Kuvien pitkä matka

Tuolla otsikolla aloitti Jukka Hauru arviointinsa Hesarissa kesällä 1982 valokuvaaja Kari Riipisen valokuvanäyttelystä. Ajankuvaa sekin näyttely, popkulttuuri haki uusia muotoja ja synnytti monenlaisia kokeiluja – enemmän ja vähemmän onnistuneita. Tässä multivisiossa olivat kyseessä näyttelyn avajaiset ja esiintymässä mm. Edward Vesala, Ulla Mirsch, Arto Melleri, Dave Lindholm, Albert Järvinen ja Elisa Korjus – tuttuja nimiä Järvisen uraa seuranneille. Esimerkiksi tanssija Ulla Mirsch oli mukana samana syksynä järjestetyssä erikoisessa tapahtumassa Viidakkoilta (pe 17.9.1982), jossa Järvinen soitti yhdessä seitsemän rumpalin kanssa ja kokonaisuuteen kuului myös tanssiosuus.


Riipisen näyttelyn nimi oli From Pages To News Of The World. Riipinen ei kirjassaan Interview mainitse Järvistä, mutta näyttelyn ja avajaiset hyvinkin. Näyttely tarkoitti kuvia USAn ja Kauko-Idän matkoilta Pelle Miljoonan kanssa. Haurun mukaan ”Multivisioksi kutsuttiin 1600:n diakuvan esittämistä nauhamusiikin säestyksellä. Esitys oli hyvin pitkä ja keskeytettiin vain Mirschin ja Vesalan yhteisimprovisoinnin tuokioksi. Aivan lopussa tuli elävää musiikkia.”

Elävään musiikkiin kuului Bluesoundsin ja Elisa Korjuksen esittämän biisin Take Me For Awhile ohella Järvisenkin setti: ”Kuvituksien jotenkin loputtua vetäisi Albert Järvinen Maijasen ja [Affe] Forsmanin kanssa hitaan ja nopean kolmisointuisen: kukaan muu ei saa Suomessa Telecasteria soimaan niin kuin Järvinen.”

Jamibändin koostumus oli kuin muistumaa seitsemän vuoden taakse, jolloin Rock’n’ Roll Bandin hajotessa ja Royalsin syntyessä yksi veikkaus uudeksi kokoonpanoksi oli juuri Järvinen-Maijanen-Forsman.

Van Halenia kasetilta

Järviskirjassa vilahtelee koko liuta Albertin suosikkikitaristeja. Eric Clapton oli Järviselle tietysti mies omassa kastissaan, mutta eräs pitkäaikaisista suosikeista oli Eddie Van Halen.

Ian Christenin kirjoittaman Van Halenin historian on Johnny Kniga julkaissut suomeksi. Tässä kuitenkin pikalainaus Wikipediasta kertomaan Järvisenkin kokeman pointsin pähkinänkuoressa: ”Yhtyeen vuonna 1978 julkaisema debyyttialbumi Van Halen muutti välittömästi ihmisten käsityksen rockmusiikista sekä kitaransoitosta (esim. kitarainstrumentaali "Eruption"). Albumilla Eddie Van Halen esitteli suurelle yleisölle uuden, ennenkuulumattoman kitaransoittotyylinsä ja soundinsa sekä toi rockmusiikkiin ja kitaransoittoon uusia ulottuvuuksia puhumattakaan täysin uudenlaisesta tyylistä. Samoin oli bändin toisen keulakuvan, laulajasolisti David Lee Rothin, kohdalla. Hän kehitteli itselleen täysin omanlaisensa imagon, joka ajan myötä teki hänestä yhden persoonallisimmista ja puhutuimmista rockyhtyeen keulakuvista.”

Järviskirjassa Van Halen mainitaan toki muutamaan otteeseen, sillä vielä Bronx-yhtyettä perustettaessa 1989 Albert hehkutti bändistä – tosin sen luonteinen musa ei tuonkaan bändin ohjelmistoon lopulta kuulunut. Alkuvaiheet Järvisen diggailulle ajoittuvat jo paljon aiempiin vuosiin, seurasihan Järvinen sangen tiiviisti, mitä kitaristimaailmassa tapahtui.

Näitä varhaisimpia muistoja kuvaamaan seuraavassa Lasse Helan pieni stoori, joka ei kirjaan päässyt: ”Paras, mitä mulle kävi, oli kun sain kerrankin Järvisen montun kiinni ja vielä Van Halen -jutulla. Oltiin keikkabussissa kuuluisalla Hurriganesien Lapin rundilla kesällä 1981. Abe sanoi, että täs on sellainen jätkä, joka pesee kaikki ja työnsi kasetin koneeseen. Sillä oli niitä kasetteja aina kokoelma mukana. Alkoi tuleen musaa, johon mä kylmästi, että kyllähän mä tän jannun tiedän, tää on Eddie Van Halen. Mä olin joitain kuukausia aikaisemmin vahingossa kuullut sitä radiossa. Järvinen meinas tulla hulluksi, että mistäs sä tään tiedät. Eihän Suomessa sitä kukaan silloin vielä oikein noteerannut, 1978 kai tuli se niiden eka LP.”

Järvinen kitarapedagogina

Järvinen kitaransoiton opettajana oli ilmiö, jonka Jukka Male pääsi kokemaan 1970-luvun alussa. Juttu jouduttiin kirjasta karsimaan, mutta ansaitsee vähintäinkin ajankuvana tulla kerrotuksi. Seuraava versio on varhainen, keskipitkä, siis vähän jo tiivistetty, mutta pidempi kuin mitä kirjaan koskaan olisi tullut.


Järvinen opettajana oli sangen harvinainen tapaus, kuten Dave Lindholmkin toteaa: ”Albert ei myöntänyt ikinä opettaneensa. Se nimenomaan kielsi, ettei häntä saa sanoa opettajaksi, se oli vaivaantunut siitä. Mutta meillä se ei ollutkaan oikeastaan mitään juttujen kädestä pitäen näyttämistä. Kun oltiin paljon samoilla keikoilla, niin se tuli ihan seuraamisen kautta. Janne Ödner enemmänkin näytti juttuja kädestä pitäen.”

Jukan voidaan sanoa olleen Järvisen oppilas: ”Opettaminen ei silloin ollut tapana, ne olivat mun pyynnöt, joihin sitten muutamat soittajat vastasivat. Osittain se oli sitä, että rock- tai bluesmuusikon muusikkous rakentui tai sen piti rakentua luonnollisesti, siihen ei kuulunut ”institutionalisointi” missään mielessä. Opetuskin jo melkein oli sellaista, se että toinen opettaisi toista. Kun se juttu vietiin niinkin pitkälle kuin meillä Pekan kanssa oli, se oli jo aika kaukana siitä, mitä opettelu luontaisesti olisi ollut. Kitaristithan soittelevat vaan jotain ja sitten alkavat tavallaan keskustella keskenään kitaroilla. Koska mulla ei ollut siihen silloin kykyä, niin siihen mä tarvitsin opetusta.”

”Me tavattiin joko hänen luonaan Munkassa tai sitten meillä, ainakin muutaman kerran. Pekka oli pedagogina ok. Hän oli sillä tavalla antava, että hän pyrki oikeasti kertomaan, miten nää ja nää jutut on tehty, ja miten niitä voisi harjoitella. Oli kyse aika yksinkertaisista asioista, joita hän näytti, mutta Pekka oli oikeasti kiinnostunut siitä, että mä olisin oppinut jotakin. Hän oli myös sillä tavalla hyvä, että ei esimerkiksi menty teorian puolelle. Teoreetikkohan hän ei ollut missään tapauksessa. Hän oli villi pragmaatikko, tässä opettamisessakin. Pitäydyttiin täysin semmoisissa yksinkertaisissa kuvioissa ja hän näytti ihan mielellään, miten hän tekee jonkin asian.”

”Ne oli erilaisia tapoja saada tää kolmisoinnun rytmipohja käymään. Esimerkiksi kaikenlaisia tallan dumppaamisia, jossa samalla jarrutellaan kämmensyrjällä kieliä, niin että saadaan semmoinen nopeasti sammuva, mutta järisyttävästi rytmiin vaikuttava sointi aikaan. Niin, että se ei lähde soimaan missään tapauksessa pitkään, vaan tavallaan jarrutetaan koko ajan kämmensyrjällä. Se soi niin, että se koko ajan pidättää, mutta siitä tulee valtava rytmi. Kitarasta tulee vähän niin kuin rytmisoitin tai lyömäsoitin. Sitten oli kaikkia erilaisia tapoja soittaa sooloja, ihan mitä vaan. Perusrakenteina tai elementteinä siinä ehkä oli niukka valikoima, mutta sittenhän kun ne viedään nyansseihin, niin sehän laajenee valtavasti.”

”Muistan yhden tonaalisen opetuksen Järvisen sanomana. Se oli, että puhelimesta sai siihen aikaan kuulemma A:n. Se saattoi olla oktaavia ylempää kuin kitaran vapaa A, mutta A kuitenkin. Sen kun nosti luurin ja laittoi puhelimen korvalle ja viritti.”

”Opetusta kesti aikansa, ei montaa kertaa, eikä se tuottanut toivomaani tulosta. Sen jälkeen oli myös joitain muita kitaristeja opettamassa, mutta sitten selkeästi luovutin. Musta ei tullut muusikkoa, vaikka mä kuinka halusin. Kyvyt eivät vastanneet mun omia odotuksia ja siirryin valokuvauksen puolelle.”

Kitaristi Juha Björnisen mietteitä

Mun mielipide Järvisestä tiivistyy blueskitaraan ja sen arvostamiseen. Se osas aika perinpohjin sen alueen, jonka se oli tutkinut. Jos se alue olisi laajentunut, niin sieltä olis tullut vaikka mitä.

Sillä oli alemmuudentunnetta studiosoittajiin ja toisaalta se joskus pani niitä alta lipan. Sitä olis kuitenkin kiinnostanut skaalat ja sointuasiat, ja päästä niissä eteenpäin. Se sanoi, että toista se on teillä, kun te osaatte soittaa noita sointuja ja jazz-juttuja päälle ja skaaloja, että meikäläinen vain soittaa bluesia ja rock’n’rollia. Mä sanoin, ettei se sellainen niin ihmeellistä ole, että se menee hiljalleen eteenpäin se tieto. Ja sitten oli puhe, että palataan siihen vielä. Se sanoi, että näytä joskus jotain mulle. Mutta siihen ei sitten tultu. Sehän on sellaista askel askeleelta kitaransoitossa, että ensin opettelee jotain ja sitten oppii lisää. Se ei vain paljon keikkailun myötä ehtinyt siihen seuraavaan pykälään. Sen lahjakkuus olisi riittänyt yllin kyllin ja sen kyky. Se oli vaan semmoista, että olis pitänyt tietoa vaihtaa. Kun joku lehtikriitikko on moittinut, ettei studiomuusikot osaa soittaa, on Järvinen minuakin puolustanut, että se se vasta osaakin, te ette tajuu mitään. Se on sanonut sitä ilmeisesti useaan otteeseen.

Vielä yksi juttu: Puhuessaan Järvinen osui hyvin naulan kantaan, sen puhetapa oli samankaltaista kuin sen soittaminen.