lauantai 27. marraskuuta 2010

Harri Merilahden muistelma Albertista ja varhaisesta Hurriganesista

Harri Merilahti (RIP) muisteli Albertia ja omankin uransa alkua seuraavasti elokuussa 2008:

Alpun kanssa törmäiltiin kadulla ja yhteiskeikoilla jo 70-luvun alussa, ennen Hurriganesin ensimmäistä menestyslevyä. Alberthan oli arvostettu blues-kitaristi jo 60-luvun lopussa. Olimme tuohon aikaan molemmat sen verran kovia jätkiä, ettemme paljoa puhuneet, vain rekisteröimme toisemme ja puolihuolimattomasti moikkasimme. Myöhemmin opin, että ujohko Albert ei suinkaan ollut älytön diiva, vaan se oli hänen tapansa pystyttää suojamuuri pahaa maailmaa vastaan. Se oli tyyli rakentaa imagoaan kitarasankarina ja tyyliniekkana hänen amerikkalaisten blues-idoliensa tapaan.


Olin aloittanut muusikon urani -71 Rock-She -yhtyeen soolokitaristina. Siinä me olimme varmasti ensimmäisten joukossa aloittamassa rockin uudelleenlämmitystä Suomessa. Keikkojakin kertyi tuon vuoden aikana liki 300, niistä osa oli Ruotsissa. Hurriganes lämppäsi meitä Talolla Hakaniemessä varmaan alkuvuodesta -72, kun silloin Ile oli vielä kitaristina.

Ensimmäinen yhteiskeikka Ganesien kanssa, jossa Alppu soitti, tapahtui Harjavallassa -72 tai -73. Olin tuolloin siirtynyt basistiksi jo parhaat päivänsä nähneeseen Ernos-yhtyeeseen. Muuten vain hiljaisina jaettiin samaa pukuhuonetta. Kukaan ei oikein uskaltanut puhua, kun olis varmaan paljastunut se totuus, että oltiin vaan ujoja nuorukaisia. Kun Erno Lindahl kysyi Hurriganes -nimen oikeinkirjoituksesta jätkiltä, niin Alppu oli fiksuna miehenä valmistautunut kysymykseen ja sanoi: ”Ei se tarkotakkaan hurrikaania, vaan se on niinku nimi, niinku Suomi”, erisnimeä tarkoittaen. Ajattelin tuolloin, että tolla jätkällähän näyttää olevan aivot lisälaitteena.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Postibussi-Tele

Antero Jakoila muistelee Telecasterin kesyttämistä:

Mulla kävi sellainen hyvä oppitunti, kun oltiin kerran yhtä aikaa Järvisen kanssa Natsalla soittamassa. Albert oli siellä pienessä puhurissa, ja se tuli Jussin ja Boysien soundcheckiä kuuntelemaan. Mulla oli Marshall ja sit mulla oli just se postiauton värinen Tele. Se oli mun vanha, sit se on kiertänyt joka puolella. Siellähän se kitara vinku silloin Natsalla kun sikaa kaltattaessa. Sen mikit oli jotenkin oudot, vika oli mikrofoneissa, niitä ei oltu jotenkin kunnolla ruuvattu.

Mä en saanut mitään soundia, tuli vaan hirveet äänet. Mä valitin Järviselle, että jumalauta kun ei saa mitään irti. Järvinen sano, että ”annas tänne se keppi” ja otti sen. Sit se meni ruuvaamaan siitä Marshallista ja sai helvetin hyvän soundin. Heti tuli Järvinen-tatsi. Se laitto säädöt vaan aivan erilaiseksi Marshallista ja vähän ruuvas. Tässä on hyvä esimerkki, ettei se aina oo kitaran vuosimallista kiinni, vaan se on siitä henkilön tatsista. Siitä se lähtee.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Antero Jakoila ja Natsan partio

Antero Jakoila muistelee kitaristien kohtaamisia Ravintola Natsalla:


Meillä oli sellainen kitarapartio, Järvinen ja minä ja Ödner ja Dave ja muita. Istuttiin aina jossain Natsalla ja sitten kun oli jotain mimmejä isketty ja jotain tällaista, niin ne jäi ihan paitsioon siinä pöytäkeskustelussa. Se oli aina kitaroista puhetta. Se oli naisten ja kimmakavereitten kohtalo.

Kitaroista juteltiin kauheesti, ei niinkään muista asioista. Että kuka käyttää mitäkin. Nää eri kitaramallit oli just niitä asioita joista jätkien kanssa puhuttiin. Ja mitkä kielet, ja mitkä mikrofonit, ja miten korkealla ja miten kampi pitää olla ja tarvitaanko miten monta jousta ja kaikkia näitä. Äijät oli lukenut kaikenlaisista tietoo lehdistä. Ne oli siihen aikaan kortilla, musiikkilehdet. Joku Musical Express, ”siellä se sano näin…”, ja sit sana kulki. Nythän mitä tahansa löydät Internetistä, pistät haun vaan tuolta noin. Ei ollut silloin sellainen tilanne.

Mäkin duunasin sellaisen hirveen muistikirjan, jokaisesta soittajasta ja niiden käyttämistä kielistä ja kaikesta. Mulla oli siis kymmeniä soittajia kerätty vanhoista 60-70 -luvun Guitar Playerin, artikkeleista, ja sieltä oon pistänyt juttuja muistiin. En tiedä onko Järvisellä ollut sellaisia muistiinpanoja, mutta päässään ne tiedot sillä ainakin on ollut, sama idea kuin mun vihkojen kanssa.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Kirjan väliotsikoissa puhuu Järvinen

Yksi kirjan viimeistelyn tavoitteista oli saada mukaan mahdollisimman paljon myös Järvisen omaa ääntä. Lähemmäksi tavoitetta päästiin, kun kirjan väliotsikot valittiin käyttämättä jääneistä Järvisen lausahduksista. Ne etsi pääosin John kovalla työllä henkilö- ja radiohaastatteluista, lehtijutuista ja monista muistakin taustalähteistä. Seuraavassa kolmen otsikon taustat:



Mitä kaikkee paskaa sä teet! (s. 325)

Otsikko perustuu Häkä Virtasen muisteluun ja antaa tavallaan Järviselle vähän taannehtivaa palautetta, sillä tässä kirjan kappaleessa puhutaan Järvisestä soittamassa mm. mainospätkissä.

Häkä: ”Ride On -levyn jälkeen mä aloin tehdä omaa karriääriä ja PJ omaansa. Meidän tiet ei juurikaan enää kohdanneet. Sit mä lähdin soittaan teatteriin ja studioon, eikä PJ:llä ollut sinne liiemmin asiaa. Kerran kuitenkin oltiin Vanhalla päivällä ja se vittuili mulle. Mä olin päässyt telkkariin, johonkin Toivotaan, toivotaan -orkesteriin tai vastaavaan juttuun, niin PJ tuli sanoon mulle: ’Voi vittu, mitä kaikkee paskaa sä teet?!’ Mä vastasin vaan, et ei tässä mitään, tämmöst tää touhu vaan on.”


Ystävän lähtö (s. 417)

Tämä Järvisen hautajaisia kirjassa kuvaavan kappaleen otsikko löytyi hieman erikoisemmasta lähteestä, sillä se oli muutamaa kuukautta aikaisemmin Järvisen Cisse Häkkisen hautajaistilaisuudesta tekemän piirroksen nimi. Teos oli nipussa tussitöitä (samasta nipusta kuin sivun 410 ’Piano jossa on WC kääpiöille’), siihen oli kuvattu Cissen arkku ja piirros oli nimetty kyseisellä tavalla.


Soita silleen mageesti (s. 419)

Tämä otsikko pääsi Järvisen muistokonsertin tunnukseksi ja sen taustana on Antero Jakoilan muuten käyttämättä jäänyttä tarinaa, Järvisen ohjeista muille soittajille. Antero kertoo: ”Boyseissa mä viritin kaikkea kantrityyliä, pikkausta. Järvinen oli kyllä seuraamassa ja se ihaili hirveesti mun kantrimeininkiä.

Se oli hyvä suustaan. Se oli aina hyvin nopeesti kyllä vastaamassa. Sillä oli tilannekomiikan taju, tilannetaju tietyissä asioissa. Ja hyvin nopee sellainen. Niin kuin se Hurriganes-paluun kivi- ja kivireki -juttu todistaa, ja kaikki vastaavat. Se oli kouliintunut Daven koulussa. Nää oli kaksi suupalttia. Ei samanlaisia; Kun Limppunen puhuu kymmenen sanaa niin Järvinen yhden, mutta Järvinen pystyi kyllä ilmaiseen asiansa sillä yhdelläkin - vähän niin kuin Remu, valikoidusti.

Jos Järviseltä kysyi jotain ohjeita soittamiseen, niin se sano vain, että ’Soita sillai mageesti’ – se oli sen neuvo, ei mitään teoriaa, vaan ’Soita sillai mageesti’. Sit se näytti linjaa, nosteli niitä rillejään, kun aina pokat valui nenänvartta pitkin. Sillä oli tällaisia elkeitä. Mutta ’Soita sillai mageesti’, se oli sellainen yleisneuvo.”

maanantai 1. marraskuuta 2010

Kitaristin soundista

Janne Louhivuori muistelee Albertin soundimaailmaa ja vähän myös Hurriganesin soundcheckejä:

Joitain luonteenomaisia elementtejä käytössä olevaan soundiin muodostaa se, mihin soundiparametreihin itse kukin kitaristi luontaisesti laitteistossaan kajoaa. Alppu käytti säröosaston lisäksi mielellään kompressointia (dynacomp) ja se oli ehkä jopa ainoa tekninen tunnistettavuus hänen soundissaan. Mielestäni Järvisellä oli tyylitajua siihen, mistä päin juttua piti hakea.

Jos esimerkiksi Hurriganes-kitaristi jättäisi soundin siihen, mihin eräs muu bändin jäsen on sen soundtsekissä komentanut, olisi lopputulos luultavasti yliviiltävää, kireää loudnesspörinää. Kuitenkin oman arvonsa tunteva soittaja hakee oman juttunsa ja esim. edellä mainitussa bändissä kitaristi voi tsekissä myötäillä esitettyjä vaatimuksia, mutta palauttaa omat säädöt heti kun aletaan soittaa yhdessä :)