Radio Cityssä pyöri 1980-luvun puolivälin jälkeen ohjelma Muusikon valinta. Järvinen kantoi kortensa kekoon tunnin muunnelmassa Talonmiehen valinta, jossa hän juonsi tai pikemminkin lyhykäisesti esitteli parikymmentä omaa suosikkibiisiään. Niistä muodostuu kattaus, jonka läpikäymällä pääsee hyvin kiinni hänen musiikkimakuunsa tai ainakin –mieltymyksiin. Ohjelman nauhoitus on säilynyt Järvisen jäämistössä, mutta lähetysvuotta ei ole merkitty. Se on todennäköisesti keväältä/toukokuulta 1989.
Aivan aikajärjestykseen biisejä ei juontaja-Albert ole asetellut, mutta avaus on Yardbirdsien Pretty Girls vuodelta 1964. Siihen Albert rinnastaa soundiltaan seuraavana kuultavan Melrosen tuolloin aika tuoreen hitin Rich Little Bitch. Kolmantena on yksi Järvisen uran peruspaaluista, John Mayall Bluesbreakers & Eric Clapton ja Hideaway. Seuraa klassikkokimara: Frank Zappa/ Plastic People, Cream/ I Feel Free, Lightning Hopkins/ Goin´ to Louisiana ja Jimi Hendrix/ Easy Rider.
Pistäytyminen uudempaan tavaraan, 1987 kesällä taltioitu 22-Pistepirkko ja Hong Kong King. Sitten Lloyd Green ja tulkinta Beatles-Harrison klassikosta Here Comes the Sun, jota seuraa Järvisen suuri suosikki Royals-ajoilta, Todd Rundgren ja hänen tuotannostaan valinta Death of the Rock’n’ Roll.
Seuraavaksi ääneen pääsee Dave Lindholm, albumilta Aino kappale Pieni ja hento ote. Tämän jälkeen jenkkimusaa, Doobie Brothersien What Fool Believes, jonka jälkeen jo 1960-luvun lopulla Albertin konserttilavalla bongaama Alexis Korner Blues Inc. ja biisi Roberta.
Konsertti jatkuu eräällä Järvisen kitaravaikuttajalla - Frank Marino ja Razor’s Edge. Sitten pieni pätkä uudempaa Peer Gyntiä sekä Pave Maijasen laulu Keskiyön aurinko. Van Halen osastoa saa edustaa David Lee Roth ja hänen tuhti tulkintansa Tobacco Roadista. Konsertti päättyy soljuvaan ja sujuvaan kitarailoitteluun, joka valitettavasti jää esittelemättä eikä kuulu (vielä) kirjoittajan yleissivistykseen. Solisti kuitenkin toistuvasti vakuuttaa, että ”I’m an easy man…” (Tunnistaako joku hetimiten, kommentoikaa?)
Talonmiehen valinnat kannattaa kuunnella tänä päivänäkin. Jos oma levyhylly ei ole riittävän kattava, suuren osan tavoittaa vähintäinkin Spotifyn tai You Tuben kannoista.
perjantai 28. toukokuuta 2010
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
Järvisen soundista / Janne Louhivuori
Kysyimme mielipidettä Järvisen soundin salaisuudesta useammaltakin alansa ammattilaiselta ja lahjakkuudelta. Tässä Janne Louhivuoren ytimekäs luonnehdinta aiheesta:
”Järvisen soundi – niin kuin monen muunkin kitaristin - on soittajan sormissa, tatsissa ja siinä, mitä ja miten fraseeraa soittamansa. Itse asiassa hän soitti matkansa varrella aika lailla erityyppisillä vahvistimilla (trankku Peavey, MesaBoogie, Fenderit ym.) sekä erityyppisillä kitaroilla (Les Paul, 335, Strato, Tele) ja aina kuitenkin soundasi Järviseltä. Asiaa voi verrata hyvään imitaattoriin, jonka oma ääni voi olla hyvinkin erilainen kuin imitoitavansa, mutta kun fraseeraus ja tatsi ovat kohdallaan, niin kummasti aletaan kuulostaa imitoitavalta. Kääntäen verraten kitaristi voi siis vaihtaa "ääntään", mutta soundaa silti aina itseltään. Voisihan sitä tietenkin tehdä syväanalyysiä Alpun plektrakädestä, venytyksistä ja vibratosta, mutta persoonallisuuden yksityiskohtien tutkiminen tuntuu tällaisissa tapauksessa mielestäni hyödyttömältä - ei se sieltä kuitenkaan lopullisesti valkene!
Joitain luonteenomaisia elementtejä käytössä olevaan soundiin muodostaa se, mihin soundiparametreihin itse kukin kitaristi luontaisesti laitteistossaan kajoaa. Alppu käytti säröosaston lisäksi mielellään kompressointia (dynacomp) ja se oli ehkä jopa ainoa tekninen tunnistettavuus hänen soundissaan. Mielestäni Järvisellä oli tyylitajua siihen, mistä päin juttua piti hakea. Jos esimerkiksi Hurriganes-kitaristi jättäisi soundin siihen, mihin eräs muu bändin jäsen on sen soundtsekissä komentanut, olisi lopputulos luultavasti yliviiltävää, kireää loudness-pörinää. Kuitenkin oman arvonsa tunteva soittaja hakee oman juttunsa ja esim. edellä mainitussa bändissä kitaristi voi tsekissä myötäillä esitettyjä vaatimuksia, mutta palauttaa omat säädöt heti kun aletaan soittaa yhdessä:)
Summarum: Jos nyt tuohon tulisi Alppu ja ottaisi minun kitarani ja vahvistimeni niine säätöineen, hän soundaisi taatusti aivan Pekka ’Albert’ Järviseltä.”
”Järvisen soundi – niin kuin monen muunkin kitaristin - on soittajan sormissa, tatsissa ja siinä, mitä ja miten fraseeraa soittamansa. Itse asiassa hän soitti matkansa varrella aika lailla erityyppisillä vahvistimilla (trankku Peavey, MesaBoogie, Fenderit ym.) sekä erityyppisillä kitaroilla (Les Paul, 335, Strato, Tele) ja aina kuitenkin soundasi Järviseltä. Asiaa voi verrata hyvään imitaattoriin, jonka oma ääni voi olla hyvinkin erilainen kuin imitoitavansa, mutta kun fraseeraus ja tatsi ovat kohdallaan, niin kummasti aletaan kuulostaa imitoitavalta. Kääntäen verraten kitaristi voi siis vaihtaa "ääntään", mutta soundaa silti aina itseltään. Voisihan sitä tietenkin tehdä syväanalyysiä Alpun plektrakädestä, venytyksistä ja vibratosta, mutta persoonallisuuden yksityiskohtien tutkiminen tuntuu tällaisissa tapauksessa mielestäni hyödyttömältä - ei se sieltä kuitenkaan lopullisesti valkene!
Joitain luonteenomaisia elementtejä käytössä olevaan soundiin muodostaa se, mihin soundiparametreihin itse kukin kitaristi luontaisesti laitteistossaan kajoaa. Alppu käytti säröosaston lisäksi mielellään kompressointia (dynacomp) ja se oli ehkä jopa ainoa tekninen tunnistettavuus hänen soundissaan. Mielestäni Järvisellä oli tyylitajua siihen, mistä päin juttua piti hakea. Jos esimerkiksi Hurriganes-kitaristi jättäisi soundin siihen, mihin eräs muu bändin jäsen on sen soundtsekissä komentanut, olisi lopputulos luultavasti yliviiltävää, kireää loudness-pörinää. Kuitenkin oman arvonsa tunteva soittaja hakee oman juttunsa ja esim. edellä mainitussa bändissä kitaristi voi tsekissä myötäillä esitettyjä vaatimuksia, mutta palauttaa omat säädöt heti kun aletaan soittaa yhdessä:)
Summarum: Jos nyt tuohon tulisi Alppu ja ottaisi minun kitarani ja vahvistimeni niine säätöineen, hän soundaisi taatusti aivan Pekka ’Albert’ Järviseltä.”
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Netin ihmeitä
Internetin kanssa on työn puolesta joutunut puuhaamaan niin kauan kuin koko verkko on oikeastaan ollut Suomessa olemassakaan. Silti se jaksaa aina välillä yllättää mahdollisuuksillaan. Tässä siitä pari tarinaa, joista toinen liittyy kiinteästi Albert-kirjaan ja toinen ei ensinkään. Lukemisen voi halutessaan siis lopettaa jutun puolivälissä.
Aivan kirjan tekemisen alkumetreillä oli Järvisen Aikulta lipsahtanut lupaus, että jossain piironginlaatikon perukoilla olisi nippu kirjeitä Järvisen kiertueelta Keski-Eurooppaan Eddie Boydin kanssa, siis loppuvuodelta 1971. Aiheeseen palattiin useaankin otteeseen, mutta kirjeet olivat piiloutuneet jonnekin hyvin tehokkaasti eivätkä suostuneet tulemaan esiin. Reilu kuukausi takaperin ne sitten yhtäkkiä ilmaantuivat kolmen vuoden odottelun jälkeen, eli aika lailla viime metreillä, että ne ehtivät mukaan.
Niissä oli mukavaa henkilökohtaista ajankuvaa, mutta myös maininta Freddiestä, kiertueen Boydille järjestäneestä managerista. Siis pelkkä nimi. Se riitti kuitenkin siihen, että Facebookin kautta löytyi yksi samanniminen henkilö, Sveitsistä. Viesti matkaan ja kysymys, oletko manageroinut Boydia ja Järvistä 40 vuotta sitten? Kahden päivän sisällä saapui kommentti, että sama henkilö on kyseessä. Valitettavasti mitään kovin suurta uutta Järviseen liittyen ei tullut esille, mutta Boydista sen verran, että juuri Freddie oli hänet aikanaan välittänyt Helsingin Safari-klubille soittamaan. Enemmän Boydin ja Albertin seikkailuista tulee sitten kirjassa.
No se toinen juttu, joka ei liity Järviseen, mutta on muuten mukava taltioida. Pienempiä biografioita oli 1990-luvun puolivälin tienoilla tullut tehtyä Rare-lehteen muutamista kovasti arvostamistani lauluntekijöistä, ja olipa Limppusen Daven cd-boxia varten tehdyt tekstit tullut siirrettyä Latviksen RockData –palveluun. Ensimmäisiä, ellei ensimmäinen www-palvelu Suomessa, muuten.
Kaadettiin sitten J. Karjalaisen kanssa kaljaa hänen Rare-bioaan tehtäessä tai sen jälkimainingeissa, ja Jukka mainitsi ohimennen yhtenä haaveenaan olevan, että saisi tarjota joitain biisejään kantrikunkku Willie Nelsonille. Sopisivat Jukan mielestä hänelle, ja näin epäilemättä olisikin asian laita. Reissulta kotiinpäin junaillessa putkahti jostain päähän, että Rockdatan kautta oli Davelle vuotta aiemmin lähettänyt sähköpostitse terveisiä Daven levyn Texasissa äänittänyt Joe Gracey.
Tuli idea tehdä pari nettihakua, joiden kautta vahvistui hämärä muistikuva, että tuossa levytyksessä oli myös ollut taustoja laulamassa joku mimmi, joka oli joskus ollut keikalla Willie Nelsonin taustalla. Muutama klikkaus lisää ja käsissä oli tieto, että terveisiä lähettänyt tuottaja ja kyseinen laulajatar, Kimmie Rhodes, olivatkin aviopari. Edelleen pari lisähakua ja kävi ilmi, että tämä Gracey oli juuri se tiskijukka, joka ensimmäisenä oli alkanut soittaa radioaalloilla Nelsonin levyjä ja kovasti auttanut tämän nousua maineeseensa.
Alkoi jo polttaa näpeissä, kun vuoden vanha viesti löytyi ja lähti takaisin esittelyllä, että terveiset sinne Davelta, muistatko lähettämäsi postin ja että täällä olisi lahjakas lauluntekijä, joka haluaisi esitellä tuotoksiaan Nelsonille. Kaksi päivää, ja käsissä oli sähköposti, jossa kaveri antoi ohjeet ja totesi takaavansa demojen perillemenon, mutta että niitä saapui ”kenkälaatikollinen päivässä”, joten mitään sen enempää ei voinut luvata. Karjalainen esikuntineen teki tai koosti kolmen biisin demoCD:n, jota en valitettavasti koskaan itse kuullut. Demo lähti ison veden taakse, mutta siihen homma sitten harmittavasti tyssäsikin.
Netti oli tuolloin aika uusi väline, mutta näytti jo silloin, miten pieni maailma onkaan ja miten avuliaita ihmiset oikeasti ovat.
Aivan kirjan tekemisen alkumetreillä oli Järvisen Aikulta lipsahtanut lupaus, että jossain piironginlaatikon perukoilla olisi nippu kirjeitä Järvisen kiertueelta Keski-Eurooppaan Eddie Boydin kanssa, siis loppuvuodelta 1971. Aiheeseen palattiin useaankin otteeseen, mutta kirjeet olivat piiloutuneet jonnekin hyvin tehokkaasti eivätkä suostuneet tulemaan esiin. Reilu kuukausi takaperin ne sitten yhtäkkiä ilmaantuivat kolmen vuoden odottelun jälkeen, eli aika lailla viime metreillä, että ne ehtivät mukaan.
Niissä oli mukavaa henkilökohtaista ajankuvaa, mutta myös maininta Freddiestä, kiertueen Boydille järjestäneestä managerista. Siis pelkkä nimi. Se riitti kuitenkin siihen, että Facebookin kautta löytyi yksi samanniminen henkilö, Sveitsistä. Viesti matkaan ja kysymys, oletko manageroinut Boydia ja Järvistä 40 vuotta sitten? Kahden päivän sisällä saapui kommentti, että sama henkilö on kyseessä. Valitettavasti mitään kovin suurta uutta Järviseen liittyen ei tullut esille, mutta Boydista sen verran, että juuri Freddie oli hänet aikanaan välittänyt Helsingin Safari-klubille soittamaan. Enemmän Boydin ja Albertin seikkailuista tulee sitten kirjassa.
No se toinen juttu, joka ei liity Järviseen, mutta on muuten mukava taltioida. Pienempiä biografioita oli 1990-luvun puolivälin tienoilla tullut tehtyä Rare-lehteen muutamista kovasti arvostamistani lauluntekijöistä, ja olipa Limppusen Daven cd-boxia varten tehdyt tekstit tullut siirrettyä Latviksen RockData –palveluun. Ensimmäisiä, ellei ensimmäinen www-palvelu Suomessa, muuten.
Kaadettiin sitten J. Karjalaisen kanssa kaljaa hänen Rare-bioaan tehtäessä tai sen jälkimainingeissa, ja Jukka mainitsi ohimennen yhtenä haaveenaan olevan, että saisi tarjota joitain biisejään kantrikunkku Willie Nelsonille. Sopisivat Jukan mielestä hänelle, ja näin epäilemättä olisikin asian laita. Reissulta kotiinpäin junaillessa putkahti jostain päähän, että Rockdatan kautta oli Davelle vuotta aiemmin lähettänyt sähköpostitse terveisiä Daven levyn Texasissa äänittänyt Joe Gracey.
Tuli idea tehdä pari nettihakua, joiden kautta vahvistui hämärä muistikuva, että tuossa levytyksessä oli myös ollut taustoja laulamassa joku mimmi, joka oli joskus ollut keikalla Willie Nelsonin taustalla. Muutama klikkaus lisää ja käsissä oli tieto, että terveisiä lähettänyt tuottaja ja kyseinen laulajatar, Kimmie Rhodes, olivatkin aviopari. Edelleen pari lisähakua ja kävi ilmi, että tämä Gracey oli juuri se tiskijukka, joka ensimmäisenä oli alkanut soittaa radioaalloilla Nelsonin levyjä ja kovasti auttanut tämän nousua maineeseensa.
Alkoi jo polttaa näpeissä, kun vuoden vanha viesti löytyi ja lähti takaisin esittelyllä, että terveiset sinne Davelta, muistatko lähettämäsi postin ja että täällä olisi lahjakas lauluntekijä, joka haluaisi esitellä tuotoksiaan Nelsonille. Kaksi päivää, ja käsissä oli sähköposti, jossa kaveri antoi ohjeet ja totesi takaavansa demojen perillemenon, mutta että niitä saapui ”kenkälaatikollinen päivässä”, joten mitään sen enempää ei voinut luvata. Karjalainen esikuntineen teki tai koosti kolmen biisin demoCD:n, jota en valitettavasti koskaan itse kuullut. Demo lähti ison veden taakse, mutta siihen homma sitten harmittavasti tyssäsikin.
Netti oli tuolloin aika uusi väline, mutta näytti jo silloin, miten pieni maailma onkaan ja miten avuliaita ihmiset oikeasti ovat.
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Renkaanvaihtoon
Jami Laajisto muistelee roudarin uraansa Hurriganesissa: Mulla oli Royalsin jälkeen ulkolaisten bändien kanssa töitä. Sit Remu soitti mulle sellainen vuosi Royalsin jälkeen, et tuutko heille hommiin. Ile oli vielä silloin vähän aikaa bändissä, ennen kuin se vaihtui 1979 keväällä Järviseen. Sitten mä olin myös Louhivuoren aikaan 1981 eteenpäin.
Mä olin äänimies, ja yleensä mä ja Aaltosen Ari ajettiin autoa. Meil oli hyvä henki duuniporukassa. Me ajettiin ja tehtiin rankkaa työtä, ei juuri voinut turhia pelleillä. Nimenomaan Ruotsissa ajettiin ihan hillittömiä matkoja, kun keikkajärjestäjillä oli semmoinen sopimus, että vähintään 500 kilsaa piti olla keikkojen väli. Aamulla aikaisin lähettiin ajaa. Siellä oli paljon hyviä keikkoja, Ruotsin keikat oli järjestään hyviä.
Semmonen kommellus kävi, kun meillä oli yksi monista Ruotsin kiertueista tulossa ja muistaakseni kai Falunissa rundin eka keikka. Joka tapauksessa meidän piti lähteä aamulla kuudelta lautalla Ruotsiin. Saatiin edellisenä päivänä kello 12 tietää, että lautat onkin lakossa. Jouduttiin lähteen vähän äkkiä kundien kanssa painaan Tornion kautta keikkapaikalle. Tuli sellaiset puoltoista - parituhatta kilsaa ylimääräistä lenkkiä. Kundit meni yli lentämällä.
Yhtä kyytii me ajettiin. Auto ei seissyt hetkeäkään. Ajettiin kolmestaan, Ari, mä ja myös Tirkkonen. Mä olin hakenut just sen Scanian Ruotsista, oltiin sillä menossa. Siihen oli ostettu uudet pinnoitetut renkaat ja ne paukkui kaikki ennen kuin oltiin Torniossa. Sit me sieltä soitettiin aamulla seitsemältä Häkkiselle, että nyt ei oo muuta vaihtoehtoo ku ostaa kaikki uudet renkaat. Cisse meinas repii pelihousunsa, kun se oli firman auto ja renkaat meni Hurriganes Companyn piikkiin. Häkkinen oli siis meidän talouspäällikkö ja siltä saatiin lupa aina, Remu ei näihin tällaisiin ottanut kantaa.
Mä olin äänimies, ja yleensä mä ja Aaltosen Ari ajettiin autoa. Meil oli hyvä henki duuniporukassa. Me ajettiin ja tehtiin rankkaa työtä, ei juuri voinut turhia pelleillä. Nimenomaan Ruotsissa ajettiin ihan hillittömiä matkoja, kun keikkajärjestäjillä oli semmoinen sopimus, että vähintään 500 kilsaa piti olla keikkojen väli. Aamulla aikaisin lähettiin ajaa. Siellä oli paljon hyviä keikkoja, Ruotsin keikat oli järjestään hyviä.
Semmonen kommellus kävi, kun meillä oli yksi monista Ruotsin kiertueista tulossa ja muistaakseni kai Falunissa rundin eka keikka. Joka tapauksessa meidän piti lähteä aamulla kuudelta lautalla Ruotsiin. Saatiin edellisenä päivänä kello 12 tietää, että lautat onkin lakossa. Jouduttiin lähteen vähän äkkiä kundien kanssa painaan Tornion kautta keikkapaikalle. Tuli sellaiset puoltoista - parituhatta kilsaa ylimääräistä lenkkiä. Kundit meni yli lentämällä.
Yhtä kyytii me ajettiin. Auto ei seissyt hetkeäkään. Ajettiin kolmestaan, Ari, mä ja myös Tirkkonen. Mä olin hakenut just sen Scanian Ruotsista, oltiin sillä menossa. Siihen oli ostettu uudet pinnoitetut renkaat ja ne paukkui kaikki ennen kuin oltiin Torniossa. Sit me sieltä soitettiin aamulla seitsemältä Häkkiselle, että nyt ei oo muuta vaihtoehtoo ku ostaa kaikki uudet renkaat. Cisse meinas repii pelihousunsa, kun se oli firman auto ja renkaat meni Hurriganes Companyn piikkiin. Häkkinen oli siis meidän talouspäällikkö ja siltä saatiin lupa aina, Remu ei näihin tällaisiin ottanut kantaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
