
Pave valmistui 1969 keväällä ylioppilaaksi Lappeenrannan lyseosta. Sen jälkeen hän pääsi töihin paikalliseen kaljatehtaaseen liukuhihnalle valkkaamaan pulloja. ”Syksyllä Hessu ‘Pedro’ Hietanen soitti ja kysyi, että tulisinko soittamaan bändiin skittaa, siitä saisi kohtuullisesti liksaakin. Ei tarvinnut kysyä toista kertaa”, Maijanen muistelee. ”Pakkasin kotona parit kalsarit muovikassiin ja se oli siinä. Mutsi sanoi kotona mun lähtiessä, että oohan kunnolla.”
Bändi, johon Pavea pyydettiin, oli Kristianin uusi taustayhtye Mielikummitus. Maijanen ei kuitenkaan ollut soittanut kitaraa juuri nimeksikään. ”Melko isoihin saappaisiin sain hypätä”, Pave naureskelee. ”Järvisen paikan täyttäjäksi Kristianin bändiin olemattomalla kokemuksella.” Mielikummituksessa Pave viihtyi kevääseen 1970. Silloin Matti Sarapaltio houkutteli hänet Smokingsiin. Se oli tanssibändi, joka veti pitkiä keikkoja, ”valssista valssiin”. Maijanen hoiteli kitaran ja laulun. Kappalevalikoimaan kuului muun muassa Chicagon ja Brian Augerin biisejä.
Näihin aikoihin Pave oli kirjoittautunut Helsingin konservatorioon saadakseen intistä lykkäystä. Lykkyä tuli ja samoin tuli opintolaina. Maijanen käytti koko potin Aron Soittimeen, josta mukaan lähti Gibson SG. Konservatorio ei kauan jaksanut innostaa. Pave viihtyi siellä kaksi tuntia, toinen oli Taisto Wesslinin klassisen kitaran tunti ja toinen säveltapailua.
Smokings-aika kesti kevättalveen 1971. Maijasen maine laulajana ja muusikkona oli jo sitä luokkaa, että kysyntää riitti. Nyt hakijoina olivat Pepe Willberg ja Ande Päiväläinen, jotka pyysivät Pavea mukaan Paradiseen. Ongelmana oli vain se, että bändi tarvitsi basistin ja bassoa Maijanen oli soittanut aikaisemmin tasan yhden kerran. Hän lähti kuitenkin koesoittoon, jossa vedettiin pari kappaletta, muun muassa yksi Chicagon biisi, ja homma oli kasassa. ”Tässä on se mun uran kulmakivi”, Pave miettii. ”Basso on mun soitin. Silloin musta tuli basisti ja mä oon edelleen basisti. Se tuntui heti niin pirun luontevalta.” Maijasella oli jo basistin mallikin mielessä: ”Kyllä toi McCartney oli kova äijä. Vähän niille poluille läksin, eikä ole tarvinnut katua.”
Paradise oli nimekäs bändi, jonka selkeä keulakuva oli Pepe Willberg. Levylle Maijanen pääsi Paradisen kanssa ensimmäisen kerran singlellä ”Butterfly”, mutta kovemmin jysähti vuoden -72 alussa, jolloin ”Elämältä kaiken sain” nosti bändin suuren yleisön tietoisuuteen. ”Se oli hienoa aikaa”, Pave muistelee. ”Bändillä meni lujaa ja meillä oli oikein oma radio-ohjelmakin. Siinä vedettiin Pepen kanssa tää ‘Lilja ruusu ja kirsikkapuu’. Se oli upea versio, mä tein sen sitten myöhemmin omalle levylle. Markku Johansson teki siihen arrit. Siinä onkin äijä, joka teki meikäläisestä lopullisesti muusikon, se opetti mulle helvetisti juttuja.”
Tähän Paradise-aikaan Maijanen törmäsi ensimmäisen kerran Pekka Järviseen. ”Se oli N-clubilla, maanantai-illan jameissa tottakai”, Pave muistelee. ”Siellähän me kaikki soittajat tutustuttiin. Maanantai oli hieno ilta. Ännällä mä ensimmäisen kerran kuulin, kun Järvinen veti bluesia jameissa. Sehän erottui aika selvästi siinä ryhmässä. Mä en vielä silloin ollut paljon mukana soittamassa, joskus kävin bassossa vetämässä muutaman bluesin.”
Paremmin Maijanen tuli Järvisen kanssa tutuksi, kun Hurriganes oli jo vauhdissa: ”Se tuli ihan Remun kautta. Mä olin tutustunut Aaltoseen jo aikaisemmin. Siihenhän törmäsi väkisin tuolla mestoissa. Sitten tää Remun silloinen kimmafrendi oli mun tulevan vaimon sisko ja sitä kautta me heiluttiin helvetisti kimpassa. Mulla oli silloin tipparellu ja Remulla ei ollut korttia. Mähän olin pitkät ajat sen kuskina, saatana. Se soitti milloin mihinkin aikaan: ”Paavali, vittu pitäis mennä käymään tonne, lähes heittään.” Sitten mä ajelin sinne Porvoonkadulle, Remu kyytiin ja menoksi. Näillä retkillä mä aloin törmätä Järviseen useammin ja tutustuin siihen.”
Maijasen pitkää lettiä piti lyhentää reilusti lokakuussa 1973, jolloin hän meni Lappeenrannassa armeijaan. Pahasti ei intti päässyt rassaamaan, koska Pave oli jatkuvasti lomilla. Syynä tähän oli lauluyhtye Fyrkka, joka oli palkattu tekemään radiolle kantanauhoja. Yhtyeeseen kuului Maijasen lisäksi Pepe Willberg, Kalle Fält, Markku Johansson ja Seija Simola. Paradisen keikoille ei Pave sentään ehtinyt, niissä tuuraajana toimi Häkä Virtanen.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Beavers ja Hurriganes
Matti Majava kertoo perustamansa farkkumerkin Beaver Jeansin synnystä ja yhteistyöstä Hurriganesin kanssa:
”Mä toin Amerikasta käytettyjä vaatteita. Se oli käytettyjen vaatteiden kauppaa alun perin, alkoi maaliskuussa 1969. Jenkki- illuusiota siinä myytiin. Amerikka vyöryi silloin rock-kulttuurin myötä tänne. Tuli farkut, amerikkalaiset urheilupaidat, joissa oli isoja numeroita, puvuntakit, keilapaidat ja nämä inkkarijutut, joista tuli supermuoti jo 1970-luvun taitteessa. Mutta Albert käytti niitä jo ennen kuin se muoti tuli.”
”Se oli aluksi tosi pieni kauppa, 12 neliötä Kruununhaassa, puulämmitys. Se oli hyvin pientä touhua, lähinnä epäkaupallinen harrastus. Vaimo oli tekstiilitaiteilija ja suunnittelija, kävi Greta Pohjanheimon koulutuksessa. Elettiin siellä kaiken keskellä. Lidon ja Remun Kalevala oli heti Beaversin mukana. Farkut tulivat oikeasti vasta silloin 1960-70 -lukujen taitteessa semmoiseksi asuksi, mihin liitettiin rebelliys ja semmoinen rohkeus.”
”Beavers ei firmana noussut heti. Alettiin ensin myydä farkkuja omissa liikkeissä, sitä tehtiin vuosi-kaks-kolme ja sitten alettiin myymään niitä tukussa. Kauppiaat tulivat hakemaan meiltä tavaroita, että saaks teiltä niitä housuja. Että meillä on kauppa Porissa tai Turussa, mä ostan sinne kolme housua. Kaveri pisti kolme housua reppuunsa ja meni junalla takas sinne. Myi ne kolme, tuli takaisin ja osti kolmetoista ja niin se kasvoi ja kasvoi.”
”Me oltiin myös kaikessa, missä oli Amerikkaa. Esimerkiksi Keimola, se oli eka kiihdytyskilpailu. Me oltiin siellä, ja siellä soitti Hurriganes. Totta kai mä yritin vaikuttaa siihen, me oltiin samaa pesää. Se oli heille hyvä olla oikeissa paikoissa, ja se oli hyvä myös meille. Näillä Hurriganesin kavereilla, kun ne oli keikoilla, niin niillä oli kylttejä siellä. Beavers oli esillä lavalla lipuin ja plakaatein ja myös niiden keikka-autoissa ja peräpakseissa. Myöhemmät vuodet 1975-76 oli sitten ehdottomasti suuruuden aikaa Beaversillakin, silloin se kasvoi tosi isoksi. Sitä ennen kasvettiin vähitellen, eri paikoissa mainostamalla.”
”Mulla on myös sellainen mainosfilmi tai oikeastaan dia, jossa on vaan niiden kuvia. Se oli Helsingin elokuvateatterissa, Biossa oli meidän ensimmäinen elokuvamainos. Meillä Lamminahon Vesan yksi tehtävä oli liimata kaikkia pieniä tarroja, näkyi ne tai ei, kun se oli muun muassa keikoilla roudarina. Samalla lapsellisella tavalla, olisiko ollut 1972 tai -73, mulla oli diakuvia Hurriganes-kavereista keikoilta. Ne oli napattu muistoksi ja saatu sieltä täältä. Elokuvateattereissa oli siihen aikaan mahdollista diamainonta, kankaalle näytettiin dioja ennen elokuvan alkua. Siellä meni sitten joku nuorisoleffa, johon mun mielestä piti meiltä saada sellainen. Mä tein sen ja se oli kanssa rahakysymys, ei voinut mennä mihinkään studioon ja sanoa, että tehkääpä tästä. Toiminta oli hyvin pientä. Mä tein sen itse, liimasin neljä diaa teipillä raameistaan kiinni. Mainoskoko oli sellainen, niin iso, että siihen mahtui just neljä diaa. Yhdessä niistä kuvista oli sitten alareunassa meidän Beavers-logo. Se kokonaisuus oli sen näköinen, että se oli tehty vasemmalla kädellä, mutta mainoksena se oli hieno. Silloin vielä kaikki oli sellaista amatöörimaista ja käsin tehtyä.”
”Mä toin Amerikasta käytettyjä vaatteita. Se oli käytettyjen vaatteiden kauppaa alun perin, alkoi maaliskuussa 1969. Jenkki- illuusiota siinä myytiin. Amerikka vyöryi silloin rock-kulttuurin myötä tänne. Tuli farkut, amerikkalaiset urheilupaidat, joissa oli isoja numeroita, puvuntakit, keilapaidat ja nämä inkkarijutut, joista tuli supermuoti jo 1970-luvun taitteessa. Mutta Albert käytti niitä jo ennen kuin se muoti tuli.”
”Se oli aluksi tosi pieni kauppa, 12 neliötä Kruununhaassa, puulämmitys. Se oli hyvin pientä touhua, lähinnä epäkaupallinen harrastus. Vaimo oli tekstiilitaiteilija ja suunnittelija, kävi Greta Pohjanheimon koulutuksessa. Elettiin siellä kaiken keskellä. Lidon ja Remun Kalevala oli heti Beaversin mukana. Farkut tulivat oikeasti vasta silloin 1960-70 -lukujen taitteessa semmoiseksi asuksi, mihin liitettiin rebelliys ja semmoinen rohkeus.”
”Beavers ei firmana noussut heti. Alettiin ensin myydä farkkuja omissa liikkeissä, sitä tehtiin vuosi-kaks-kolme ja sitten alettiin myymään niitä tukussa. Kauppiaat tulivat hakemaan meiltä tavaroita, että saaks teiltä niitä housuja. Että meillä on kauppa Porissa tai Turussa, mä ostan sinne kolme housua. Kaveri pisti kolme housua reppuunsa ja meni junalla takas sinne. Myi ne kolme, tuli takaisin ja osti kolmetoista ja niin se kasvoi ja kasvoi.”
”Me oltiin myös kaikessa, missä oli Amerikkaa. Esimerkiksi Keimola, se oli eka kiihdytyskilpailu. Me oltiin siellä, ja siellä soitti Hurriganes. Totta kai mä yritin vaikuttaa siihen, me oltiin samaa pesää. Se oli heille hyvä olla oikeissa paikoissa, ja se oli hyvä myös meille. Näillä Hurriganesin kavereilla, kun ne oli keikoilla, niin niillä oli kylttejä siellä. Beavers oli esillä lavalla lipuin ja plakaatein ja myös niiden keikka-autoissa ja peräpakseissa. Myöhemmät vuodet 1975-76 oli sitten ehdottomasti suuruuden aikaa Beaversillakin, silloin se kasvoi tosi isoksi. Sitä ennen kasvettiin vähitellen, eri paikoissa mainostamalla.”
”Mulla on myös sellainen mainosfilmi tai oikeastaan dia, jossa on vaan niiden kuvia. Se oli Helsingin elokuvateatterissa, Biossa oli meidän ensimmäinen elokuvamainos. Meillä Lamminahon Vesan yksi tehtävä oli liimata kaikkia pieniä tarroja, näkyi ne tai ei, kun se oli muun muassa keikoilla roudarina. Samalla lapsellisella tavalla, olisiko ollut 1972 tai -73, mulla oli diakuvia Hurriganes-kavereista keikoilta. Ne oli napattu muistoksi ja saatu sieltä täältä. Elokuvateattereissa oli siihen aikaan mahdollista diamainonta, kankaalle näytettiin dioja ennen elokuvan alkua. Siellä meni sitten joku nuorisoleffa, johon mun mielestä piti meiltä saada sellainen. Mä tein sen ja se oli kanssa rahakysymys, ei voinut mennä mihinkään studioon ja sanoa, että tehkääpä tästä. Toiminta oli hyvin pientä. Mä tein sen itse, liimasin neljä diaa teipillä raameistaan kiinni. Mainoskoko oli sellainen, niin iso, että siihen mahtui just neljä diaa. Yhdessä niistä kuvista oli sitten alareunassa meidän Beavers-logo. Se kokonaisuus oli sen näköinen, että se oli tehty vasemmalla kädellä, mutta mainoksena se oli hieno. Silloin vielä kaikki oli sellaista amatöörimaista ja käsin tehtyä.”
torstai 16. syyskuuta 2010
Albertin kitaristivaikuttajat
Järvinen seurasi uransa aikana lukemattomia kitaristeja, joiden soitosta hän erityisesti piti. Useilta näistä hän otti vaikutteita omaan soittoonsa. Läpi uran keskeisenä nimenä kulki Eric Clapton, jonka vaikutus 1960-luvun puolenvälin jälkeen oli ratkaisevassa asemassa Albertin soiton kehittymiselle.
Kirjaan oli tarkoitus laittaa luettelo niistä kitaristeista, joita Järvinen omissa haastatteluissaan ja muistiinpanoissaan nosti hänen kannaltaan tärkeiksi. Valitettavasti tämä lista ei enää mahtunut sivuille, joten laitetaan se tänne ajatuksia herättämään. Nimet ovat karkeasti aikajärjestyksessä siten, kun he Albertin tietoisuuteen tulivat.
Hank Marvin
Nokie Edwards
George Harrison
Keith Richards
Chuck Berry
Eric Clapton
Jeff Beck
Peter Green
Freddie King
B.B. King
Albert King
Mike Bloomfield
Elvin Bishop
Jimi Hendrix
Johnny Winter
Jukka Tolonen
Mick Abrahams
Harvey Mandel
Lowell George
Leslie West
Roy Buchanan
John McLaughlin
Tommy Bolin
Joe Walsh
Steve Hillage
Randy California
Todd Rundgren
Frank Marino
Albert Lee
Larry Carlton
Steve Lukather
Eddie Van Halen
Vernon Reid
Kirjaan oli tarkoitus laittaa luettelo niistä kitaristeista, joita Järvinen omissa haastatteluissaan ja muistiinpanoissaan nosti hänen kannaltaan tärkeiksi. Valitettavasti tämä lista ei enää mahtunut sivuille, joten laitetaan se tänne ajatuksia herättämään. Nimet ovat karkeasti aikajärjestyksessä siten, kun he Albertin tietoisuuteen tulivat.
Hank Marvin
Nokie Edwards
George Harrison
Keith Richards
Chuck Berry
Eric Clapton
Jeff Beck
Peter Green
Freddie King
B.B. King
Albert King
Mike Bloomfield
Elvin Bishop
Jimi Hendrix
Johnny Winter
Jukka Tolonen
Mick Abrahams
Harvey Mandel
Lowell George
Leslie West
Roy Buchanan
John McLaughlin
Tommy Bolin
Joe Walsh
Steve Hillage
Randy California
Todd Rundgren
Frank Marino
Albert Lee
Larry Carlton
Steve Lukather
Eddie Van Halen
Vernon Reid
torstai 9. syyskuuta 2010
Braindamage-ajan sponsorointikuviot
Albertin 1988 comebackin aikana otettiin aktiivisesti yhteyttä eri toimijoihin sponsorisuhteen aikaansaamiseksi. Seuraavassa lyhennelmä kirjeestä, jolla lähestyttiin Camel-tupakkaa edustanutta yhtiötä.
ALBERT JÄRVINEN/CAMEL
Viitaten aikaisemmin lähetettyyn materiaaliin oheistamme tämän kirjeen vedoksella Järvisen uuden LP-levyn kannesta. Kuten levyn kansi antaa ymmärtää, on Albert Järvinen Camel-mies joka luo käsittääksemme ainutlaatuisen mahdollisuuden hyödyntää tunnettua artistia markkinoinnissa.
Terveisin
Roxy Oy
ALBERT JÄRVINEN
Albert on Suomen kitarasankari n:o 1. Edesmenneen Hurriganes-yhtyeen jäsen on legenda jo eläessään, muusikko, jonka soittotyyliä aikamme nousevat nuoret kitaristit jäljittelevät ympäri Skandinaviaa. Albert tekee parhaillaan vahvinta comebackia, mitä suomalainen rock- ja viihdemusiikki tuntee.
SOOLO
Albertin tehtyä tiedustelun suomalaisilta huippumuusikoilta osallistumisesta hänen soolo-albuminsa valmisteluun ja levynjulkaisua seuraaviin kiertueisiin, vastasi tiedusteluun positiivisesti lähes kaikki maassamme vaikuttavista huippumuusikoista.
LP-LEVY
Levyn äänitykset aloitettiin 03.10.1988 Finnvox-studiolla Helsingissä peruskokoonpanon voimin. LP-levy julkaistaan levy-yhtiö Polarvox Oy:n toimesta Suomessa 25.11.1988 ulkolaisten julkaisujen seuratessa maalis-huhtikuussa 1989.
KIERTUE
Roxy rakentaa artistien ensimmäisen kiertueen seuraavaan tapaan:
1. levyn julkaisuesiintyminen 05.12.1988 Tavastiaklubilla Helsingissä.
2. kahden kuukauden mittainen laaja lehdistö-, TV- ja radiotiedotuskampanja.
3. varsinainen kiertue alkaa helmikuun puolessavälissä Tukholmasta. On mahdollista, että esiintymisiä tapahtuu myös Malmössä, Göteborgissa, Oslossa ja Kööpenhaminassa. Näiden esiintymisten jälkeen siirrytään Suomen puolelle laajan median siivittämänä tekemään 12 esiintymistä lähinnä isojen kaupunkien isoissa hotelliravintoloissa.
MAINOSYHTEISTYÖ
Roxy kykenee hoitamaan tulosvastuullisesti seuraavat yhteistyötoimet Albert Järvisen tiimoilla:
1. Päämiehen valmistama Jenkki/ Farkkutakki suurin Cameltunnuksin yhtyeen, yhtyeen teknikoiden, levy-yhtiön edustajien, managementin ja suurimpien levykauppojen käyttöön. (30-40 kpl) (esim. Albert Järvinen Band On Tour With Camel)
2. Valmis paita, lippis ja housumateriaali teknikoiden lava-asusteina (n 15 kpl)
3. Mainokset äänentoistolaitteistoissa ja savukeaski luonnollisesti lehdistökuvissa ja TV-kuvauksissa kivasti pilkottaen taskusta tai pöydällä.
Albertin vahvistimissa 2 kpl kooltaan n. 25 x 11 cm tarrat. Pieni askin kokoinen tarra Albertin kitarassa.
4. Camel-bootsin yhdistäminen kiertueen kenkien ja julistemainosyhteyden muodossa.
5. Tavastian mediaihmisten juomat Camel-laseista. (kutsuvieraiden joukossa on noin 100 kpl Suomen johtavaa tiedotusihmistä)
6. Kiertueen nimike “Camel”-kirjaimin ja väreissä tiedotteissa ja isoissa 4-väri julisteissa.
7. Tutkitaan mahdollisuus taltioida Ruotsin esiintyminen, jota tarjotaan TV-3 esitettäväksi. Camel-lakana lavan takakankaana.
YHTEENVETO
Tällä projektilla tehdään Eurooppalaisen bluesin historiaa. Suomessa tapahtuvan toiminnan kautta takaamme kansainvälisen toiminnan yhteistyöoption Teille.
Tämä team polttaa jo muutenkin Camel-savukkeita!
ALBERT JÄRVINEN/CAMEL
Viitaten aikaisemmin lähetettyyn materiaaliin oheistamme tämän kirjeen vedoksella Järvisen uuden LP-levyn kannesta. Kuten levyn kansi antaa ymmärtää, on Albert Järvinen Camel-mies joka luo käsittääksemme ainutlaatuisen mahdollisuuden hyödyntää tunnettua artistia markkinoinnissa.
Terveisin
Roxy Oy
ALBERT JÄRVINEN
Albert on Suomen kitarasankari n:o 1. Edesmenneen Hurriganes-yhtyeen jäsen on legenda jo eläessään, muusikko, jonka soittotyyliä aikamme nousevat nuoret kitaristit jäljittelevät ympäri Skandinaviaa. Albert tekee parhaillaan vahvinta comebackia, mitä suomalainen rock- ja viihdemusiikki tuntee.
SOOLO
Albertin tehtyä tiedustelun suomalaisilta huippumuusikoilta osallistumisesta hänen soolo-albuminsa valmisteluun ja levynjulkaisua seuraaviin kiertueisiin, vastasi tiedusteluun positiivisesti lähes kaikki maassamme vaikuttavista huippumuusikoista.
LP-LEVY
Levyn äänitykset aloitettiin 03.10.1988 Finnvox-studiolla Helsingissä peruskokoonpanon voimin. LP-levy julkaistaan levy-yhtiö Polarvox Oy:n toimesta Suomessa 25.11.1988 ulkolaisten julkaisujen seuratessa maalis-huhtikuussa 1989.
KIERTUE
Roxy rakentaa artistien ensimmäisen kiertueen seuraavaan tapaan:
1. levyn julkaisuesiintyminen 05.12.1988 Tavastiaklubilla Helsingissä.
2. kahden kuukauden mittainen laaja lehdistö-, TV- ja radiotiedotuskampanja.
3. varsinainen kiertue alkaa helmikuun puolessavälissä Tukholmasta. On mahdollista, että esiintymisiä tapahtuu myös Malmössä, Göteborgissa, Oslossa ja Kööpenhaminassa. Näiden esiintymisten jälkeen siirrytään Suomen puolelle laajan median siivittämänä tekemään 12 esiintymistä lähinnä isojen kaupunkien isoissa hotelliravintoloissa.
MAINOSYHTEISTYÖ
Roxy kykenee hoitamaan tulosvastuullisesti seuraavat yhteistyötoimet Albert Järvisen tiimoilla:
1. Päämiehen valmistama Jenkki/ Farkkutakki suurin Cameltunnuksin yhtyeen, yhtyeen teknikoiden, levy-yhtiön edustajien, managementin ja suurimpien levykauppojen käyttöön. (30-40 kpl) (esim. Albert Järvinen Band On Tour With Camel)
2. Valmis paita, lippis ja housumateriaali teknikoiden lava-asusteina (n 15 kpl)
3. Mainokset äänentoistolaitteistoissa ja savukeaski luonnollisesti lehdistökuvissa ja TV-kuvauksissa kivasti pilkottaen taskusta tai pöydällä.
Albertin vahvistimissa 2 kpl kooltaan n. 25 x 11 cm tarrat. Pieni askin kokoinen tarra Albertin kitarassa.
4. Camel-bootsin yhdistäminen kiertueen kenkien ja julistemainosyhteyden muodossa.
5. Tavastian mediaihmisten juomat Camel-laseista. (kutsuvieraiden joukossa on noin 100 kpl Suomen johtavaa tiedotusihmistä)
6. Kiertueen nimike “Camel”-kirjaimin ja väreissä tiedotteissa ja isoissa 4-väri julisteissa.
7. Tutkitaan mahdollisuus taltioida Ruotsin esiintyminen, jota tarjotaan TV-3 esitettäväksi. Camel-lakana lavan takakankaana.
YHTEENVETO
Tällä projektilla tehdään Eurooppalaisen bluesin historiaa. Suomessa tapahtuvan toiminnan kautta takaamme kansainvälisen toiminnan yhteistyöoption Teille.
Tämä team polttaa jo muutenkin Camel-savukkeita!
torstai 2. syyskuuta 2010
Videokäsikirjoitus 1988
Braindamage-aikaan oli suunnitteilla myös videon tekeminen. Kappaleesta ei ole varmuutta, mutta kyseessä saattoi olla "My Joy". Tuntemattomasta syystä videota ei koskaan tehty, tässä on kuitenkin sen kässäri:
Vanha ajan patinoima tanssisali. Verhojen välistä tuleva auringonvalo heittää striidoja pölyiseen ilmaan. Bootsien korkojen ääni kaikuu salissa. Askeleet lähestyvät... Albert tulee saliin ja kävelee kitara kädessä salin keskellä olevan vahvistimen luokse. Musiikki alkaa soida, kun Albert laittaa piuhaa vahvistimeen.
Bändi soittaa parvella. Ainoastaan Pave on alhaalla, korokkeella. Albert soittaa sooloa. Tanssijat, nainen ja mies tulevat saliin vastakkaisista ovista. Tanssijat lähestyvät soolon aikana toisiaan ja soolon huipussa tanssijat tanssivat yhdessä, Albertin selän takana, korokkeen edessä.
Kamera kuvaa parvella olevaa bändiä, josta mennään suoralla skarvilla live-esitykseen samaisella tanssipaikalla. Mutta vaikka kyseessä on live-esitys, on kuvaustyyli sama tyylikkään askeettinen. Mikä tarkoittaa sitä, että myös yleisöä valaistaan tyylille uskollisena. Tiiviistä Albertin lähikuvasta mennään kitaraan, mutta kun kuva aukeaa on kyseessä tyhjä tanssisali. Tanssipari on käpertynyt toisiinsa.
Albert lopettaa soittamisen. Tyhjässä salissa kaikuu taputukset. Albert ottaa kitaran käteensä ja lähtee kävelemään valtavien aplodien saattelemana pois. Albert kävelee tanssiparin ohi ja jatkaa matkaansa kohti nurkassa olevaa ovea. Tanssipari on hurmioituneena etualalla, kun Albert avaa oven. Luonnottoman kova ”kolmannen asteen yhteys” -valo tulvii ovesta saliin. Albert katoaa valomereen.
Vanha ajan patinoima tanssisali. Verhojen välistä tuleva auringonvalo heittää striidoja pölyiseen ilmaan. Bootsien korkojen ääni kaikuu salissa. Askeleet lähestyvät... Albert tulee saliin ja kävelee kitara kädessä salin keskellä olevan vahvistimen luokse. Musiikki alkaa soida, kun Albert laittaa piuhaa vahvistimeen.
Bändi soittaa parvella. Ainoastaan Pave on alhaalla, korokkeella. Albert soittaa sooloa. Tanssijat, nainen ja mies tulevat saliin vastakkaisista ovista. Tanssijat lähestyvät soolon aikana toisiaan ja soolon huipussa tanssijat tanssivat yhdessä, Albertin selän takana, korokkeen edessä.
Kamera kuvaa parvella olevaa bändiä, josta mennään suoralla skarvilla live-esitykseen samaisella tanssipaikalla. Mutta vaikka kyseessä on live-esitys, on kuvaustyyli sama tyylikkään askeettinen. Mikä tarkoittaa sitä, että myös yleisöä valaistaan tyylille uskollisena. Tiiviistä Albertin lähikuvasta mennään kitaraan, mutta kun kuva aukeaa on kyseessä tyhjä tanssisali. Tanssipari on käpertynyt toisiinsa.
Albert lopettaa soittamisen. Tyhjässä salissa kaikuu taputukset. Albert ottaa kitaran käteensä ja lähtee kävelemään valtavien aplodien saattelemana pois. Albert kävelee tanssiparin ohi ja jatkaa matkaansa kohti nurkassa olevaa ovea. Tanssipari on hurmioituneena etualalla, kun Albert avaa oven. Luonnottoman kova ”kolmannen asteen yhteys” -valo tulvii ovesta saliin. Albert katoaa valomereen.
perjantai 27. elokuuta 2010
Kuvien pitkä matka
Tuolla otsikolla aloitti Jukka Hauru arviointinsa Hesarissa kesällä 1982 valokuvaaja Kari Riipisen valokuvanäyttelystä. Ajankuvaa sekin näyttely, popkulttuuri haki uusia muotoja ja synnytti monenlaisia kokeiluja – enemmän ja vähemmän onnistuneita. Tässä multivisiossa olivat kyseessä näyttelyn avajaiset ja esiintymässä mm. Edward Vesala, Ulla Mirsch, Arto Melleri, Dave Lindholm, Albert Järvinen ja Elisa Korjus – tuttuja nimiä Järvisen uraa seuranneille. Esimerkiksi tanssija Ulla Mirsch oli mukana samana syksynä järjestetyssä erikoisessa tapahtumassa Viidakkoilta (pe 17.9.1982), jossa Järvinen soitti yhdessä seitsemän rumpalin kanssa ja kokonaisuuteen kuului myös tanssiosuus.
Riipisen näyttelyn nimi oli From Pages To News Of The World. Riipinen ei kirjassaan Interview mainitse Järvistä, mutta näyttelyn ja avajaiset hyvinkin. Näyttely tarkoitti kuvia USAn ja Kauko-Idän matkoilta Pelle Miljoonan kanssa. Haurun mukaan ”Multivisioksi kutsuttiin 1600:n diakuvan esittämistä nauhamusiikin säestyksellä. Esitys oli hyvin pitkä ja keskeytettiin vain Mirschin ja Vesalan yhteisimprovisoinnin tuokioksi. Aivan lopussa tuli elävää musiikkia.”
Elävään musiikkiin kuului Bluesoundsin ja Elisa Korjuksen esittämän biisin Take Me For Awhile ohella Järvisenkin setti: ”Kuvituksien jotenkin loputtua vetäisi Albert Järvinen Maijasen ja [Affe] Forsmanin kanssa hitaan ja nopean kolmisointuisen: kukaan muu ei saa Suomessa Telecasteria soimaan niin kuin Järvinen.”
Jamibändin koostumus oli kuin muistumaa seitsemän vuoden taakse, jolloin Rock’n’ Roll Bandin hajotessa ja Royalsin syntyessä yksi veikkaus uudeksi kokoonpanoksi oli juuri Järvinen-Maijanen-Forsman.
Riipisen näyttelyn nimi oli From Pages To News Of The World. Riipinen ei kirjassaan Interview mainitse Järvistä, mutta näyttelyn ja avajaiset hyvinkin. Näyttely tarkoitti kuvia USAn ja Kauko-Idän matkoilta Pelle Miljoonan kanssa. Haurun mukaan ”Multivisioksi kutsuttiin 1600:n diakuvan esittämistä nauhamusiikin säestyksellä. Esitys oli hyvin pitkä ja keskeytettiin vain Mirschin ja Vesalan yhteisimprovisoinnin tuokioksi. Aivan lopussa tuli elävää musiikkia.”
Elävään musiikkiin kuului Bluesoundsin ja Elisa Korjuksen esittämän biisin Take Me For Awhile ohella Järvisenkin setti: ”Kuvituksien jotenkin loputtua vetäisi Albert Järvinen Maijasen ja [Affe] Forsmanin kanssa hitaan ja nopean kolmisointuisen: kukaan muu ei saa Suomessa Telecasteria soimaan niin kuin Järvinen.”
Jamibändin koostumus oli kuin muistumaa seitsemän vuoden taakse, jolloin Rock’n’ Roll Bandin hajotessa ja Royalsin syntyessä yksi veikkaus uudeksi kokoonpanoksi oli juuri Järvinen-Maijanen-Forsman.
maanantai 23. elokuuta 2010
Van Halenia kasetilta
Järviskirjassa vilahtelee koko liuta Albertin suosikkikitaristeja. Eric Clapton oli Järviselle tietysti mies omassa kastissaan, mutta eräs pitkäaikaisista suosikeista oli Eddie Van Halen.
Ian Christenin kirjoittaman Van Halenin historian on Johnny Kniga julkaissut suomeksi. Tässä kuitenkin pikalainaus Wikipediasta kertomaan Järvisenkin kokeman pointsin pähkinänkuoressa: ”Yhtyeen vuonna 1978 julkaisema debyyttialbumi Van Halen muutti välittömästi ihmisten käsityksen rockmusiikista sekä kitaransoitosta (esim. kitarainstrumentaali "Eruption"). Albumilla Eddie Van Halen esitteli suurelle yleisölle uuden, ennenkuulumattoman kitaransoittotyylinsä ja soundinsa sekä toi rockmusiikkiin ja kitaransoittoon uusia ulottuvuuksia puhumattakaan täysin uudenlaisesta tyylistä. Samoin oli bändin toisen keulakuvan, laulajasolisti David Lee Rothin, kohdalla. Hän kehitteli itselleen täysin omanlaisensa imagon, joka ajan myötä teki hänestä yhden persoonallisimmista ja puhutuimmista rockyhtyeen keulakuvista.”
Järviskirjassa Van Halen mainitaan toki muutamaan otteeseen, sillä vielä Bronx-yhtyettä perustettaessa 1989 Albert hehkutti bändistä – tosin sen luonteinen musa ei tuonkaan bändin ohjelmistoon lopulta kuulunut. Alkuvaiheet Järvisen diggailulle ajoittuvat jo paljon aiempiin vuosiin, seurasihan Järvinen sangen tiiviisti, mitä kitaristimaailmassa tapahtui.
Näitä varhaisimpia muistoja kuvaamaan seuraavassa Lasse Helan pieni stoori, joka ei kirjaan päässyt: ”Paras, mitä mulle kävi, oli kun sain kerrankin Järvisen montun kiinni ja vielä Van Halen -jutulla. Oltiin keikkabussissa kuuluisalla Hurriganesien Lapin rundilla kesällä 1981. Abe sanoi, että täs on sellainen jätkä, joka pesee kaikki ja työnsi kasetin koneeseen. Sillä oli niitä kasetteja aina kokoelma mukana. Alkoi tuleen musaa, johon mä kylmästi, että kyllähän mä tän jannun tiedän, tää on Eddie Van Halen. Mä olin joitain kuukausia aikaisemmin vahingossa kuullut sitä radiossa. Järvinen meinas tulla hulluksi, että mistäs sä tään tiedät. Eihän Suomessa sitä kukaan silloin vielä oikein noteerannut, 1978 kai tuli se niiden eka LP.”
Ian Christenin kirjoittaman Van Halenin historian on Johnny Kniga julkaissut suomeksi. Tässä kuitenkin pikalainaus Wikipediasta kertomaan Järvisenkin kokeman pointsin pähkinänkuoressa: ”Yhtyeen vuonna 1978 julkaisema debyyttialbumi Van Halen muutti välittömästi ihmisten käsityksen rockmusiikista sekä kitaransoitosta (esim. kitarainstrumentaali "Eruption"). Albumilla Eddie Van Halen esitteli suurelle yleisölle uuden, ennenkuulumattoman kitaransoittotyylinsä ja soundinsa sekä toi rockmusiikkiin ja kitaransoittoon uusia ulottuvuuksia puhumattakaan täysin uudenlaisesta tyylistä. Samoin oli bändin toisen keulakuvan, laulajasolisti David Lee Rothin, kohdalla. Hän kehitteli itselleen täysin omanlaisensa imagon, joka ajan myötä teki hänestä yhden persoonallisimmista ja puhutuimmista rockyhtyeen keulakuvista.”
Järviskirjassa Van Halen mainitaan toki muutamaan otteeseen, sillä vielä Bronx-yhtyettä perustettaessa 1989 Albert hehkutti bändistä – tosin sen luonteinen musa ei tuonkaan bändin ohjelmistoon lopulta kuulunut. Alkuvaiheet Järvisen diggailulle ajoittuvat jo paljon aiempiin vuosiin, seurasihan Järvinen sangen tiiviisti, mitä kitaristimaailmassa tapahtui.
Näitä varhaisimpia muistoja kuvaamaan seuraavassa Lasse Helan pieni stoori, joka ei kirjaan päässyt: ”Paras, mitä mulle kävi, oli kun sain kerrankin Järvisen montun kiinni ja vielä Van Halen -jutulla. Oltiin keikkabussissa kuuluisalla Hurriganesien Lapin rundilla kesällä 1981. Abe sanoi, että täs on sellainen jätkä, joka pesee kaikki ja työnsi kasetin koneeseen. Sillä oli niitä kasetteja aina kokoelma mukana. Alkoi tuleen musaa, johon mä kylmästi, että kyllähän mä tän jannun tiedän, tää on Eddie Van Halen. Mä olin joitain kuukausia aikaisemmin vahingossa kuullut sitä radiossa. Järvinen meinas tulla hulluksi, että mistäs sä tään tiedät. Eihän Suomessa sitä kukaan silloin vielä oikein noteerannut, 1978 kai tuli se niiden eka LP.”
perjantai 13. elokuuta 2010
Järvinen kitarapedagogina
Järvinen kitaransoiton opettajana oli ilmiö, jonka Jukka Male pääsi kokemaan 1970-luvun alussa. Juttu jouduttiin kirjasta karsimaan, mutta ansaitsee vähintäinkin ajankuvana tulla kerrotuksi. Seuraava versio on varhainen, keskipitkä, siis vähän jo tiivistetty, mutta pidempi kuin mitä kirjaan koskaan olisi tullut.
Järvinen opettajana oli sangen harvinainen tapaus, kuten Dave Lindholmkin toteaa: ”Albert ei myöntänyt ikinä opettaneensa. Se nimenomaan kielsi, ettei häntä saa sanoa opettajaksi, se oli vaivaantunut siitä. Mutta meillä se ei ollutkaan oikeastaan mitään juttujen kädestä pitäen näyttämistä. Kun oltiin paljon samoilla keikoilla, niin se tuli ihan seuraamisen kautta. Janne Ödner enemmänkin näytti juttuja kädestä pitäen.”
Jukan voidaan sanoa olleen Järvisen oppilas: ”Opettaminen ei silloin ollut tapana, ne olivat mun pyynnöt, joihin sitten muutamat soittajat vastasivat. Osittain se oli sitä, että rock- tai bluesmuusikon muusikkous rakentui tai sen piti rakentua luonnollisesti, siihen ei kuulunut ”institutionalisointi” missään mielessä. Opetuskin jo melkein oli sellaista, se että toinen opettaisi toista. Kun se juttu vietiin niinkin pitkälle kuin meillä Pekan kanssa oli, se oli jo aika kaukana siitä, mitä opettelu luontaisesti olisi ollut. Kitaristithan soittelevat vaan jotain ja sitten alkavat tavallaan keskustella keskenään kitaroilla. Koska mulla ei ollut siihen silloin kykyä, niin siihen mä tarvitsin opetusta.”
”Me tavattiin joko hänen luonaan Munkassa tai sitten meillä, ainakin muutaman kerran. Pekka oli pedagogina ok. Hän oli sillä tavalla antava, että hän pyrki oikeasti kertomaan, miten nää ja nää jutut on tehty, ja miten niitä voisi harjoitella. Oli kyse aika yksinkertaisista asioista, joita hän näytti, mutta Pekka oli oikeasti kiinnostunut siitä, että mä olisin oppinut jotakin. Hän oli myös sillä tavalla hyvä, että ei esimerkiksi menty teorian puolelle. Teoreetikkohan hän ei ollut missään tapauksessa. Hän oli villi pragmaatikko, tässä opettamisessakin. Pitäydyttiin täysin semmoisissa yksinkertaisissa kuvioissa ja hän näytti ihan mielellään, miten hän tekee jonkin asian.”
”Ne oli erilaisia tapoja saada tää kolmisoinnun rytmipohja käymään. Esimerkiksi kaikenlaisia tallan dumppaamisia, jossa samalla jarrutellaan kämmensyrjällä kieliä, niin että saadaan semmoinen nopeasti sammuva, mutta järisyttävästi rytmiin vaikuttava sointi aikaan. Niin, että se ei lähde soimaan missään tapauksessa pitkään, vaan tavallaan jarrutetaan koko ajan kämmensyrjällä. Se soi niin, että se koko ajan pidättää, mutta siitä tulee valtava rytmi. Kitarasta tulee vähän niin kuin rytmisoitin tai lyömäsoitin. Sitten oli kaikkia erilaisia tapoja soittaa sooloja, ihan mitä vaan. Perusrakenteina tai elementteinä siinä ehkä oli niukka valikoima, mutta sittenhän kun ne viedään nyansseihin, niin sehän laajenee valtavasti.”
”Muistan yhden tonaalisen opetuksen Järvisen sanomana. Se oli, että puhelimesta sai siihen aikaan kuulemma A:n. Se saattoi olla oktaavia ylempää kuin kitaran vapaa A, mutta A kuitenkin. Sen kun nosti luurin ja laittoi puhelimen korvalle ja viritti.”
”Opetusta kesti aikansa, ei montaa kertaa, eikä se tuottanut toivomaani tulosta. Sen jälkeen oli myös joitain muita kitaristeja opettamassa, mutta sitten selkeästi luovutin. Musta ei tullut muusikkoa, vaikka mä kuinka halusin. Kyvyt eivät vastanneet mun omia odotuksia ja siirryin valokuvauksen puolelle.”
Järvinen opettajana oli sangen harvinainen tapaus, kuten Dave Lindholmkin toteaa: ”Albert ei myöntänyt ikinä opettaneensa. Se nimenomaan kielsi, ettei häntä saa sanoa opettajaksi, se oli vaivaantunut siitä. Mutta meillä se ei ollutkaan oikeastaan mitään juttujen kädestä pitäen näyttämistä. Kun oltiin paljon samoilla keikoilla, niin se tuli ihan seuraamisen kautta. Janne Ödner enemmänkin näytti juttuja kädestä pitäen.”
Jukan voidaan sanoa olleen Järvisen oppilas: ”Opettaminen ei silloin ollut tapana, ne olivat mun pyynnöt, joihin sitten muutamat soittajat vastasivat. Osittain se oli sitä, että rock- tai bluesmuusikon muusikkous rakentui tai sen piti rakentua luonnollisesti, siihen ei kuulunut ”institutionalisointi” missään mielessä. Opetuskin jo melkein oli sellaista, se että toinen opettaisi toista. Kun se juttu vietiin niinkin pitkälle kuin meillä Pekan kanssa oli, se oli jo aika kaukana siitä, mitä opettelu luontaisesti olisi ollut. Kitaristithan soittelevat vaan jotain ja sitten alkavat tavallaan keskustella keskenään kitaroilla. Koska mulla ei ollut siihen silloin kykyä, niin siihen mä tarvitsin opetusta.”
”Me tavattiin joko hänen luonaan Munkassa tai sitten meillä, ainakin muutaman kerran. Pekka oli pedagogina ok. Hän oli sillä tavalla antava, että hän pyrki oikeasti kertomaan, miten nää ja nää jutut on tehty, ja miten niitä voisi harjoitella. Oli kyse aika yksinkertaisista asioista, joita hän näytti, mutta Pekka oli oikeasti kiinnostunut siitä, että mä olisin oppinut jotakin. Hän oli myös sillä tavalla hyvä, että ei esimerkiksi menty teorian puolelle. Teoreetikkohan hän ei ollut missään tapauksessa. Hän oli villi pragmaatikko, tässä opettamisessakin. Pitäydyttiin täysin semmoisissa yksinkertaisissa kuvioissa ja hän näytti ihan mielellään, miten hän tekee jonkin asian.”
”Ne oli erilaisia tapoja saada tää kolmisoinnun rytmipohja käymään. Esimerkiksi kaikenlaisia tallan dumppaamisia, jossa samalla jarrutellaan kämmensyrjällä kieliä, niin että saadaan semmoinen nopeasti sammuva, mutta järisyttävästi rytmiin vaikuttava sointi aikaan. Niin, että se ei lähde soimaan missään tapauksessa pitkään, vaan tavallaan jarrutetaan koko ajan kämmensyrjällä. Se soi niin, että se koko ajan pidättää, mutta siitä tulee valtava rytmi. Kitarasta tulee vähän niin kuin rytmisoitin tai lyömäsoitin. Sitten oli kaikkia erilaisia tapoja soittaa sooloja, ihan mitä vaan. Perusrakenteina tai elementteinä siinä ehkä oli niukka valikoima, mutta sittenhän kun ne viedään nyansseihin, niin sehän laajenee valtavasti.”
”Muistan yhden tonaalisen opetuksen Järvisen sanomana. Se oli, että puhelimesta sai siihen aikaan kuulemma A:n. Se saattoi olla oktaavia ylempää kuin kitaran vapaa A, mutta A kuitenkin. Sen kun nosti luurin ja laittoi puhelimen korvalle ja viritti.”
”Opetusta kesti aikansa, ei montaa kertaa, eikä se tuottanut toivomaani tulosta. Sen jälkeen oli myös joitain muita kitaristeja opettamassa, mutta sitten selkeästi luovutin. Musta ei tullut muusikkoa, vaikka mä kuinka halusin. Kyvyt eivät vastanneet mun omia odotuksia ja siirryin valokuvauksen puolelle.”
perjantai 6. elokuuta 2010
Kitaristi Juha Björnisen mietteitä
Mun mielipide Järvisestä tiivistyy blueskitaraan ja sen arvostamiseen. Se osas aika perinpohjin sen alueen, jonka se oli tutkinut. Jos se alue olisi laajentunut, niin sieltä olis tullut vaikka mitä.
Sillä oli alemmuudentunnetta studiosoittajiin ja toisaalta se joskus pani niitä alta lipan. Sitä olis kuitenkin kiinnostanut skaalat ja sointuasiat, ja päästä niissä eteenpäin. Se sanoi, että toista se on teillä, kun te osaatte soittaa noita sointuja ja jazz-juttuja päälle ja skaaloja, että meikäläinen vain soittaa bluesia ja rock’n’rollia. Mä sanoin, ettei se sellainen niin ihmeellistä ole, että se menee hiljalleen eteenpäin se tieto. Ja sitten oli puhe, että palataan siihen vielä. Se sanoi, että näytä joskus jotain mulle. Mutta siihen ei sitten tultu. Sehän on sellaista askel askeleelta kitaransoitossa, että ensin opettelee jotain ja sitten oppii lisää. Se ei vain paljon keikkailun myötä ehtinyt siihen seuraavaan pykälään. Sen lahjakkuus olisi riittänyt yllin kyllin ja sen kyky. Se oli vaan semmoista, että olis pitänyt tietoa vaihtaa. Kun joku lehtikriitikko on moittinut, ettei studiomuusikot osaa soittaa, on Järvinen minuakin puolustanut, että se se vasta osaakin, te ette tajuu mitään. Se on sanonut sitä ilmeisesti useaan otteeseen.
Vielä yksi juttu: Puhuessaan Järvinen osui hyvin naulan kantaan, sen puhetapa oli samankaltaista kuin sen soittaminen.
Sillä oli alemmuudentunnetta studiosoittajiin ja toisaalta se joskus pani niitä alta lipan. Sitä olis kuitenkin kiinnostanut skaalat ja sointuasiat, ja päästä niissä eteenpäin. Se sanoi, että toista se on teillä, kun te osaatte soittaa noita sointuja ja jazz-juttuja päälle ja skaaloja, että meikäläinen vain soittaa bluesia ja rock’n’rollia. Mä sanoin, ettei se sellainen niin ihmeellistä ole, että se menee hiljalleen eteenpäin se tieto. Ja sitten oli puhe, että palataan siihen vielä. Se sanoi, että näytä joskus jotain mulle. Mutta siihen ei sitten tultu. Sehän on sellaista askel askeleelta kitaransoitossa, että ensin opettelee jotain ja sitten oppii lisää. Se ei vain paljon keikkailun myötä ehtinyt siihen seuraavaan pykälään. Sen lahjakkuus olisi riittänyt yllin kyllin ja sen kyky. Se oli vaan semmoista, että olis pitänyt tietoa vaihtaa. Kun joku lehtikriitikko on moittinut, ettei studiomuusikot osaa soittaa, on Järvinen minuakin puolustanut, että se se vasta osaakin, te ette tajuu mitään. Se on sanonut sitä ilmeisesti useaan otteeseen.
Vielä yksi juttu: Puhuessaan Järvinen osui hyvin naulan kantaan, sen puhetapa oli samankaltaista kuin sen soittaminen.
torstai 29. heinäkuuta 2010
Vando Suvannon keikkakertomus, Emancipated Niggers n. vuodelta 1984
Meillä oli 80-luvun puolivälissä jälkeen bändiviritelmä nimeltä Niggers, joka toimi 1984-86. Tai alunperin se oli Emancipated Niggers, jossa soitti minun lisäkseni Björn Krause kitaraa, Måsse Groundstroem bassoa ja Charlie Peräniitty rumpuja. Saimme yllättävän viime hetken keikan Tampereen Yo-talolle ja ohjeena oli napata Albert Järvinen mukaan kotoaan jostain Hesan keskustasta. Matkan varrella selvisi, että alun perin keikka oli ilmeisesti ollut Quips -yhtyeen juttu, tai taisi olla jo Albert Järvinen Band. Joka tapauksessa homma oli kuitenkin kaatunut, kun Albert oli ainoa, joka olisi kyseisenä päivänä päässyt paikalle. Sotkun pohjalla oli kai jotain, joka liittyi siihen, että ainakin Harri Saksala olisi ollut tuolloin buukattu muualle.
Matkalla Tampereelle selvisi myös se, että itse asiassa Niggers olisi illan lämppäribändi ja Järvinen varsinainen pääesiintyjä. Säestysyhtyeen kokoonpano oli tarkoitus järjestellä ennen illan esiintymistä Niggers-soittajista. Päädyimme luontevaan ratkaisuun: vanhat parrat Måsse ja minä saimme kiinnityksen.
Noudimme siis Alpun kotoa ja köröttelimme kohti Tamperetta. Avajaisiksi taiteilija kehuskeli olleensa dokaamatta ainakin pari viikkoa, minkä merkille panimme myönteisenä asiana; pääsisimme siis kuulemaan ja komppaamaan erinomaista kitaransoittoa, vaikka harjoituksen puutteen vuoksi joutuisimmekin veivaamaan peruskamaa. Huolestuttavampaa sen sijaan oli melkoinen läjä erivärisiä pillereitä, joita Järvinen ahkerasti näpläili.
Tampereella olimme luonnollisesti sen verran myöhään, että saatuamme tavarat pystyyn, olikin jo Niggersin aika aloittaa. Settimme soitettuamme löysimme takahuoneesta kohtuullisen sekavan oloisen maestron, joka kyllä vakuutteli klaaraavansa tilanteen. No, eihän siinä muu auttanut kuin uskoa ja toivoa ja hetken huilailtuamme palasimme Måssen kanssa takaisin lavalle odottelemaan tähden liittymistä seuraamme. Reippaan kuulutuksen jälkeen Albert ilmaantui oviaukkoon ja ponnahti ripeästi näyttämölle. Kynnys oli kuitenkin aavistuksen liian korkea ja kitaralegenda mäjähti suoraan naamalleen Les Paulinsa päälle. Onneksi kitarat on tarkoitettu kestämään kovempaakin käsittelyä, joten pienen vääntelyn ja kääntelyn jälkeen peli oli taas soittokunnossa, kuten myös soittajansa.
Eipä siinä sitten sen kummoisempaa. Järvinen kysyi ”osaat sä laulaa Watchtowerin”, tai muuta vastaavaa ja jos vastasin myöntävästi, niin saman tien ryhdyttiin toimeen. Välillä perusränttätänttää ja välillä joku klassinen rockkappale ja niin sitä mentiin ihan kelpo setti. Soolot oli pitkiä tai vielä pitempiä, mutta ammattimiehen osaamisella ja rutiinilla hoidettuja, joten ei se loppujen lopuksi mikään paska keikka ollut, joskin ohjelmisto hieman nuhjaantuneen oloinen.
Matkalla Tampereelle selvisi myös se, että itse asiassa Niggers olisi illan lämppäribändi ja Järvinen varsinainen pääesiintyjä. Säestysyhtyeen kokoonpano oli tarkoitus järjestellä ennen illan esiintymistä Niggers-soittajista. Päädyimme luontevaan ratkaisuun: vanhat parrat Måsse ja minä saimme kiinnityksen.
Noudimme siis Alpun kotoa ja köröttelimme kohti Tamperetta. Avajaisiksi taiteilija kehuskeli olleensa dokaamatta ainakin pari viikkoa, minkä merkille panimme myönteisenä asiana; pääsisimme siis kuulemaan ja komppaamaan erinomaista kitaransoittoa, vaikka harjoituksen puutteen vuoksi joutuisimmekin veivaamaan peruskamaa. Huolestuttavampaa sen sijaan oli melkoinen läjä erivärisiä pillereitä, joita Järvinen ahkerasti näpläili.
Tampereella olimme luonnollisesti sen verran myöhään, että saatuamme tavarat pystyyn, olikin jo Niggersin aika aloittaa. Settimme soitettuamme löysimme takahuoneesta kohtuullisen sekavan oloisen maestron, joka kyllä vakuutteli klaaraavansa tilanteen. No, eihän siinä muu auttanut kuin uskoa ja toivoa ja hetken huilailtuamme palasimme Måssen kanssa takaisin lavalle odottelemaan tähden liittymistä seuraamme. Reippaan kuulutuksen jälkeen Albert ilmaantui oviaukkoon ja ponnahti ripeästi näyttämölle. Kynnys oli kuitenkin aavistuksen liian korkea ja kitaralegenda mäjähti suoraan naamalleen Les Paulinsa päälle. Onneksi kitarat on tarkoitettu kestämään kovempaakin käsittelyä, joten pienen vääntelyn ja kääntelyn jälkeen peli oli taas soittokunnossa, kuten myös soittajansa.
Eipä siinä sitten sen kummoisempaa. Järvinen kysyi ”osaat sä laulaa Watchtowerin”, tai muuta vastaavaa ja jos vastasin myöntävästi, niin saman tien ryhdyttiin toimeen. Välillä perusränttätänttää ja välillä joku klassinen rockkappale ja niin sitä mentiin ihan kelpo setti. Soolot oli pitkiä tai vielä pitempiä, mutta ammattimiehen osaamisella ja rutiinilla hoidettuja, joten ei se loppujen lopuksi mikään paska keikka ollut, joskin ohjelmisto hieman nuhjaantuneen oloinen.
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Keikkakertomus, Poison –tuuraajana 1970 Jussi Raittinen
Olisiko ollut loppiaisena, -70 vuoden alkupuolella, oli Poison-keikka, jossa mä olin tuuraamassa. Eero-broidi oli menossa inttiin. Sen se ties koko syksyn ajan, ja se yhteistyö Poisonin kanssa oli sillä tavalla, sanotaanko nyt epävarmaa. Poisonhan jatkoi sitten vielä hetken broidin lähdön jälkeenkin.
Siinä kai oli broidilla messissä kaksikin eri kosketinsoittajaa eli Veikko Hakkarainen ja Kurre Bucht, jotka molemmat nimenomaan oli alkujaan jazz-miehiä. Siihen aikaan scene oli sellainen, että Hesa imi muusikoita, kun tanssibändejä ja töitä oli paljon tarjolla.
Mutta ei Hakkarainen eikä Bucht olleet käytettävissä silloin loppiaisena 70, ja broidi sano mulle, että lähde sä mukaan, kun sä osaat tuon homman. Keikka oli Etelä-Pohjanmaalla Evijärven nuorisoseurantalolla, jonne oli aika reippaasti matkaa. Sellaisilla pistokeikoilla saatettiin silloin käydä, ja just sellainen tämä oli.
Se oli aika kammottava reissu kaiken kaikkiaan. Oli aika helvetillinen keli. Kuljettiin kahdella autolla, broidilla oli oma Rellunsa, sellainen keltainen saippualaatikko ja me mentiin isolla amerikanraudalla, tavarat asuntovaunussa. Ja jumatsuka, kun keli oli muutenkin vähän semmoinen, niin se oli aivan karseeta. Ja kuskina oli joku käsittämätön kaveri, joku vaimon kaverin kaverin kaveri. Se oli tuskien taival sinne.
Keikka oli yhtä lailla aivan kauhea, kun ei ollut oikein kunnon sointipohjaa. Tietysti niin Hakkaraisella kuin Buchtillakin oli iso repertuaari tollaista normaalia tanssikamaa, johon Järvisen Pekkakin musikaalisena jätkänä pysty menemään mukaan, samoin kun ne puhaltajat. Mutta silloin oli vaan se mun komppikitara, ja joku Twilight Time kuulosti ihan kamalalta. Tai ehkä se biisi oli se ainoo, joka siinä jotenkin onnistui. Me soitettiin jotain rokintynkää ja mitä lie. Se oli koko illan keikka tietysti, kahdeksasta kahteen, broidi kävi heittämässä siinä välissä pari settiä.
No sitten kun tullaan takaisin, niin paluu on vielä hirveempää kelin puolesta ja muutenkin. Jo keikan aikana Runelle ja Järviselle tuli jotain sanomista keskenään, ja se jatku vielä autossakin. Ei kenelläkään mitään viinaa ollu, oltiin vaan kyllä niin väsyneitä ja vittuuntuneita. No, se oli niinkun D-tuotantoa parhaimmillaan. Eihän se tietenkään ollut D-tuotannon vika, vaan se, kun sellainen tärkeä keskushahmo sillä kertaa puuttui siitä bändistä.
Siinä oli kuitenkin tää hyvin ymmärrettävä sukupolvien välinen kuilu. Oli kysymys duunista, mitä Rune oli tehnyt jo varmaan kymmenen vuotta. Normaalia tanssimusiikkia pohojalaaselle tanssiyleisölle, joukossa tietysti oli jonkin verran poppareita. Silloin tanssikulttuuri ei ollut vielä jakautunut kahtia, ei edes ollut vielä diskoja. Vaikka ei ikäero niin suuri ollut, kun Rune oli syntynyt joskus 40-luvun puolivälissä, niin Järvinen oli kuitenkin vielä nuori sälli, joka oli just tullut kuvioihin.
Siinä kai oli broidilla messissä kaksikin eri kosketinsoittajaa eli Veikko Hakkarainen ja Kurre Bucht, jotka molemmat nimenomaan oli alkujaan jazz-miehiä. Siihen aikaan scene oli sellainen, että Hesa imi muusikoita, kun tanssibändejä ja töitä oli paljon tarjolla.
Mutta ei Hakkarainen eikä Bucht olleet käytettävissä silloin loppiaisena 70, ja broidi sano mulle, että lähde sä mukaan, kun sä osaat tuon homman. Keikka oli Etelä-Pohjanmaalla Evijärven nuorisoseurantalolla, jonne oli aika reippaasti matkaa. Sellaisilla pistokeikoilla saatettiin silloin käydä, ja just sellainen tämä oli.
Se oli aika kammottava reissu kaiken kaikkiaan. Oli aika helvetillinen keli. Kuljettiin kahdella autolla, broidilla oli oma Rellunsa, sellainen keltainen saippualaatikko ja me mentiin isolla amerikanraudalla, tavarat asuntovaunussa. Ja jumatsuka, kun keli oli muutenkin vähän semmoinen, niin se oli aivan karseeta. Ja kuskina oli joku käsittämätön kaveri, joku vaimon kaverin kaverin kaveri. Se oli tuskien taival sinne.
Keikka oli yhtä lailla aivan kauhea, kun ei ollut oikein kunnon sointipohjaa. Tietysti niin Hakkaraisella kuin Buchtillakin oli iso repertuaari tollaista normaalia tanssikamaa, johon Järvisen Pekkakin musikaalisena jätkänä pysty menemään mukaan, samoin kun ne puhaltajat. Mutta silloin oli vaan se mun komppikitara, ja joku Twilight Time kuulosti ihan kamalalta. Tai ehkä se biisi oli se ainoo, joka siinä jotenkin onnistui. Me soitettiin jotain rokintynkää ja mitä lie. Se oli koko illan keikka tietysti, kahdeksasta kahteen, broidi kävi heittämässä siinä välissä pari settiä.
No sitten kun tullaan takaisin, niin paluu on vielä hirveempää kelin puolesta ja muutenkin. Jo keikan aikana Runelle ja Järviselle tuli jotain sanomista keskenään, ja se jatku vielä autossakin. Ei kenelläkään mitään viinaa ollu, oltiin vaan kyllä niin väsyneitä ja vittuuntuneita. No, se oli niinkun D-tuotantoa parhaimmillaan. Eihän se tietenkään ollut D-tuotannon vika, vaan se, kun sellainen tärkeä keskushahmo sillä kertaa puuttui siitä bändistä.
Siinä oli kuitenkin tää hyvin ymmärrettävä sukupolvien välinen kuilu. Oli kysymys duunista, mitä Rune oli tehnyt jo varmaan kymmenen vuotta. Normaalia tanssimusiikkia pohojalaaselle tanssiyleisölle, joukossa tietysti oli jonkin verran poppareita. Silloin tanssikulttuuri ei ollut vielä jakautunut kahtia, ei edes ollut vielä diskoja. Vaikka ei ikäero niin suuri ollut, kun Rune oli syntynyt joskus 40-luvun puolivälissä, niin Järvinen oli kuitenkin vielä nuori sälli, joka oli just tullut kuvioihin.
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Enzio Benzina –albumi La Musica
Yksi harvinaisimmista Albert Järvisen Sleepy Sleepers –kauden jälkeensä jättämistä tuotoksista oli Enzio Benzina –nimimerkkisen taiteilijan LP La Musica. Kirjassa ovat syksyllä luettavissa yksityiskohdat tuotannosta, mutta kirjasta karsiutuivat jo vuosi sitten albumin biisien esittelyt. Kappaleet muodostavat Järvisen tuotannossa aivan oman saarekkeensa – vanhoja musikaali- ja elokuvasävelmiä ja iskelmiä – joskaan mitään kitaran juhlaa niillä ei todellakaan kuulla. Koska levy on melko harvinainen, niin tässä infoa sen sisällöstä.
Avauskappale on Amore, joka alkujaan on That's amore - Dean Martinin laulu vuodelta 1953 elokuvasta The Caddy, eli Villikkopojat pulassa, jossa Martinin parina on Jerry Lewis. Suomeksi sen oli tulkinnut Kipparikvartetti 1954. Enzion versiossa on Mato Valtosen sanat. Kitara on hyvin esillä, kuten myös mandoliini.
Illalla illalla eli Chella’lla on Saukin Umberto Marcatolle 1957 sanoittama kappale, josta on myös Olavi Virran ja Laila Kinnusen tulkinnat vuodelta 1958. Aloitus taitaa olla lainaa Maruzella:sta, joka myös oli Marcaton hittejä. Kappaleessa on lyhyt kitarasoolo ja pääosa säestyksestä hoidellaan haitarilla.
Kanssasi sun on Otto Bergerin kappale, jossa sanoittajaksi on usean muun tapaan kirjattu J. Rantanen.
Muistatko sen yön on alkuperäiseltä nimeltään (Although) I Remember You, Frank Ifield’n pikkuhitti elokuvasta The Fleet's In (1942). Myös Beatles esitti sitä Saksassa 1960-luvun alussa.
Suomalainen aiempi tulkinta on Ossi Malisen sekä All-Stars Yhtyeen levytys jazz-nimikkeiden alla vuodelta 1958. Kitaratoteutus on tyylikäs.
“Muistoissain lämmin mun on” eli Silverhaired Daddy of Mine on yli 200 biisiä kirjoittaneen laulavan cowboyn, Gene Autryn, miljoonahitti vuodelta 1932. Countrykitara täydentää hyvin laulua.
Rose Marie on vuodelta 1924 peräisin olevan Rudolf Friml’n kuuluisan operetin nimikappale. Operettia saatetaan myös kutsua nimellä Intiaanin lemmenkutsu, joka on eri kappale, mutta samasta kokonaisuudesta. Tässäkin on sangen tyylikkäät kitaratäydennykset.
Salainen rakkaus on suomeksi tuttu muun muassa Raittisten veljesten, Rauli Somerjoen ja Agentsien tulkitsemina. Tämän version sanat on kreditoitu J. Rantaselle. Alkuperäinen kappale Secret love on musikaalista Calamity Jane ja vuodelta 1953. Kitara on jälleen mainio, joskin varovainen ja melko tavalla taustalle miksattu.
Taas kanssasi tanssin eli alkuperäinen Red Sails In The Sunset julkaistiin 1935. Sen levytyksiä on paljon, yksi varhaisimpia on Guy Lombardon tulkinta, muita esimerkiksi Nat King Cole (1953) ja Fats Domino (1963). Enzion versiossa on Saken eli S. Helmisen sanoitus. Kitaran sijasta tässä nousee framille Pitkän hieno boogie-bassottelu.
Taivaan sinessä -kappaleen tutumpi nimi lienee Volare, jonka alkuperäisesitys on vuodelta 1958. Tuttu on myös tämänkin toteutuksessa kertosäe ”Nel blu dipinto di blu”, sanoittaja kappaleelle on Saukki. Suomalaisia tulkitsijoita on riittänyt Olavi Virrasta (1958) ja Veikko Tuomesta Reijo Taipaleeseen, Kisuun ja Jamppa Tuomiseen. Tiikereiden naisäänet ovat esillä ja haitari on taas säestyksessä pääosissa, myös basso taustalla on hyvä.
Sorrento, Torna a surriento, Come Back To Sorrento, Palaja Sorentoon, miten kappaletta halutaankaan nimittää, on 1900 luvun alkuvuosilta (1904). Suomeksi sen tulkitsi Mauno Kuusisto 1962. Tässä laulun kielenä on italia (vaikka sanoitus onkin J. Rantaselle merkitty). Kitara on mukavasti esillä, toteutusta voisi luonnehtia balladinomaiseksi.
Päätöskappaleena on Yksin oon eli String Along, joka on Ricky Nelsonin laulama kappale vuodelta 1963. Tässä on pieni tunnistettavalla Järvis-soundilla soitettu soolo.
Avauskappale on Amore, joka alkujaan on That's amore - Dean Martinin laulu vuodelta 1953 elokuvasta The Caddy, eli Villikkopojat pulassa, jossa Martinin parina on Jerry Lewis. Suomeksi sen oli tulkinnut Kipparikvartetti 1954. Enzion versiossa on Mato Valtosen sanat. Kitara on hyvin esillä, kuten myös mandoliini.
Illalla illalla eli Chella’lla on Saukin Umberto Marcatolle 1957 sanoittama kappale, josta on myös Olavi Virran ja Laila Kinnusen tulkinnat vuodelta 1958. Aloitus taitaa olla lainaa Maruzella:sta, joka myös oli Marcaton hittejä. Kappaleessa on lyhyt kitarasoolo ja pääosa säestyksestä hoidellaan haitarilla.
Kanssasi sun on Otto Bergerin kappale, jossa sanoittajaksi on usean muun tapaan kirjattu J. Rantanen.
Muistatko sen yön on alkuperäiseltä nimeltään (Although) I Remember You, Frank Ifield’n pikkuhitti elokuvasta The Fleet's In (1942). Myös Beatles esitti sitä Saksassa 1960-luvun alussa.
Suomalainen aiempi tulkinta on Ossi Malisen sekä All-Stars Yhtyeen levytys jazz-nimikkeiden alla vuodelta 1958. Kitaratoteutus on tyylikäs.
“Muistoissain lämmin mun on” eli Silverhaired Daddy of Mine on yli 200 biisiä kirjoittaneen laulavan cowboyn, Gene Autryn, miljoonahitti vuodelta 1932. Countrykitara täydentää hyvin laulua.
Rose Marie on vuodelta 1924 peräisin olevan Rudolf Friml’n kuuluisan operetin nimikappale. Operettia saatetaan myös kutsua nimellä Intiaanin lemmenkutsu, joka on eri kappale, mutta samasta kokonaisuudesta. Tässäkin on sangen tyylikkäät kitaratäydennykset.
Salainen rakkaus on suomeksi tuttu muun muassa Raittisten veljesten, Rauli Somerjoen ja Agentsien tulkitsemina. Tämän version sanat on kreditoitu J. Rantaselle. Alkuperäinen kappale Secret love on musikaalista Calamity Jane ja vuodelta 1953. Kitara on jälleen mainio, joskin varovainen ja melko tavalla taustalle miksattu.
Taas kanssasi tanssin eli alkuperäinen Red Sails In The Sunset julkaistiin 1935. Sen levytyksiä on paljon, yksi varhaisimpia on Guy Lombardon tulkinta, muita esimerkiksi Nat King Cole (1953) ja Fats Domino (1963). Enzion versiossa on Saken eli S. Helmisen sanoitus. Kitaran sijasta tässä nousee framille Pitkän hieno boogie-bassottelu.
Taivaan sinessä -kappaleen tutumpi nimi lienee Volare, jonka alkuperäisesitys on vuodelta 1958. Tuttu on myös tämänkin toteutuksessa kertosäe ”Nel blu dipinto di blu”, sanoittaja kappaleelle on Saukki. Suomalaisia tulkitsijoita on riittänyt Olavi Virrasta (1958) ja Veikko Tuomesta Reijo Taipaleeseen, Kisuun ja Jamppa Tuomiseen. Tiikereiden naisäänet ovat esillä ja haitari on taas säestyksessä pääosissa, myös basso taustalla on hyvä.
Sorrento, Torna a surriento, Come Back To Sorrento, Palaja Sorentoon, miten kappaletta halutaankaan nimittää, on 1900 luvun alkuvuosilta (1904). Suomeksi sen tulkitsi Mauno Kuusisto 1962. Tässä laulun kielenä on italia (vaikka sanoitus onkin J. Rantaselle merkitty). Kitara on mukavasti esillä, toteutusta voisi luonnehtia balladinomaiseksi.
Päätöskappaleena on Yksin oon eli String Along, joka on Ricky Nelsonin laulama kappale vuodelta 1963. Tässä on pieni tunnistettavalla Järvis-soundilla soitettu soolo.
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Hurriganesin peräkärryssä
Ensimmäinen muistelukuva on Kuivis Koskiluodon stoori Järvisen Hurrigaens-ajoilta, eli suunnilleen vuodelta 1973: ”Järvisen bändiin menon jälkeen, ei siinä mennyt montaa kuukautta, kun kuskiksi tuli Elomaan Ola, joka oli sellainen rahamiehen poika Bulevardilta. Sillä oli semmoinen Mersu 250, mihin rakennettiin helvetin hieno snadi peräkärry, päästiin sataakuuttakymppiä parhaimmillaan. Olalla oli autossa puhelin ja megafoni pellin alla. Kerran Tampereella vedettiin keskellä yötä Viinikan liikenneympyrässä. Alettiin kokeilla kilpaa, kun joku prätkägimma lähti vedättään. Eihän Olaa pidätellyt mikään, lähti kisaamaan sen kanssa ja liikenneympyrässä se meidän lulla meni tietysti kyljelleen. Se oli onneksi niin tiukkaan pakattu, ettei siellä mitään mennyt rikki. Sit piti purkaa puolet kamoista, että saatiin se takaisin pystyyn. Just kun meillä on kaikki kamat pitkin liikenneympyrää, tulee kytät paikalle. Me harmitellaan siinä, että osui kivetykseen ja kippas. Kytät oli vaan innoissaan, että Hurriganes, Hurriganes, eikä ne älynneet puhalluttaa Olaa. Se oli joskus vaarallinen kuljettaja, ajoi aivan vitun lujaa.”
Toisena on hieman myöhäisempi, Ilen toisen tulemisen aikainen muistikuva. Se on DJ Niten kertoma anekdootti Hurriganes-kirjaa varten tehdyistä haastatteluista, Kontiaisen Vesan aarrearkusta: ”Oltiin rundilla ja keikka oli Haapajärvellä. Tapahtui niin, että keikka oli jo loppunut ja me etsittiin Joken kanssa meidän motellia eikä meinattu löytää millään. Sitten lopulta Joke ajoi jonkun ravintolan tai matkustajakodin eteen. Katottiin, ettei se voi olla kyllä tää mesta ja juteltiin siinä äänekkäästi. Kohta aukesi toisessa kerroksessa ikkuna ja musta ukko roikkuu ikkunassa kroppa paljaana ja huutaa: ”Mikä on tämä Beavers Jeans?” Heh, vieraan maan muusikko heräs siihen, että näki meidän peräkärryn ja sen mainosmaalauksen ja huolestui, että onkos kylälle tullut uusi kilpaileva bändi.”
Toisena on hieman myöhäisempi, Ilen toisen tulemisen aikainen muistikuva. Se on DJ Niten kertoma anekdootti Hurriganes-kirjaa varten tehdyistä haastatteluista, Kontiaisen Vesan aarrearkusta: ”Oltiin rundilla ja keikka oli Haapajärvellä. Tapahtui niin, että keikka oli jo loppunut ja me etsittiin Joken kanssa meidän motellia eikä meinattu löytää millään. Sitten lopulta Joke ajoi jonkun ravintolan tai matkustajakodin eteen. Katottiin, ettei se voi olla kyllä tää mesta ja juteltiin siinä äänekkäästi. Kohta aukesi toisessa kerroksessa ikkuna ja musta ukko roikkuu ikkunassa kroppa paljaana ja huutaa: ”Mikä on tämä Beavers Jeans?” Heh, vieraan maan muusikko heräs siihen, että näki meidän peräkärryn ja sen mainosmaalauksen ja huolestui, että onkos kylälle tullut uusi kilpaileva bändi.”
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
Yksinäinen Järvinen
Järvinen tunsi itsensä yksinäiseksi ihmiseksi – asia, joka joskus haastatteluissa lausuttuna jopa loukkasi toisin ajattelevia läheisiä. Joka tapauksessa hän pohti yksinäisyyden muurinsa takana tätä tunnettaan kirjoituksin ja sitaatein. Yksi kuvaava esimerkki on nähtävillä Pekka ”Moses” Soinin ottamassa valokuvassa/postikortissa 1980-luvun alkupuolelta Järvisen työhuoneen seinästä.
Siihen on ikuistettu Royals-kortin, Make Lievosen valokuvan, Ms-Audiotronin mainoksen ja tien minkä sälän seassa Järvisen käsialalla kopioitu lainaus amerikkalaisen kirjailijan Vance Bourjailyn tekstistä seuraavaan tapaan:
JULKINEN elämä tuo aina mukanaan yksinäisyyden. Kun julkinen henkilö on saavuttanut tietyn tason, hän ei enää voi luoda uusia ystävyyssuhteita sanan täydessä merkityksessä, paitsi omalla tasollaan ja silloinkin vain jos molemmat päättävät olla nousematta seuraavalle tasolle.
Uusi tuttavuus jää parhaimmillaankin – ellei sitten tapahdu kiintymyksen ihmettä – vaaksan päähän ystävästä; hän on arvostettu ja hyödyllinen liehittelijä, ehkä hovinarri; parhaassa tapauksessa luotettu neuvonantaja ja uskottu, jonka rohkeus palkitaan toveruudella tai tuttavuuden irtisanomisella riippuen siitä, kuinka asiat sujuvat.
Mutta vanhan ystävän parissa – ystävän joka on peräisin uran nousua edeltäneeltä ajalta – julkisuuden henkilön ei tarvitse olla varuillaan.
Vance Bourjaily
Siihen on ikuistettu Royals-kortin, Make Lievosen valokuvan, Ms-Audiotronin mainoksen ja tien minkä sälän seassa Järvisen käsialalla kopioitu lainaus amerikkalaisen kirjailijan Vance Bourjailyn tekstistä seuraavaan tapaan:
JULKINEN elämä tuo aina mukanaan yksinäisyyden. Kun julkinen henkilö on saavuttanut tietyn tason, hän ei enää voi luoda uusia ystävyyssuhteita sanan täydessä merkityksessä, paitsi omalla tasollaan ja silloinkin vain jos molemmat päättävät olla nousematta seuraavalle tasolle.
Uusi tuttavuus jää parhaimmillaankin – ellei sitten tapahdu kiintymyksen ihmettä – vaaksan päähän ystävästä; hän on arvostettu ja hyödyllinen liehittelijä, ehkä hovinarri; parhaassa tapauksessa luotettu neuvonantaja ja uskottu, jonka rohkeus palkitaan toveruudella tai tuttavuuden irtisanomisella riippuen siitä, kuinka asiat sujuvat.
Mutta vanhan ystävän parissa – ystävän joka on peräisin uran nousua edeltäneeltä ajalta – julkisuuden henkilön ei tarvitse olla varuillaan.
Vance Bourjaily
lauantai 5. kesäkuuta 2010
Bluesshakers –keikkavierailu 1982
Valitettavasti kaikki tietoon saadut Järvisen keikat ja niiden kuvaukset, erikoisetkaan, eivät kirjaan tule loppusuoran karsinnan takia mahtumaan. Järvisellä oli koko uransa ajan meneillään vähän väliä jameja, vierailuja ja spesiaalikokoonpanoja. Yhtenä esimerkkinä seuraava kalkkiviivoilla tipahtaneen muistelun raakavedos:
Ilkka Rantamäki järjesteli Bluesshakers-bändin Tavastian keikan 13.9.82, jossa Järvinen oli vieraana: ”Sen kummempaa dramatiikkaa tai ideaa Albertin vierailussa ei ollut, tarvittiin vain sopiva solisti. Alppu oli mukava ja kannustava kollega minulle, nuoremmalle kitaristille. Muistan hänen ohjenuoransa vieläkin, kun kohtasin hänet Munkkivuoressa MS-Audiotronin kellarissa Hurriganesin alkuvuosina, kitaraa kokeillessani ja kieltä venyttäessä. ’Ei ollut vielä pistettä iin päälle’, sanoi Alppu, kun sopiva vibraatto puuttui. Vaikka Albert oli old school -rockstara, hän jaksoi aina jakaa mielipiteitä ja keskustella.”
Timo Turpeinen oli solisti: ”Bluesshakers oli yhdessä lavalla lähes kaiken ajan, Ile Rantamäki, Stenka Määttänen, Tommi Lindell, Leevi Leppänen, Pemo Ojala ja Tapani Rinne. Muutamassa biisissä puhaltimet oli poissa, mutta komppi ja minä oltiin koko ajan messissä. Albert soitti kovaa ja minä lauloin kovaa ja korkealta. Vedettiin vanhoja Freddy ja B.B. Kingin biisejä suomalaisen kitarakingin kanssa. Albert pyysi mua keikan jälkeen uuteen bändiinsä, jota ei koskaan perustettu.”
Järjestelyissä oli jotain kohinaa, muistaa Leevi: ”Kun Järvinen oli siellä, se vitsaili, että ’ekan kerran luen lehdestä, kenen kanssa mä olen keikalla’. Se ei ollut tiennyt keikasta taikka sit ei muistanut sitä, mutta huomasi onneksi lehdestä ilmoituksen.”
Ilkka Rantamäki järjesteli Bluesshakers-bändin Tavastian keikan 13.9.82, jossa Järvinen oli vieraana: ”Sen kummempaa dramatiikkaa tai ideaa Albertin vierailussa ei ollut, tarvittiin vain sopiva solisti. Alppu oli mukava ja kannustava kollega minulle, nuoremmalle kitaristille. Muistan hänen ohjenuoransa vieläkin, kun kohtasin hänet Munkkivuoressa MS-Audiotronin kellarissa Hurriganesin alkuvuosina, kitaraa kokeillessani ja kieltä venyttäessä. ’Ei ollut vielä pistettä iin päälle’, sanoi Alppu, kun sopiva vibraatto puuttui. Vaikka Albert oli old school -rockstara, hän jaksoi aina jakaa mielipiteitä ja keskustella.”
Timo Turpeinen oli solisti: ”Bluesshakers oli yhdessä lavalla lähes kaiken ajan, Ile Rantamäki, Stenka Määttänen, Tommi Lindell, Leevi Leppänen, Pemo Ojala ja Tapani Rinne. Muutamassa biisissä puhaltimet oli poissa, mutta komppi ja minä oltiin koko ajan messissä. Albert soitti kovaa ja minä lauloin kovaa ja korkealta. Vedettiin vanhoja Freddy ja B.B. Kingin biisejä suomalaisen kitarakingin kanssa. Albert pyysi mua keikan jälkeen uuteen bändiinsä, jota ei koskaan perustettu.”
Järjestelyissä oli jotain kohinaa, muistaa Leevi: ”Kun Järvinen oli siellä, se vitsaili, että ’ekan kerran luen lehdestä, kenen kanssa mä olen keikalla’. Se ei ollut tiennyt keikasta taikka sit ei muistanut sitä, mutta huomasi onneksi lehdestä ilmoituksen.”
perjantai 28. toukokuuta 2010
Järvisen musiikkisuosikit
Radio Cityssä pyöri 1980-luvun puolivälin jälkeen ohjelma Muusikon valinta. Järvinen kantoi kortensa kekoon tunnin muunnelmassa Talonmiehen valinta, jossa hän juonsi tai pikemminkin lyhykäisesti esitteli parikymmentä omaa suosikkibiisiään. Niistä muodostuu kattaus, jonka läpikäymällä pääsee hyvin kiinni hänen musiikkimakuunsa tai ainakin –mieltymyksiin. Ohjelman nauhoitus on säilynyt Järvisen jäämistössä, mutta lähetysvuotta ei ole merkitty. Se on todennäköisesti keväältä/toukokuulta 1989.
Aivan aikajärjestykseen biisejä ei juontaja-Albert ole asetellut, mutta avaus on Yardbirdsien Pretty Girls vuodelta 1964. Siihen Albert rinnastaa soundiltaan seuraavana kuultavan Melrosen tuolloin aika tuoreen hitin Rich Little Bitch. Kolmantena on yksi Järvisen uran peruspaaluista, John Mayall Bluesbreakers & Eric Clapton ja Hideaway. Seuraa klassikkokimara: Frank Zappa/ Plastic People, Cream/ I Feel Free, Lightning Hopkins/ Goin´ to Louisiana ja Jimi Hendrix/ Easy Rider.
Pistäytyminen uudempaan tavaraan, 1987 kesällä taltioitu 22-Pistepirkko ja Hong Kong King. Sitten Lloyd Green ja tulkinta Beatles-Harrison klassikosta Here Comes the Sun, jota seuraa Järvisen suuri suosikki Royals-ajoilta, Todd Rundgren ja hänen tuotannostaan valinta Death of the Rock’n’ Roll.
Seuraavaksi ääneen pääsee Dave Lindholm, albumilta Aino kappale Pieni ja hento ote. Tämän jälkeen jenkkimusaa, Doobie Brothersien What Fool Believes, jonka jälkeen jo 1960-luvun lopulla Albertin konserttilavalla bongaama Alexis Korner Blues Inc. ja biisi Roberta.
Konsertti jatkuu eräällä Järvisen kitaravaikuttajalla - Frank Marino ja Razor’s Edge. Sitten pieni pätkä uudempaa Peer Gyntiä sekä Pave Maijasen laulu Keskiyön aurinko. Van Halen osastoa saa edustaa David Lee Roth ja hänen tuhti tulkintansa Tobacco Roadista. Konsertti päättyy soljuvaan ja sujuvaan kitarailoitteluun, joka valitettavasti jää esittelemättä eikä kuulu (vielä) kirjoittajan yleissivistykseen. Solisti kuitenkin toistuvasti vakuuttaa, että ”I’m an easy man…” (Tunnistaako joku hetimiten, kommentoikaa?)
Talonmiehen valinnat kannattaa kuunnella tänä päivänäkin. Jos oma levyhylly ei ole riittävän kattava, suuren osan tavoittaa vähintäinkin Spotifyn tai You Tuben kannoista.
Aivan aikajärjestykseen biisejä ei juontaja-Albert ole asetellut, mutta avaus on Yardbirdsien Pretty Girls vuodelta 1964. Siihen Albert rinnastaa soundiltaan seuraavana kuultavan Melrosen tuolloin aika tuoreen hitin Rich Little Bitch. Kolmantena on yksi Järvisen uran peruspaaluista, John Mayall Bluesbreakers & Eric Clapton ja Hideaway. Seuraa klassikkokimara: Frank Zappa/ Plastic People, Cream/ I Feel Free, Lightning Hopkins/ Goin´ to Louisiana ja Jimi Hendrix/ Easy Rider.
Pistäytyminen uudempaan tavaraan, 1987 kesällä taltioitu 22-Pistepirkko ja Hong Kong King. Sitten Lloyd Green ja tulkinta Beatles-Harrison klassikosta Here Comes the Sun, jota seuraa Järvisen suuri suosikki Royals-ajoilta, Todd Rundgren ja hänen tuotannostaan valinta Death of the Rock’n’ Roll.
Seuraavaksi ääneen pääsee Dave Lindholm, albumilta Aino kappale Pieni ja hento ote. Tämän jälkeen jenkkimusaa, Doobie Brothersien What Fool Believes, jonka jälkeen jo 1960-luvun lopulla Albertin konserttilavalla bongaama Alexis Korner Blues Inc. ja biisi Roberta.
Konsertti jatkuu eräällä Järvisen kitaravaikuttajalla - Frank Marino ja Razor’s Edge. Sitten pieni pätkä uudempaa Peer Gyntiä sekä Pave Maijasen laulu Keskiyön aurinko. Van Halen osastoa saa edustaa David Lee Roth ja hänen tuhti tulkintansa Tobacco Roadista. Konsertti päättyy soljuvaan ja sujuvaan kitarailoitteluun, joka valitettavasti jää esittelemättä eikä kuulu (vielä) kirjoittajan yleissivistykseen. Solisti kuitenkin toistuvasti vakuuttaa, että ”I’m an easy man…” (Tunnistaako joku hetimiten, kommentoikaa?)
Talonmiehen valinnat kannattaa kuunnella tänä päivänäkin. Jos oma levyhylly ei ole riittävän kattava, suuren osan tavoittaa vähintäinkin Spotifyn tai You Tuben kannoista.
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
Järvisen soundista / Janne Louhivuori
Kysyimme mielipidettä Järvisen soundin salaisuudesta useammaltakin alansa ammattilaiselta ja lahjakkuudelta. Tässä Janne Louhivuoren ytimekäs luonnehdinta aiheesta:
”Järvisen soundi – niin kuin monen muunkin kitaristin - on soittajan sormissa, tatsissa ja siinä, mitä ja miten fraseeraa soittamansa. Itse asiassa hän soitti matkansa varrella aika lailla erityyppisillä vahvistimilla (trankku Peavey, MesaBoogie, Fenderit ym.) sekä erityyppisillä kitaroilla (Les Paul, 335, Strato, Tele) ja aina kuitenkin soundasi Järviseltä. Asiaa voi verrata hyvään imitaattoriin, jonka oma ääni voi olla hyvinkin erilainen kuin imitoitavansa, mutta kun fraseeraus ja tatsi ovat kohdallaan, niin kummasti aletaan kuulostaa imitoitavalta. Kääntäen verraten kitaristi voi siis vaihtaa "ääntään", mutta soundaa silti aina itseltään. Voisihan sitä tietenkin tehdä syväanalyysiä Alpun plektrakädestä, venytyksistä ja vibratosta, mutta persoonallisuuden yksityiskohtien tutkiminen tuntuu tällaisissa tapauksessa mielestäni hyödyttömältä - ei se sieltä kuitenkaan lopullisesti valkene!
Joitain luonteenomaisia elementtejä käytössä olevaan soundiin muodostaa se, mihin soundiparametreihin itse kukin kitaristi luontaisesti laitteistossaan kajoaa. Alppu käytti säröosaston lisäksi mielellään kompressointia (dynacomp) ja se oli ehkä jopa ainoa tekninen tunnistettavuus hänen soundissaan. Mielestäni Järvisellä oli tyylitajua siihen, mistä päin juttua piti hakea. Jos esimerkiksi Hurriganes-kitaristi jättäisi soundin siihen, mihin eräs muu bändin jäsen on sen soundtsekissä komentanut, olisi lopputulos luultavasti yliviiltävää, kireää loudness-pörinää. Kuitenkin oman arvonsa tunteva soittaja hakee oman juttunsa ja esim. edellä mainitussa bändissä kitaristi voi tsekissä myötäillä esitettyjä vaatimuksia, mutta palauttaa omat säädöt heti kun aletaan soittaa yhdessä:)
Summarum: Jos nyt tuohon tulisi Alppu ja ottaisi minun kitarani ja vahvistimeni niine säätöineen, hän soundaisi taatusti aivan Pekka ’Albert’ Järviseltä.”
”Järvisen soundi – niin kuin monen muunkin kitaristin - on soittajan sormissa, tatsissa ja siinä, mitä ja miten fraseeraa soittamansa. Itse asiassa hän soitti matkansa varrella aika lailla erityyppisillä vahvistimilla (trankku Peavey, MesaBoogie, Fenderit ym.) sekä erityyppisillä kitaroilla (Les Paul, 335, Strato, Tele) ja aina kuitenkin soundasi Järviseltä. Asiaa voi verrata hyvään imitaattoriin, jonka oma ääni voi olla hyvinkin erilainen kuin imitoitavansa, mutta kun fraseeraus ja tatsi ovat kohdallaan, niin kummasti aletaan kuulostaa imitoitavalta. Kääntäen verraten kitaristi voi siis vaihtaa "ääntään", mutta soundaa silti aina itseltään. Voisihan sitä tietenkin tehdä syväanalyysiä Alpun plektrakädestä, venytyksistä ja vibratosta, mutta persoonallisuuden yksityiskohtien tutkiminen tuntuu tällaisissa tapauksessa mielestäni hyödyttömältä - ei se sieltä kuitenkaan lopullisesti valkene!
Joitain luonteenomaisia elementtejä käytössä olevaan soundiin muodostaa se, mihin soundiparametreihin itse kukin kitaristi luontaisesti laitteistossaan kajoaa. Alppu käytti säröosaston lisäksi mielellään kompressointia (dynacomp) ja se oli ehkä jopa ainoa tekninen tunnistettavuus hänen soundissaan. Mielestäni Järvisellä oli tyylitajua siihen, mistä päin juttua piti hakea. Jos esimerkiksi Hurriganes-kitaristi jättäisi soundin siihen, mihin eräs muu bändin jäsen on sen soundtsekissä komentanut, olisi lopputulos luultavasti yliviiltävää, kireää loudness-pörinää. Kuitenkin oman arvonsa tunteva soittaja hakee oman juttunsa ja esim. edellä mainitussa bändissä kitaristi voi tsekissä myötäillä esitettyjä vaatimuksia, mutta palauttaa omat säädöt heti kun aletaan soittaa yhdessä:)
Summarum: Jos nyt tuohon tulisi Alppu ja ottaisi minun kitarani ja vahvistimeni niine säätöineen, hän soundaisi taatusti aivan Pekka ’Albert’ Järviseltä.”
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Netin ihmeitä
Internetin kanssa on työn puolesta joutunut puuhaamaan niin kauan kuin koko verkko on oikeastaan ollut Suomessa olemassakaan. Silti se jaksaa aina välillä yllättää mahdollisuuksillaan. Tässä siitä pari tarinaa, joista toinen liittyy kiinteästi Albert-kirjaan ja toinen ei ensinkään. Lukemisen voi halutessaan siis lopettaa jutun puolivälissä.
Aivan kirjan tekemisen alkumetreillä oli Järvisen Aikulta lipsahtanut lupaus, että jossain piironginlaatikon perukoilla olisi nippu kirjeitä Järvisen kiertueelta Keski-Eurooppaan Eddie Boydin kanssa, siis loppuvuodelta 1971. Aiheeseen palattiin useaankin otteeseen, mutta kirjeet olivat piiloutuneet jonnekin hyvin tehokkaasti eivätkä suostuneet tulemaan esiin. Reilu kuukausi takaperin ne sitten yhtäkkiä ilmaantuivat kolmen vuoden odottelun jälkeen, eli aika lailla viime metreillä, että ne ehtivät mukaan.
Niissä oli mukavaa henkilökohtaista ajankuvaa, mutta myös maininta Freddiestä, kiertueen Boydille järjestäneestä managerista. Siis pelkkä nimi. Se riitti kuitenkin siihen, että Facebookin kautta löytyi yksi samanniminen henkilö, Sveitsistä. Viesti matkaan ja kysymys, oletko manageroinut Boydia ja Järvistä 40 vuotta sitten? Kahden päivän sisällä saapui kommentti, että sama henkilö on kyseessä. Valitettavasti mitään kovin suurta uutta Järviseen liittyen ei tullut esille, mutta Boydista sen verran, että juuri Freddie oli hänet aikanaan välittänyt Helsingin Safari-klubille soittamaan. Enemmän Boydin ja Albertin seikkailuista tulee sitten kirjassa.
No se toinen juttu, joka ei liity Järviseen, mutta on muuten mukava taltioida. Pienempiä biografioita oli 1990-luvun puolivälin tienoilla tullut tehtyä Rare-lehteen muutamista kovasti arvostamistani lauluntekijöistä, ja olipa Limppusen Daven cd-boxia varten tehdyt tekstit tullut siirrettyä Latviksen RockData –palveluun. Ensimmäisiä, ellei ensimmäinen www-palvelu Suomessa, muuten.
Kaadettiin sitten J. Karjalaisen kanssa kaljaa hänen Rare-bioaan tehtäessä tai sen jälkimainingeissa, ja Jukka mainitsi ohimennen yhtenä haaveenaan olevan, että saisi tarjota joitain biisejään kantrikunkku Willie Nelsonille. Sopisivat Jukan mielestä hänelle, ja näin epäilemättä olisikin asian laita. Reissulta kotiinpäin junaillessa putkahti jostain päähän, että Rockdatan kautta oli Davelle vuotta aiemmin lähettänyt sähköpostitse terveisiä Daven levyn Texasissa äänittänyt Joe Gracey.
Tuli idea tehdä pari nettihakua, joiden kautta vahvistui hämärä muistikuva, että tuossa levytyksessä oli myös ollut taustoja laulamassa joku mimmi, joka oli joskus ollut keikalla Willie Nelsonin taustalla. Muutama klikkaus lisää ja käsissä oli tieto, että terveisiä lähettänyt tuottaja ja kyseinen laulajatar, Kimmie Rhodes, olivatkin aviopari. Edelleen pari lisähakua ja kävi ilmi, että tämä Gracey oli juuri se tiskijukka, joka ensimmäisenä oli alkanut soittaa radioaalloilla Nelsonin levyjä ja kovasti auttanut tämän nousua maineeseensa.
Alkoi jo polttaa näpeissä, kun vuoden vanha viesti löytyi ja lähti takaisin esittelyllä, että terveiset sinne Davelta, muistatko lähettämäsi postin ja että täällä olisi lahjakas lauluntekijä, joka haluaisi esitellä tuotoksiaan Nelsonille. Kaksi päivää, ja käsissä oli sähköposti, jossa kaveri antoi ohjeet ja totesi takaavansa demojen perillemenon, mutta että niitä saapui ”kenkälaatikollinen päivässä”, joten mitään sen enempää ei voinut luvata. Karjalainen esikuntineen teki tai koosti kolmen biisin demoCD:n, jota en valitettavasti koskaan itse kuullut. Demo lähti ison veden taakse, mutta siihen homma sitten harmittavasti tyssäsikin.
Netti oli tuolloin aika uusi väline, mutta näytti jo silloin, miten pieni maailma onkaan ja miten avuliaita ihmiset oikeasti ovat.
Aivan kirjan tekemisen alkumetreillä oli Järvisen Aikulta lipsahtanut lupaus, että jossain piironginlaatikon perukoilla olisi nippu kirjeitä Järvisen kiertueelta Keski-Eurooppaan Eddie Boydin kanssa, siis loppuvuodelta 1971. Aiheeseen palattiin useaankin otteeseen, mutta kirjeet olivat piiloutuneet jonnekin hyvin tehokkaasti eivätkä suostuneet tulemaan esiin. Reilu kuukausi takaperin ne sitten yhtäkkiä ilmaantuivat kolmen vuoden odottelun jälkeen, eli aika lailla viime metreillä, että ne ehtivät mukaan.
Niissä oli mukavaa henkilökohtaista ajankuvaa, mutta myös maininta Freddiestä, kiertueen Boydille järjestäneestä managerista. Siis pelkkä nimi. Se riitti kuitenkin siihen, että Facebookin kautta löytyi yksi samanniminen henkilö, Sveitsistä. Viesti matkaan ja kysymys, oletko manageroinut Boydia ja Järvistä 40 vuotta sitten? Kahden päivän sisällä saapui kommentti, että sama henkilö on kyseessä. Valitettavasti mitään kovin suurta uutta Järviseen liittyen ei tullut esille, mutta Boydista sen verran, että juuri Freddie oli hänet aikanaan välittänyt Helsingin Safari-klubille soittamaan. Enemmän Boydin ja Albertin seikkailuista tulee sitten kirjassa.
No se toinen juttu, joka ei liity Järviseen, mutta on muuten mukava taltioida. Pienempiä biografioita oli 1990-luvun puolivälin tienoilla tullut tehtyä Rare-lehteen muutamista kovasti arvostamistani lauluntekijöistä, ja olipa Limppusen Daven cd-boxia varten tehdyt tekstit tullut siirrettyä Latviksen RockData –palveluun. Ensimmäisiä, ellei ensimmäinen www-palvelu Suomessa, muuten.
Kaadettiin sitten J. Karjalaisen kanssa kaljaa hänen Rare-bioaan tehtäessä tai sen jälkimainingeissa, ja Jukka mainitsi ohimennen yhtenä haaveenaan olevan, että saisi tarjota joitain biisejään kantrikunkku Willie Nelsonille. Sopisivat Jukan mielestä hänelle, ja näin epäilemättä olisikin asian laita. Reissulta kotiinpäin junaillessa putkahti jostain päähän, että Rockdatan kautta oli Davelle vuotta aiemmin lähettänyt sähköpostitse terveisiä Daven levyn Texasissa äänittänyt Joe Gracey.
Tuli idea tehdä pari nettihakua, joiden kautta vahvistui hämärä muistikuva, että tuossa levytyksessä oli myös ollut taustoja laulamassa joku mimmi, joka oli joskus ollut keikalla Willie Nelsonin taustalla. Muutama klikkaus lisää ja käsissä oli tieto, että terveisiä lähettänyt tuottaja ja kyseinen laulajatar, Kimmie Rhodes, olivatkin aviopari. Edelleen pari lisähakua ja kävi ilmi, että tämä Gracey oli juuri se tiskijukka, joka ensimmäisenä oli alkanut soittaa radioaalloilla Nelsonin levyjä ja kovasti auttanut tämän nousua maineeseensa.
Alkoi jo polttaa näpeissä, kun vuoden vanha viesti löytyi ja lähti takaisin esittelyllä, että terveiset sinne Davelta, muistatko lähettämäsi postin ja että täällä olisi lahjakas lauluntekijä, joka haluaisi esitellä tuotoksiaan Nelsonille. Kaksi päivää, ja käsissä oli sähköposti, jossa kaveri antoi ohjeet ja totesi takaavansa demojen perillemenon, mutta että niitä saapui ”kenkälaatikollinen päivässä”, joten mitään sen enempää ei voinut luvata. Karjalainen esikuntineen teki tai koosti kolmen biisin demoCD:n, jota en valitettavasti koskaan itse kuullut. Demo lähti ison veden taakse, mutta siihen homma sitten harmittavasti tyssäsikin.
Netti oli tuolloin aika uusi väline, mutta näytti jo silloin, miten pieni maailma onkaan ja miten avuliaita ihmiset oikeasti ovat.
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Renkaanvaihtoon
Jami Laajisto muistelee roudarin uraansa Hurriganesissa: Mulla oli Royalsin jälkeen ulkolaisten bändien kanssa töitä. Sit Remu soitti mulle sellainen vuosi Royalsin jälkeen, et tuutko heille hommiin. Ile oli vielä silloin vähän aikaa bändissä, ennen kuin se vaihtui 1979 keväällä Järviseen. Sitten mä olin myös Louhivuoren aikaan 1981 eteenpäin.
Mä olin äänimies, ja yleensä mä ja Aaltosen Ari ajettiin autoa. Meil oli hyvä henki duuniporukassa. Me ajettiin ja tehtiin rankkaa työtä, ei juuri voinut turhia pelleillä. Nimenomaan Ruotsissa ajettiin ihan hillittömiä matkoja, kun keikkajärjestäjillä oli semmoinen sopimus, että vähintään 500 kilsaa piti olla keikkojen väli. Aamulla aikaisin lähettiin ajaa. Siellä oli paljon hyviä keikkoja, Ruotsin keikat oli järjestään hyviä.
Semmonen kommellus kävi, kun meillä oli yksi monista Ruotsin kiertueista tulossa ja muistaakseni kai Falunissa rundin eka keikka. Joka tapauksessa meidän piti lähteä aamulla kuudelta lautalla Ruotsiin. Saatiin edellisenä päivänä kello 12 tietää, että lautat onkin lakossa. Jouduttiin lähteen vähän äkkiä kundien kanssa painaan Tornion kautta keikkapaikalle. Tuli sellaiset puoltoista - parituhatta kilsaa ylimääräistä lenkkiä. Kundit meni yli lentämällä.
Yhtä kyytii me ajettiin. Auto ei seissyt hetkeäkään. Ajettiin kolmestaan, Ari, mä ja myös Tirkkonen. Mä olin hakenut just sen Scanian Ruotsista, oltiin sillä menossa. Siihen oli ostettu uudet pinnoitetut renkaat ja ne paukkui kaikki ennen kuin oltiin Torniossa. Sit me sieltä soitettiin aamulla seitsemältä Häkkiselle, että nyt ei oo muuta vaihtoehtoo ku ostaa kaikki uudet renkaat. Cisse meinas repii pelihousunsa, kun se oli firman auto ja renkaat meni Hurriganes Companyn piikkiin. Häkkinen oli siis meidän talouspäällikkö ja siltä saatiin lupa aina, Remu ei näihin tällaisiin ottanut kantaa.
Mä olin äänimies, ja yleensä mä ja Aaltosen Ari ajettiin autoa. Meil oli hyvä henki duuniporukassa. Me ajettiin ja tehtiin rankkaa työtä, ei juuri voinut turhia pelleillä. Nimenomaan Ruotsissa ajettiin ihan hillittömiä matkoja, kun keikkajärjestäjillä oli semmoinen sopimus, että vähintään 500 kilsaa piti olla keikkojen väli. Aamulla aikaisin lähettiin ajaa. Siellä oli paljon hyviä keikkoja, Ruotsin keikat oli järjestään hyviä.
Semmonen kommellus kävi, kun meillä oli yksi monista Ruotsin kiertueista tulossa ja muistaakseni kai Falunissa rundin eka keikka. Joka tapauksessa meidän piti lähteä aamulla kuudelta lautalla Ruotsiin. Saatiin edellisenä päivänä kello 12 tietää, että lautat onkin lakossa. Jouduttiin lähteen vähän äkkiä kundien kanssa painaan Tornion kautta keikkapaikalle. Tuli sellaiset puoltoista - parituhatta kilsaa ylimääräistä lenkkiä. Kundit meni yli lentämällä.
Yhtä kyytii me ajettiin. Auto ei seissyt hetkeäkään. Ajettiin kolmestaan, Ari, mä ja myös Tirkkonen. Mä olin hakenut just sen Scanian Ruotsista, oltiin sillä menossa. Siihen oli ostettu uudet pinnoitetut renkaat ja ne paukkui kaikki ennen kuin oltiin Torniossa. Sit me sieltä soitettiin aamulla seitsemältä Häkkiselle, että nyt ei oo muuta vaihtoehtoo ku ostaa kaikki uudet renkaat. Cisse meinas repii pelihousunsa, kun se oli firman auto ja renkaat meni Hurriganes Companyn piikkiin. Häkkinen oli siis meidän talouspäällikkö ja siltä saatiin lupa aina, Remu ei näihin tällaisiin ottanut kantaa.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Tusina pähkinöitä
Kun kirjaa tehdessä keritään ja puretaan aikansa kaikenlaista triviaa, niin aletaan mennä tiedon reunoille. Vastaan tulee muistikuvia ja oletuksia, vanhoja lehdistä ja ties mistä netistä poimittuja faktoja, joita totena toistetaan virheellisesti paikasta toiseen.
Seuraavassa tulee vapun ratoksi pieniä pähkinöitä. Jos jollakulla ihan oikeasti on niihin perusteltuja ja todisteltuja vastauksia, niin otamme oikein mielellämme vastaan ne (toukokuun 2010 aikana) postilaatikolla jarviskirja@gmail.com . Oikeasta infosta nimi kirjaan, ellei jo sattuisi olemaan siellä…
1: Alkuaikoinaan Järvinen soitteli Tekniikan maailman -63 ohjeiden mukaan tehdyllä lainakitaralla. Kuka mahtoi olla sen alkuperäinen omistaja?
2: Järvisen soittaessa Poison-yhtyeessä se muistikuvien mukaan säesti kesällä 1969 joillakin keikoilla Porvoosta kotoisin olevaa hyvin nuorta ja hyvin lahjakasta naislaulajaa, joka kuoli ilmeisesti syöpään jokunen vuosi myöhemmin. Kuka oli tämä solisti?
3: Järvinen ei nyt ihan aina pysynyt tiukassa totuudessa haastatteluissaan. Santahaminassa vietetyn lyhyehkön armeija-aikansa tuvaksi hän sanoo eräässä haastattelussaan Kuusjoki. Onko tuvan nimi Järvisen muistissa oikein?
4: Järvisen liittyessä Hurriganesiin 1972 hänellä oli kitaranaan valkoinen Tele. Mutta hänellä oli myös jo tässä vaiheessa käytössä Strato. Mikä mahtaa olla tarina sen takana?
5: Hurriganes säesti Rauli Somerjokea jonkin aikaa keikoilla, se tiedetään. Somerjoen elämäkertakirjassa nuo tapahtumat on ajoitettu aivan pieleen, se on kyllä havaittu. Aika on jo melko hyvin haarukassa, mutta koska tarkkaan ottaen noita keikkoja soitettiin? [Onko jollakulla kuvia?]
6: Eräs huomionarvoinen haastateltava muistelee konserttia tai jopa kiertuetta, jossa olisivat soittaneet Tasavallan Pressa, Wigwam, Hurriganes, Dave Lindholm ja Rauli Somerjoki. Kukaan muu ei sitten tällaista muistakaan. Muistatko sinä?
7: Englantilainen Sounds-lehti arvioi ranking-listoillaan 1970-luvun lopulla Järvisen maailman kärkikitaristien joukkoon. Mutta missä lehden numero(i)ssa tämä tapahtui ja mikä oli tarkka sijoitus?
8: Mm. Albert-DVD:n liitteenä olevassa diskografiassa on Järvinen nimetty Gramex-listojen antaman tiedon mukaan Dannyn ja Armin single/LP -biisin ”Löysin viimein paikan kaivatun” kitaristiksi. Onko tämä tieto virheellinen vaiko eikö?
9: Diskografiaan ei ole otettu mukaan haastattelun kautta tullutta ”tietoa”, että Järvinen olisi puuhannut oululaisen Ramblers-yhtyeen kanssa heidän ensilevytyksensä aikoihin 1970-luvun lopussa Onko tällaisesta yhteistyöstä havaintoja?
10: Pysytään Oulussa. Mikä oli Järvisen taustakokoonpano Rattorilupin keikalla 29.7.1981?
11: Järvinen puhuu 1990 kalenterissaan Albert’s Battery:stä. Bändiviritelmä vai muu kehitelmä?
12: Albert kavereineen suunnitteli viime vuosinaan sähkökannelta, mutta sen kuvat ja kaavailut ovat liudenneet maailman tuuliin. Havaintoja tai kuvia tällaisesta hankkeesta?
Seuraavassa tulee vapun ratoksi pieniä pähkinöitä. Jos jollakulla ihan oikeasti on niihin perusteltuja ja todisteltuja vastauksia, niin otamme oikein mielellämme vastaan ne (toukokuun 2010 aikana) postilaatikolla jarviskirja@gmail.com . Oikeasta infosta nimi kirjaan, ellei jo sattuisi olemaan siellä…
1: Alkuaikoinaan Järvinen soitteli Tekniikan maailman -63 ohjeiden mukaan tehdyllä lainakitaralla. Kuka mahtoi olla sen alkuperäinen omistaja?
2: Järvisen soittaessa Poison-yhtyeessä se muistikuvien mukaan säesti kesällä 1969 joillakin keikoilla Porvoosta kotoisin olevaa hyvin nuorta ja hyvin lahjakasta naislaulajaa, joka kuoli ilmeisesti syöpään jokunen vuosi myöhemmin. Kuka oli tämä solisti?
3: Järvinen ei nyt ihan aina pysynyt tiukassa totuudessa haastatteluissaan. Santahaminassa vietetyn lyhyehkön armeija-aikansa tuvaksi hän sanoo eräässä haastattelussaan Kuusjoki. Onko tuvan nimi Järvisen muistissa oikein?
4: Järvisen liittyessä Hurriganesiin 1972 hänellä oli kitaranaan valkoinen Tele. Mutta hänellä oli myös jo tässä vaiheessa käytössä Strato. Mikä mahtaa olla tarina sen takana?
5: Hurriganes säesti Rauli Somerjokea jonkin aikaa keikoilla, se tiedetään. Somerjoen elämäkertakirjassa nuo tapahtumat on ajoitettu aivan pieleen, se on kyllä havaittu. Aika on jo melko hyvin haarukassa, mutta koska tarkkaan ottaen noita keikkoja soitettiin? [Onko jollakulla kuvia?]
6: Eräs huomionarvoinen haastateltava muistelee konserttia tai jopa kiertuetta, jossa olisivat soittaneet Tasavallan Pressa, Wigwam, Hurriganes, Dave Lindholm ja Rauli Somerjoki. Kukaan muu ei sitten tällaista muistakaan. Muistatko sinä?
7: Englantilainen Sounds-lehti arvioi ranking-listoillaan 1970-luvun lopulla Järvisen maailman kärkikitaristien joukkoon. Mutta missä lehden numero(i)ssa tämä tapahtui ja mikä oli tarkka sijoitus?
8: Mm. Albert-DVD:n liitteenä olevassa diskografiassa on Järvinen nimetty Gramex-listojen antaman tiedon mukaan Dannyn ja Armin single/LP -biisin ”Löysin viimein paikan kaivatun” kitaristiksi. Onko tämä tieto virheellinen vaiko eikö?
9: Diskografiaan ei ole otettu mukaan haastattelun kautta tullutta ”tietoa”, että Järvinen olisi puuhannut oululaisen Ramblers-yhtyeen kanssa heidän ensilevytyksensä aikoihin 1970-luvun lopussa Onko tällaisesta yhteistyöstä havaintoja?
10: Pysytään Oulussa. Mikä oli Järvisen taustakokoonpano Rattorilupin keikalla 29.7.1981?
11: Järvinen puhuu 1990 kalenterissaan Albert’s Battery:stä. Bändiviritelmä vai muu kehitelmä?
12: Albert kavereineen suunnitteli viime vuosinaan sähkökannelta, mutta sen kuvat ja kaavailut ovat liudenneet maailman tuuliin. Havaintoja tai kuvia tällaisesta hankkeesta?
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Albert Peterin bändin keikalla 1971
Rumpali Tomi Parkkonen muistelee soittomiesten 1970-luvun alkuvuosien tunnelmia ja olosuhteita pistokeikoilla, joilla mukana oli myös Albert Järvinen:
Meillä oli jo koottu bändi Lahden Tallukan kuukauden pestiä varten. Kotkalainen laulaja Peter alias Pekka Parviainen oli siinä solistina. Soitimme siellä elokuun -71 tai -72. Uruissa oli Pekka Paukku ja bassossa”Olli” Olavi Norring ja minä rumpalina.
Tähän kokoonpanoon pyydettiin Järvisen Alppu mukaan, kun lähdimme Peterin kanssa pohjoiseen keikalle. Taisi paikat olla Rovaniemi ja Sodankylä, että sellainen parituhatta kilometriä yhteensä. Puoliltaöin lähdettiin matkaan Tavastian edestä. Olikohan jollain meistä silloin siellä keikka, vai oliko muuten vain hyvä tapaamispaikka.
No, matkalla mukana siis Järvinen, Paukku, Norring, joka oli hyvä ammatti- ja kapakkamuusikko jo silloin, Parkkonen ja solisti Parviainen. Soitettiin 70-luvun alun joitain suomalaisia iskelmiä ja kansainvälisiä hyväksi havaittuja kappaleita.
Auto oli jokin pakettiauto, kaiketi Fiat, mutta ainakin siinä oli metallinen väliseinä joten Parviainen ajoi ja kaksi kundia oli siinä ohjaamossa kuskin vieressä. Toiset kaksi lymyilivät soittimien ja vahvistinlaitteiden päällä. Eipä siinä ollut paljon pääntilaa eikä juuri muutakaan tilaa. Yövyimme jossain hotellissa ja Pekat olivat huonetovereita. Basisti Norring veti jommallakummalla keikalla nakit ja hölmöili, eikä soitosta tainnut tulla juuri mitään. Tällä keikalla muuten huomasin ensimmäisen kerran, että miespuolinen solisti laittaa maskaraa tai muuta meikkiä lärviinsä. Petteri siinä veti kajalit öögien ympärille. Dingopojat olivat vielä hiekkalaatikolla siihen aikaan.
Tulleessa jäätiin sitten päiväksi jumiin Jyväskylään, kun solisti-Petteri ei suostunut kusitauolla maksamaan wc-maksua kahvilanpitäjälle. Pysähdyttiin jossain siinä linja-autoaseman vieressä. Heille tuli riitaa ja sanasotaa, jolloin kahvilan nainen uhkasi soittaa poliisit paikalle. Peter huikkas, että ”soita vaan”. Sepä oli 6-8 tuntia sitten putkassa ja me soittajat hengattiin Nykäskylässä koko päivä. Saikohan se sitten sakot huonosta käytöksestä, en muista tarkkaan, mutta vasta alkuillasta päästiin jatkamaan paluumatkaa kohti Helsinkiä.
Meillä oli jo koottu bändi Lahden Tallukan kuukauden pestiä varten. Kotkalainen laulaja Peter alias Pekka Parviainen oli siinä solistina. Soitimme siellä elokuun -71 tai -72. Uruissa oli Pekka Paukku ja bassossa”Olli” Olavi Norring ja minä rumpalina.
Tähän kokoonpanoon pyydettiin Järvisen Alppu mukaan, kun lähdimme Peterin kanssa pohjoiseen keikalle. Taisi paikat olla Rovaniemi ja Sodankylä, että sellainen parituhatta kilometriä yhteensä. Puoliltaöin lähdettiin matkaan Tavastian edestä. Olikohan jollain meistä silloin siellä keikka, vai oliko muuten vain hyvä tapaamispaikka.
No, matkalla mukana siis Järvinen, Paukku, Norring, joka oli hyvä ammatti- ja kapakkamuusikko jo silloin, Parkkonen ja solisti Parviainen. Soitettiin 70-luvun alun joitain suomalaisia iskelmiä ja kansainvälisiä hyväksi havaittuja kappaleita.
Auto oli jokin pakettiauto, kaiketi Fiat, mutta ainakin siinä oli metallinen väliseinä joten Parviainen ajoi ja kaksi kundia oli siinä ohjaamossa kuskin vieressä. Toiset kaksi lymyilivät soittimien ja vahvistinlaitteiden päällä. Eipä siinä ollut paljon pääntilaa eikä juuri muutakaan tilaa. Yövyimme jossain hotellissa ja Pekat olivat huonetovereita. Basisti Norring veti jommallakummalla keikalla nakit ja hölmöili, eikä soitosta tainnut tulla juuri mitään. Tällä keikalla muuten huomasin ensimmäisen kerran, että miespuolinen solisti laittaa maskaraa tai muuta meikkiä lärviinsä. Petteri siinä veti kajalit öögien ympärille. Dingopojat olivat vielä hiekkalaatikolla siihen aikaan.
Tulleessa jäätiin sitten päiväksi jumiin Jyväskylään, kun solisti-Petteri ei suostunut kusitauolla maksamaan wc-maksua kahvilanpitäjälle. Pysähdyttiin jossain siinä linja-autoaseman vieressä. Heille tuli riitaa ja sanasotaa, jolloin kahvilan nainen uhkasi soittaa poliisit paikalle. Peter huikkas, että ”soita vaan”. Sepä oli 6-8 tuntia sitten putkassa ja me soittajat hengattiin Nykäskylässä koko päivä. Saikohan se sitten sakot huonosta käytöksestä, en muista tarkkaan, mutta vasta alkuillasta päästiin jatkamaan paluumatkaa kohti Helsinkiä.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Järvinen oli intiaani?
Kirjaa tehdessä hienoja ja huonoja ideoita tulee ja menee, jotkut jäävät ja paljon hylätään. Eräs hylkyihin jäänyt näkökulma on Järvinen intiaanin raameissa. Se tuntui jossain vaiheessa oikein hyvältä tarkastelutavalta, saattaisi olla edelleenkin, mutta kirjaan se ei valitettavasti suoraan pääse – välillisesti kylläkin.
Mutta miksi intiaani? Erityisesti ja ensiksi suuri vapauden ja riippumattomuuden kaipuu, sitten rakkaus luontoon, intiaanikulttuureihin perehtyminen monin eri tavoin, kuten vaatemuoti, elokuvat, korut, kirjat, jousiammuntaharrastus… ja monta pienempää vihjettä tähän suuntaan.
No, kirjaan ei tätä tule, mutta tässä pari pintaraapaisua aiheen ympäriltä.
Ensiksi valikoituja otteita Järvisen ystävän, Timo Toiviaisen sp-haastiksesta:
”Nuorten näkökulmasta Suomi oli 1970 -luvun alussa vielä jonkinlainen diktatuuri ja ylhäältä ohjattu poliisivaltio. Nuoriso näki tehtäväkseen olla se sukupolvi, jonka täytyi muuttaa paljon muutakin kuin musiikki.”
”Osa nuorista ajatteli ja mielsi tilanteen niin, että suomalaiset ovat alkuperäiskansaa, aivan kuten alkuperäiset amerikkalaisetkin eli intiaanit. Toiset vain menivät aikanaan itään ja toiset tulivat tänne länteen. Luonto ja sen kanssa toimiminen on suomalaisilla geeneissä, samoin vanhat jumalat ovat hyvinkin samankaltaiset. Tuon ajattelun mukaan sekä alkuperäiset amerikkalaiset että suomalaiset heimot ovat piirteiltään ja luonteiltaan erilaisia, mutta myös selkeästi samaa kansaa. Tämä päättelyketju johti siihen, että näin ajattelevat pitivät itseään jonkinlaisena rock and roll -intiaaneina. Se oli heimo, joka eli ja toimi valtarakenteiden, "systeemin", ulkopuolella, sen ala- ja yläpuolella. Se pyrki omalla toiminnallaan vaikuttamaan positiivisesti ihmisten henkiseen puoleen niin musiikilla, teoillaan kuin olemuksellaankin. Tietoisuutta laajennettiin ja pyrittiin jakamaan, ei vaan omaksi, vaan koko kansan henkisen voiman lisäämiseksi.”
”Tämä kuulostaa ehkä kovinkin ufolta, mutta mehän oltiin myös aitoja ja alkuperäisiä ’hippejä’. Elämäntapaintiaaneja, jotka eivät politiikasta paljon perustaneet vaan vaikuttivat eri tavalla asioiden hoitoon ja ennen kaikkea suvaitsevaisemman ilmapiirin kehittymiseen. Tyytyväisenä täytyykin nyt todeta että paljon on meininki muuttunut niistä ajoista ja toimintamme, oli se sitten tietoista tai ei, oli suurelta osalta vaikuttamassa asioiden kehitykseen.”
Sitten toiseksi Lindholmin Daven kommentteja asiasta kysyttynä:
”Mun mielestä tää ois ymmärrettävää. Tuskin tajus Järvinen pentuna sen kummemmin kun muutkaan, että cowboyt tuli Amerikassa kuvaan intiaanien jälkeen. Oikeamielisyyden fiilis tuli myöhemmin, sit kun rupes ajatteleen noita juttuja. Muutenkin 60-70 –luvun vaihteessa alettiin kiinnittää huomiota näihin intiaanien näkökulmiin, niin kuin vaikka lännen elokuvissa [esim. Mies hevosena, Pieni suuri mies]. Pitkä tukka oli yks, vaikka ei ollut välttämättä ideologinenkaan asia tai intiaanijuttu. Puolsi kuitenkin sitä ajattelutapaa, että se on hyvä meininki.
Intiaanit oli henkisempiä jollain tavalla, niin että ei ollut vaan sitä, kuka on nopein. Siinä piti vähän miettiä. Ödnerin Jannella on varmaan myös ollut Järviseen vaikutusta, koska sehän oli erittäin kiinnostunut intiaaneista. Sillä oli myös Geronimo-bändi [Mescalero], joka levytti Apachen. Se on aika luonteva yhteys.”
Monta muutakin asiaa löytyy: intiaanien hopeakorujen tekeminen, vaatteissa mokkasiinit ja nahka-asut hapsuineen, monet lempikirjat ja elokuvat. Ja jäähyväisrunossaan Albertille Arto Melleri pahoittelee, ettei ehtinyt palauttaa Wovokasta kertovaa kirjaa…
Mutta miksi intiaani? Erityisesti ja ensiksi suuri vapauden ja riippumattomuuden kaipuu, sitten rakkaus luontoon, intiaanikulttuureihin perehtyminen monin eri tavoin, kuten vaatemuoti, elokuvat, korut, kirjat, jousiammuntaharrastus… ja monta pienempää vihjettä tähän suuntaan.
No, kirjaan ei tätä tule, mutta tässä pari pintaraapaisua aiheen ympäriltä.
Ensiksi valikoituja otteita Järvisen ystävän, Timo Toiviaisen sp-haastiksesta:
”Nuorten näkökulmasta Suomi oli 1970 -luvun alussa vielä jonkinlainen diktatuuri ja ylhäältä ohjattu poliisivaltio. Nuoriso näki tehtäväkseen olla se sukupolvi, jonka täytyi muuttaa paljon muutakin kuin musiikki.”
”Osa nuorista ajatteli ja mielsi tilanteen niin, että suomalaiset ovat alkuperäiskansaa, aivan kuten alkuperäiset amerikkalaisetkin eli intiaanit. Toiset vain menivät aikanaan itään ja toiset tulivat tänne länteen. Luonto ja sen kanssa toimiminen on suomalaisilla geeneissä, samoin vanhat jumalat ovat hyvinkin samankaltaiset. Tuon ajattelun mukaan sekä alkuperäiset amerikkalaiset että suomalaiset heimot ovat piirteiltään ja luonteiltaan erilaisia, mutta myös selkeästi samaa kansaa. Tämä päättelyketju johti siihen, että näin ajattelevat pitivät itseään jonkinlaisena rock and roll -intiaaneina. Se oli heimo, joka eli ja toimi valtarakenteiden, "systeemin", ulkopuolella, sen ala- ja yläpuolella. Se pyrki omalla toiminnallaan vaikuttamaan positiivisesti ihmisten henkiseen puoleen niin musiikilla, teoillaan kuin olemuksellaankin. Tietoisuutta laajennettiin ja pyrittiin jakamaan, ei vaan omaksi, vaan koko kansan henkisen voiman lisäämiseksi.”
”Tämä kuulostaa ehkä kovinkin ufolta, mutta mehän oltiin myös aitoja ja alkuperäisiä ’hippejä’. Elämäntapaintiaaneja, jotka eivät politiikasta paljon perustaneet vaan vaikuttivat eri tavalla asioiden hoitoon ja ennen kaikkea suvaitsevaisemman ilmapiirin kehittymiseen. Tyytyväisenä täytyykin nyt todeta että paljon on meininki muuttunut niistä ajoista ja toimintamme, oli se sitten tietoista tai ei, oli suurelta osalta vaikuttamassa asioiden kehitykseen.”
Sitten toiseksi Lindholmin Daven kommentteja asiasta kysyttynä:
”Mun mielestä tää ois ymmärrettävää. Tuskin tajus Järvinen pentuna sen kummemmin kun muutkaan, että cowboyt tuli Amerikassa kuvaan intiaanien jälkeen. Oikeamielisyyden fiilis tuli myöhemmin, sit kun rupes ajatteleen noita juttuja. Muutenkin 60-70 –luvun vaihteessa alettiin kiinnittää huomiota näihin intiaanien näkökulmiin, niin kuin vaikka lännen elokuvissa [esim. Mies hevosena, Pieni suuri mies]. Pitkä tukka oli yks, vaikka ei ollut välttämättä ideologinenkaan asia tai intiaanijuttu. Puolsi kuitenkin sitä ajattelutapaa, että se on hyvä meininki.
Intiaanit oli henkisempiä jollain tavalla, niin että ei ollut vaan sitä, kuka on nopein. Siinä piti vähän miettiä. Ödnerin Jannella on varmaan myös ollut Järviseen vaikutusta, koska sehän oli erittäin kiinnostunut intiaaneista. Sillä oli myös Geronimo-bändi [Mescalero], joka levytti Apachen. Se on aika luonteva yhteys.”
Monta muutakin asiaa löytyy: intiaanien hopeakorujen tekeminen, vaatteissa mokkasiinit ja nahka-asut hapsuineen, monet lempikirjat ja elokuvat. Ja jäähyväisrunossaan Albertille Arto Melleri pahoittelee, ettei ehtinyt palauttaa Wovokasta kertovaa kirjaa…
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Alku aina hankalaa
Kun olin kirjan teossa päässyt mielestäni hyvään alkuun juteltuani äiti-Tyynen ja Jukka-veljen kanssa, ajattelin lähteä kokoamaan sisältöä aikajärjestyksessä. Lehtien, kirjojen ja levyjen haaliminen kulki tietysti koko ajan mukana, mutta ei niistä löydy mitään Järvisen lapsuudesta tai nuoruudesta. Aivan lapsuusajan tiedot tuli Tyyneltä ja Jukalta, mutta entä kaverit ja kouluaika?
Onneksi äitiä haastateltaessa muistui yksi nimi, Pekka… mikä se olikaan…Heinonen sen täytyi olla. Joo, Pekka Heinonen oli Pekka Järvisen paras lapsuuden ystävä. Ja asui silloin Pitäjänmäellä. Ei ole myöhemmistä vaiheista tietoa. No, eihän Pekka Heinosia Suomessa voi paljoa olla. Valitettavasti Eniro oli sitä mieltä, että heitä on aika monta. Läpikäymällä ne kaikki menisi henki ja terveys.
Tarkempaa tietoa piti saada. Tyyne arveli, että Pekka saattoi pitää myöhemmin kioskia Pitäjänmäellä, mutta Jukan mukaan se oli eri henkilö. Jukka hoiteli ammatikseen sairaalapuolen laitteita ja muisteli, että Heinonen olisi saattanut olla jossain lääke- tai terveysalan yrityksessä töissä. Siitä oli helppo aloittaa suurimmista ja pääkaupunkiseudulla toimivista firmoista.
Ei tarvittu kovin montaa soittoa, Kun Orionista tai Oriolasta (tai jotain sinne päin) henkilöstöosastolta kerrottiin, että heillä tosiaankin on töissä Pekka Heinonen! Sain sen verran tietoja, että yhteys syntyi: ”Terve, kirjoitan kirjaa Albert Järvisestä ja tarvitsisin kuumeisesti tietoa hänen lapsuusajastaan”. Albert kuka?, laskeutuminen maan pinnalle tapahtui vapaan pudotuksen vauhdilla. Valitettavasti kyseessä ei ollut etsitty Pekka Heinonen. Pyytelin siinä anteeksi turhasta häiriöstä, kun langan toisesta päästä vielä todettiin: ”Jos en nyt ihan väärin muista, niin meidän firmassa toisella osastolla oli joskus aikaisemmin samanniminen kaveri. Siitä on kyllä jo kauan aikaa”. Josko sittenkin? Kiitos ja näkemiin, matka jatkuu.
Soitto taas lääkefirman keskukseen, kuka osaisi auttaa vanhemmissa asioissa? ”Talousosastolla meillä on rouva (nimi valitettavasti unohtunut) joka tietää eniten näistä, yhdistän…”. Yleensä onnistumisen edellytys näissä jutuissa on, että firmasta löytyy se todellinen tietäjä, ja nyt sattui kohdalleen. Vaikka esittämäni asia ei todellakaan kuulu yrityksen ydinbisnekseen eikä luultavasti tuo hirveästi lisäarvoa toiminnalle, tämä ystävällinen rouva otti asian hoitaakseen: ”Tietokoneelta tällaista tietoa ei löydy, mutta voin mennä arkistosta etsimään vanhoja palkkatietoja.” Huh, voiko tällaista tapahtua tenniskentällä, sanoisi vanha kunnon Juha Jokinen. Menikö siinä sitten päivä tai pari, mutta soitto tuli ja todellakin; Firmassa oli ollut aikaisemmin toinen Pekka Heinonen töissä ja hänen ikänsä osuu erittäin hyvin kertomaani haarukkaan 1949-51. Matkaeväiksi sain sen verran apuja, että väestörekisteri pystyi paikantamaan kyseisen henkilön. Kädet vapisten näppäilin numeron ja esitin varovaisen kysymyksen: ”Sanooko teille nimi Pekka Järvinen mitään?” ”Joo, se oli mun paras lapsuudenkaveri”. Näissä kohdissa on aina oma tunnelmansa, kun pitkällinen jäljitys lopulta osuu maaliin. Varmaan luurin toisessa päässä on välillä ihmetelty, kun vieras ihminen alkaa tuulettamaan onnistumistaan.
Siinä sitten juteltiin pääkohdat ja sovittiin tapaaminen. Pari sataa kilometriä baanaa ja sieltä löytyi paras tietolähde perheenjäsenten lisäksi kertomaan Pekka Johannes Järvisen alkutaipaleesta. Kiitos avusta Pekka H. ja kiitos suomalainen lääketeollisuus!
Onneksi äitiä haastateltaessa muistui yksi nimi, Pekka… mikä se olikaan…Heinonen sen täytyi olla. Joo, Pekka Heinonen oli Pekka Järvisen paras lapsuuden ystävä. Ja asui silloin Pitäjänmäellä. Ei ole myöhemmistä vaiheista tietoa. No, eihän Pekka Heinosia Suomessa voi paljoa olla. Valitettavasti Eniro oli sitä mieltä, että heitä on aika monta. Läpikäymällä ne kaikki menisi henki ja terveys.
Tarkempaa tietoa piti saada. Tyyne arveli, että Pekka saattoi pitää myöhemmin kioskia Pitäjänmäellä, mutta Jukan mukaan se oli eri henkilö. Jukka hoiteli ammatikseen sairaalapuolen laitteita ja muisteli, että Heinonen olisi saattanut olla jossain lääke- tai terveysalan yrityksessä töissä. Siitä oli helppo aloittaa suurimmista ja pääkaupunkiseudulla toimivista firmoista.
Ei tarvittu kovin montaa soittoa, Kun Orionista tai Oriolasta (tai jotain sinne päin) henkilöstöosastolta kerrottiin, että heillä tosiaankin on töissä Pekka Heinonen! Sain sen verran tietoja, että yhteys syntyi: ”Terve, kirjoitan kirjaa Albert Järvisestä ja tarvitsisin kuumeisesti tietoa hänen lapsuusajastaan”. Albert kuka?, laskeutuminen maan pinnalle tapahtui vapaan pudotuksen vauhdilla. Valitettavasti kyseessä ei ollut etsitty Pekka Heinonen. Pyytelin siinä anteeksi turhasta häiriöstä, kun langan toisesta päästä vielä todettiin: ”Jos en nyt ihan väärin muista, niin meidän firmassa toisella osastolla oli joskus aikaisemmin samanniminen kaveri. Siitä on kyllä jo kauan aikaa”. Josko sittenkin? Kiitos ja näkemiin, matka jatkuu.
Soitto taas lääkefirman keskukseen, kuka osaisi auttaa vanhemmissa asioissa? ”Talousosastolla meillä on rouva (nimi valitettavasti unohtunut) joka tietää eniten näistä, yhdistän…”. Yleensä onnistumisen edellytys näissä jutuissa on, että firmasta löytyy se todellinen tietäjä, ja nyt sattui kohdalleen. Vaikka esittämäni asia ei todellakaan kuulu yrityksen ydinbisnekseen eikä luultavasti tuo hirveästi lisäarvoa toiminnalle, tämä ystävällinen rouva otti asian hoitaakseen: ”Tietokoneelta tällaista tietoa ei löydy, mutta voin mennä arkistosta etsimään vanhoja palkkatietoja.” Huh, voiko tällaista tapahtua tenniskentällä, sanoisi vanha kunnon Juha Jokinen. Menikö siinä sitten päivä tai pari, mutta soitto tuli ja todellakin; Firmassa oli ollut aikaisemmin toinen Pekka Heinonen töissä ja hänen ikänsä osuu erittäin hyvin kertomaani haarukkaan 1949-51. Matkaeväiksi sain sen verran apuja, että väestörekisteri pystyi paikantamaan kyseisen henkilön. Kädet vapisten näppäilin numeron ja esitin varovaisen kysymyksen: ”Sanooko teille nimi Pekka Järvinen mitään?” ”Joo, se oli mun paras lapsuudenkaveri”. Näissä kohdissa on aina oma tunnelmansa, kun pitkällinen jäljitys lopulta osuu maaliin. Varmaan luurin toisessa päässä on välillä ihmetelty, kun vieras ihminen alkaa tuulettamaan onnistumistaan.
Siinä sitten juteltiin pääkohdat ja sovittiin tapaaminen. Pari sataa kilometriä baanaa ja sieltä löytyi paras tietolähde perheenjäsenten lisäksi kertomaan Pekka Johannes Järvisen alkutaipaleesta. Kiitos avusta Pekka H. ja kiitos suomalainen lääketeollisuus!
perjantai 19. maaliskuuta 2010
Hurriganes-stooreja / Haastatteluylijäämää
Tässäpä pari Kuiviksen muistamaa Ilen aikaista Hurriganes-anekdoottia:
”Mä kaadoin tuolla Kolilla ihan alkuaikoina [13.7.75] vähän seinää. Ne oli järkänneet sinne sellaisen rock-festivaalin, siellä oli muistaakseni Alwarit ja Juice ja me ja tais olla vielä Davekin ja sen Rock’n’ Roll Band. Mesta oli Mutteri Kolin huipulla, sellainen 600 ihmisen tanssipaikka, ne oli suunnitelleet järjestävänsä sen koko homman siellä. Mä sanoin niille, että tuolla kuulkaa tulee 10.000 ihmistä, me nähtiin ne kun ajettiin tänne, että mihis te aiotte ne saada mahtumaan? No siinä oli jaloissa moottorisaha, se oli jo valmiiksi käynnissäkin, kun ne oli kaataneet siitä jotain puita. En mä ollut koskaan aiemmin käyttänyt moottorisahaa, muuta mä otin sen ja katkoin siitä oven kohdasta tukipuut. Kaadoin kaksi seinää kumoon siitä. Tuli mun mielestä sopivankokoinen näyttämö. Kipinät vaan sinkoili, kun naulat meni poikki. Järjestäjä-äijät tuli tilittään, että mitä helvettiä sä touhaat, kun se oli joku museoviraston suojelema kohde. Ne äijät oli ihan raivona, mutta myöhemmin tulivat sitten kyllä kiittelemään. Sinne tuli jengiä niin paljon, ettei ne kaikkia edes ehtineet rahastaa. Ja siitä lavasta saatiin meille hyvä stage.”
”Toinen makee juttu Hurriganes-ajoilta. Oltiin Nokialla koulubileissä ja siellä oli Kari Peitsamon varmaan ihan ekoja keikkoja [n. 1977]. Eihän me mistään Ankkulista tiedetty mitään. Meillä oli siellä lelut pystyssä, jo ennen kuin sinne tuli ketään opettajiakaan. Sit Ankkulin jätkät tuli just viime hetkellä kun piti ruveta soittamaan. Niillä oli tosi snadit vehkeet, meillä oli silloin jo jättikamat. Se oli meillä ihan ehdoton sääntö, ettei me lainata vehkeitä kenellekään. Mutta mä sain puhutettua Remun niin, että jumalauta, tästä tulee ihan kaaos, kun on noin pieni lava ja jos pitää alkaa edestakaisin noita purkkeja veivaamaan. Jätkät olis saaneet soittaa meidän vehkeillä, ne oli ihan innoissaan. Ne oli jo menossa lavalle, kun Remu näki, että Peitsamolla oli Haisaappaat jalassa. Se oli, että ei vittu, meidän vehkeillä ei soiteta Haisaappaat jalassa. Sit ei muuta kuin roudarit roudaamaan. Ankkuli oli hyvä bändi ja mua harmitti, ettei ne saaneet soittaa meidän kamoilla, niiden musa rullas ihan oikeasti.”
”Mä kaadoin tuolla Kolilla ihan alkuaikoina [13.7.75] vähän seinää. Ne oli järkänneet sinne sellaisen rock-festivaalin, siellä oli muistaakseni Alwarit ja Juice ja me ja tais olla vielä Davekin ja sen Rock’n’ Roll Band. Mesta oli Mutteri Kolin huipulla, sellainen 600 ihmisen tanssipaikka, ne oli suunnitelleet järjestävänsä sen koko homman siellä. Mä sanoin niille, että tuolla kuulkaa tulee 10.000 ihmistä, me nähtiin ne kun ajettiin tänne, että mihis te aiotte ne saada mahtumaan? No siinä oli jaloissa moottorisaha, se oli jo valmiiksi käynnissäkin, kun ne oli kaataneet siitä jotain puita. En mä ollut koskaan aiemmin käyttänyt moottorisahaa, muuta mä otin sen ja katkoin siitä oven kohdasta tukipuut. Kaadoin kaksi seinää kumoon siitä. Tuli mun mielestä sopivankokoinen näyttämö. Kipinät vaan sinkoili, kun naulat meni poikki. Järjestäjä-äijät tuli tilittään, että mitä helvettiä sä touhaat, kun se oli joku museoviraston suojelema kohde. Ne äijät oli ihan raivona, mutta myöhemmin tulivat sitten kyllä kiittelemään. Sinne tuli jengiä niin paljon, ettei ne kaikkia edes ehtineet rahastaa. Ja siitä lavasta saatiin meille hyvä stage.”
”Toinen makee juttu Hurriganes-ajoilta. Oltiin Nokialla koulubileissä ja siellä oli Kari Peitsamon varmaan ihan ekoja keikkoja [n. 1977]. Eihän me mistään Ankkulista tiedetty mitään. Meillä oli siellä lelut pystyssä, jo ennen kuin sinne tuli ketään opettajiakaan. Sit Ankkulin jätkät tuli just viime hetkellä kun piti ruveta soittamaan. Niillä oli tosi snadit vehkeet, meillä oli silloin jo jättikamat. Se oli meillä ihan ehdoton sääntö, ettei me lainata vehkeitä kenellekään. Mutta mä sain puhutettua Remun niin, että jumalauta, tästä tulee ihan kaaos, kun on noin pieni lava ja jos pitää alkaa edestakaisin noita purkkeja veivaamaan. Jätkät olis saaneet soittaa meidän vehkeillä, ne oli ihan innoissaan. Ne oli jo menossa lavalle, kun Remu näki, että Peitsamolla oli Haisaappaat jalassa. Se oli, että ei vittu, meidän vehkeillä ei soiteta Haisaappaat jalassa. Sit ei muuta kuin roudarit roudaamaan. Ankkuli oli hyvä bändi ja mua harmitti, ettei ne saaneet soittaa meidän kamoilla, niiden musa rullas ihan oikeasti.”
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Kirjailija sohvalla
Tietokirjailija ehtii harvoin istuksia kotona, rentoutua ja löhötä sohvalla. No perheen pää eli vaimo voisi väittää muuta. Mutta reissuilta on muutama erityinen sohva jäänyt mieleen.
Kirjan kanssa touhutessa on monenlaista paikkaa tullut nähdyksi, vaikka useimmat haastikset onkin pidetty kahvikupin ääressä (vanhan liiton miehet juovat useimmiten kahvia) töiden jälkeen jossain Hesan keskustan kuppiloista. Joitain on tehty kotioloissakin, toivottavasti ilman Tammenperho tuli taloon –tyyppisiä tunkufiiliksiä. Mieleenpainuvimpia oli käynti kitaraguru Jakoilan Anteron luona. Mies oli entuudestaan tuttu puhelimen luurista ja satunnaisesta juttelusta Provinssin backstagen ruokailussa. No kutsu kävi idylliselle puutaloalueelle, vanhaan taloon jonka väriä en enää muista. Ensin kopistelua väärän oven takana, mutta löytyihän luukku lopulta. Kovasti mukavaa oli, juttu pääsi hyvin käyntiin ja aika loppui vähän keskenkin, kun Antero innostui kaivelemaan kaapeistaan lehtileikkeitä, esitteli Martiniaan (”ainoa tapaus, jossa Lindholmikin meni hiljaiseksi, kun se näki tän ensi kerran”) ja kertoi stooreja Järvisestä, Haglundin Anasta ja monista muista. ”Tällä sohvalla me tehtiin Paratiisi”, sanoi sitten Jakoila. ”Badding tuli tänne ja sillä oli sen aihio mukanaan. Tässä sitä hierottiin.” Tuli aika historiallinen fiilis. Olihan siinä monta muutakin hienoa biisiä varmaan maailmaan saatettu niin Baddingin, Järvisen kuin ties kenen muun kanssa, mutta kyllähän Paratiisi on Paratiisi.
Kirjaa tehdessä on joutunut kovasti miettimään, miten lukijoille pystyisi kuvaamaan riittävästi sitä lähimenneisyyden aikaa, jolloin Helsinki ja Tukholma olivat aivan eri maailmoja. Siis ja toivottavasti myös nuoremmille lukijoille, jotka eivät välttämättä edes tiedä, mikä on vinyylilevy – hyvä jos enää CD:täkään. Toisen sohvan tarina liittyy symbolisesti tähän pohdintaan. Lontoossa oltiin perheen kanssa lomalla ja oli päätetty käväistä Hard Rock Caféssa ostamassa matkamuistopaidat. Eksyttiin ja käveltiin jonkin verran turhaa. Päivä oli rankka, täynnä jälkipolvea sivistäviä taidemuseoita ja ties mitä, väsy alkoi painaa. Kauppa löytyi lopulta ja sinne sisään. Heti iskee hihaan joku äärirasittava paikan sisäänheittäjä: ”Tulkaapa mukaan kierrokselle, ette kadu, alkaa just! Ilmaiseksi!”. Ei voisi kuule vähempää kiinnostaa, kiitos vaan ja häivy, please. Maanittelu jatkuu ja tyyppi saa meidät mukaansa alakertaan. Siellä on iso kassaholvi, tila täynnä memorabiliaa. No ihan kivaa shittiä ja krääsää - kitaroita, Elviksen pukua ja kaikenlaista. Isikin alkaa innostua. ”No nää on lukittu vaijereilla, mutta kaikkea voi kokeilla, pyytäkää vaan, niin mä irroitan ne teille”, sanoo tämä vielä äsken niin vastenmieliseltä tuntunut kaupan kaveri. Tulevasta perikunnasta yksi on juuri alkanut opetella kitaraa. ”Poika, soitinta toisensa perään kokeiluun, isä kuvaa. Otat tosta nyt ensiksi ton, Keith Richardsin kitara kaulaan.” Sukupolvien välinen kuilu iskee: ”Kuka on Keith Richards??” Enemmän kiinnostavat Skid Row taikka Kurt Cobainin aurinkolasit, jotka hän saakin kuvaan mukaan. ”Suus kiinni ja toimintaa, isä kertoo Keithistä sitten joskus myöhemmin. (Ja kuka hemmetti on Skid Row?)” Mutta homma jatkuu, nurkassa on lisää tavaraa. ”Tässä on ainut Hendrixille mittatyönä tehty kitara”, väittää opas Flying V –tyyppisestä vehkeestä ja lisää, että huutokauppa-arvo on sellaiset 18 miljoonaa puntaa. Tuon kanssa nyt on jo itsekin pakko poseerata. Kielet on letkuna, viritys vastaa tasan omia soittotaitoja. Mutta nurkassa on myös sohva. ”Hendrixin kämpän kalustusta”, sanoo opas. ”Istukaa vaan ja kokeilkaa”. Ja mikäs siinä toipuessa Henkan sohvalla ja sen kitara sylissä sukupolvien väliseen kuiluun putoamisesta.
Vielä tulee mieleen yksi, se oli Itävallassa jonkin vuoden taitteessa. Oltiin siellä vaimon kanssa kuuntelemassa Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonserttia. Tosin kuuntelu tapahtui hotellihuoneen televisiosta, mutta autenttisessa ilmapiirissä anyway. Seuraavana päivänä hortoiltiin jossain sivukadulla ja kiivettiin vanhan kerrostalon syövereihin. Sieltä löytyi sohva, mihin oppaan muualla ollessa onnistui livahtaa nojailemaan. Vaimo vielä ikuisti tilanteen. Se sohva oli Sigmund Freudin originaali ja kämppä hänen praktiikkansa museo. Aasinsilta tähän juttuun? Sigmundia harmittanee, ettei voinut olla itse paikalla. Olisi saanut ihmetellä ja pinnistää kaikkensa selvitellessään hullua, joka lähtee mukaan tällaisiin Järviskirjan mittaisiin hankkeisiin.
Kirjan kanssa touhutessa on monenlaista paikkaa tullut nähdyksi, vaikka useimmat haastikset onkin pidetty kahvikupin ääressä (vanhan liiton miehet juovat useimmiten kahvia) töiden jälkeen jossain Hesan keskustan kuppiloista. Joitain on tehty kotioloissakin, toivottavasti ilman Tammenperho tuli taloon –tyyppisiä tunkufiiliksiä. Mieleenpainuvimpia oli käynti kitaraguru Jakoilan Anteron luona. Mies oli entuudestaan tuttu puhelimen luurista ja satunnaisesta juttelusta Provinssin backstagen ruokailussa. No kutsu kävi idylliselle puutaloalueelle, vanhaan taloon jonka väriä en enää muista. Ensin kopistelua väärän oven takana, mutta löytyihän luukku lopulta. Kovasti mukavaa oli, juttu pääsi hyvin käyntiin ja aika loppui vähän keskenkin, kun Antero innostui kaivelemaan kaapeistaan lehtileikkeitä, esitteli Martiniaan (”ainoa tapaus, jossa Lindholmikin meni hiljaiseksi, kun se näki tän ensi kerran”) ja kertoi stooreja Järvisestä, Haglundin Anasta ja monista muista. ”Tällä sohvalla me tehtiin Paratiisi”, sanoi sitten Jakoila. ”Badding tuli tänne ja sillä oli sen aihio mukanaan. Tässä sitä hierottiin.” Tuli aika historiallinen fiilis. Olihan siinä monta muutakin hienoa biisiä varmaan maailmaan saatettu niin Baddingin, Järvisen kuin ties kenen muun kanssa, mutta kyllähän Paratiisi on Paratiisi.
Kirjaa tehdessä on joutunut kovasti miettimään, miten lukijoille pystyisi kuvaamaan riittävästi sitä lähimenneisyyden aikaa, jolloin Helsinki ja Tukholma olivat aivan eri maailmoja. Siis ja toivottavasti myös nuoremmille lukijoille, jotka eivät välttämättä edes tiedä, mikä on vinyylilevy – hyvä jos enää CD:täkään. Toisen sohvan tarina liittyy symbolisesti tähän pohdintaan. Lontoossa oltiin perheen kanssa lomalla ja oli päätetty käväistä Hard Rock Caféssa ostamassa matkamuistopaidat. Eksyttiin ja käveltiin jonkin verran turhaa. Päivä oli rankka, täynnä jälkipolvea sivistäviä taidemuseoita ja ties mitä, väsy alkoi painaa. Kauppa löytyi lopulta ja sinne sisään. Heti iskee hihaan joku äärirasittava paikan sisäänheittäjä: ”Tulkaapa mukaan kierrokselle, ette kadu, alkaa just! Ilmaiseksi!”. Ei voisi kuule vähempää kiinnostaa, kiitos vaan ja häivy, please. Maanittelu jatkuu ja tyyppi saa meidät mukaansa alakertaan. Siellä on iso kassaholvi, tila täynnä memorabiliaa. No ihan kivaa shittiä ja krääsää - kitaroita, Elviksen pukua ja kaikenlaista. Isikin alkaa innostua. ”No nää on lukittu vaijereilla, mutta kaikkea voi kokeilla, pyytäkää vaan, niin mä irroitan ne teille”, sanoo tämä vielä äsken niin vastenmieliseltä tuntunut kaupan kaveri. Tulevasta perikunnasta yksi on juuri alkanut opetella kitaraa. ”Poika, soitinta toisensa perään kokeiluun, isä kuvaa. Otat tosta nyt ensiksi ton, Keith Richardsin kitara kaulaan.” Sukupolvien välinen kuilu iskee: ”Kuka on Keith Richards??” Enemmän kiinnostavat Skid Row taikka Kurt Cobainin aurinkolasit, jotka hän saakin kuvaan mukaan. ”Suus kiinni ja toimintaa, isä kertoo Keithistä sitten joskus myöhemmin. (Ja kuka hemmetti on Skid Row?)” Mutta homma jatkuu, nurkassa on lisää tavaraa. ”Tässä on ainut Hendrixille mittatyönä tehty kitara”, väittää opas Flying V –tyyppisestä vehkeestä ja lisää, että huutokauppa-arvo on sellaiset 18 miljoonaa puntaa. Tuon kanssa nyt on jo itsekin pakko poseerata. Kielet on letkuna, viritys vastaa tasan omia soittotaitoja. Mutta nurkassa on myös sohva. ”Hendrixin kämpän kalustusta”, sanoo opas. ”Istukaa vaan ja kokeilkaa”. Ja mikäs siinä toipuessa Henkan sohvalla ja sen kitara sylissä sukupolvien väliseen kuiluun putoamisesta.
Vielä tulee mieleen yksi, se oli Itävallassa jonkin vuoden taitteessa. Oltiin siellä vaimon kanssa kuuntelemassa Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonserttia. Tosin kuuntelu tapahtui hotellihuoneen televisiosta, mutta autenttisessa ilmapiirissä anyway. Seuraavana päivänä hortoiltiin jossain sivukadulla ja kiivettiin vanhan kerrostalon syövereihin. Sieltä löytyi sohva, mihin oppaan muualla ollessa onnistui livahtaa nojailemaan. Vaimo vielä ikuisti tilanteen. Se sohva oli Sigmund Freudin originaali ja kämppä hänen praktiikkansa museo. Aasinsilta tähän juttuun? Sigmundia harmittanee, ettei voinut olla itse paikalla. Olisi saanut ihmetellä ja pinnistää kaikkensa selvitellessään hullua, joka lähtee mukaan tällaisiin Järviskirjan mittaisiin hankkeisiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
