Jakoila, Järvinen ja Les Paul -59

Antero Jakoila kertoo, kuinka yksi Suomen arvokkaimmista kitaroista kulki hänen ja Albertin käsien kautta.

"Kun mä aloitin vuonna 1968 ammattimaisesti, mulla oli omia kamoja. Mutta mulla oli myös kirjakauppiasystävän, Löffen -59 Les Paul. Samanlainen siis kuin mitä Clapton soitti Bluesbreakerseissä. Ja samaa mitä esimerkiksi Jimmy Page käytti, samaa sarjaa. Ja mä sain sen yli puoleks vuodeks lainaan, mä soitin sillä tuolla pitkin Pohjanmaan tanssilavoja, äärettömän hienolla soittimella. Ja jätin sinne väliajalla vaan nojaamaan jonnekin, kun mentiin kahville. Silloin se maksoi erittäin vähän, nyt sen hinta on varmaan satoja tuhansia dollareita.

Sitten Albert himoitsi sitä kitaraa Hurriganesin aikana hirveästi. Semmoinen vehje. Albert yritti monta kertaa ostaa sitä Hurriganesien kulta-aikana, kun sillä oli fyrkkaa. Kun se tuli joltain keikoilta, niin se tuli kirjakauppiaalle levittään kauheita summia, 40 tonnia, siis hirvee määrä rahaa siihen aikaan, että ”lähteekö?” Löffe tuumas vaan, että ei lähde, ei lähde, pitää sen.


Sitten kävi kuitenkin niin, että Löffe antoi sen Albertille lainaksi. Se oli sillä varmaan monta kuukautta Royals-aikana levytystä varten. Albert muistaakseni antoi jonkun standardi pelti-Dobron sen kitaran pantiksi. Ja jossain vaiheessa Abe puhu myös, että hän olisi antanut viisi omaa kitaraa, Löffe saisi valita, jos olisi saanut sen Les Paulin. Mutta ei vaan sit lähtenyt.


Me ajateltiin sit, että jos se olis Albertille mennyt, niin jossain vaiheessa se olis mennyt sen velkojen panttina, eikä enää tiedettäisi missä se on. Nyt on vielä tässä maassa ja tiedossa ja hirveän arvokas. Se on kuuluisa ”kirjakauppiaan Les Paul”, se on käsite."


Lisäyksenä Jakoilan tarinaan voisi mainita, että Albertin lainaama Les Paul ei tullut Löffelle takaisin sovittuna aikana ja hän alkoi hieman huolestua kitaran kohtalosta. Löffe  kertoi Jakoilalle huolensa ja Antero otti yhteyttä Remuun. Ei siinä mennyt kuin viikko, kun kitara tuli Löffelle takaisin. Samassa kondiksessa kun se oli lähtenyt.

Harri Merilahti ja Fortissimon viimeistely

Harri Merilahti muisteli haastattelussaan myös Hurriganesin Fortissimo-albumin viimeistelyä, joissa sessioissa Järvinen ei siis ollut enää mukana:


”Se huono energia, joka siinä oli studiossa… Mä en ollut studiotyössä mukana, mutta sitten me käytiin Remun kanssa sitä mukamas uudestaan miksailemassa. Me käytiin kaivertamassa se uudestaan, koska se ei tyydyttänyt, siinä ei ollut oikea fiilis. Remuhan on aina liki neuroottisessa tilassa miksauksissa ja se yrittää aina muuttaa ja vielä muuttaa asioita. Voit vaan kuvitella, kun kaiverrettiin levy, niin vielä siinä vaiheessa ”miksailtiin”. Kaiverrushan vastaisi siihen aikaan masterointia, se oli nimenomaan masterointia.”

”Me oltiin ja mä olin monen levyn masteroinnissa itse mukana. Kyllä nää kaivertajat hieman katteli, kun mä istun nopeusnappula kädessä ja muuttelen A- ja B-osan välisiä tempoja, kun Remu snärkkäili niistä, että pitää vaihtaa. Niitä piti siinä ”hyvissä ajoin”, eli heti jo kaiverruksessa balansoida. Joka oli ihan mielipuolista hommaa, mutta oli se opettavaista. Esimerkiksi kuinka paljon voi muuttaa kappaleen kestoa ja mitä se vaikuttaa. Jos on kolmen minuutin kappale, ja muutetaan niin, että sen kesto muuttuu sanotaan vaikka kolmella sekunnilla, niin se on eri kappale. Nimenomaan se groovi muuttuu.”

Osa 2: Ote Kalle Fältin lähettämästä julkaisemattomasta käsikirjoituksesta…

(…jossa on fiktiivinen, mutta Quipsin näköinen bändi vappukeikalla 1983)

Basisti livahti pojan ohi tommaten pakarasta mennessään. Poika vastasi hivauttamalla nyrkillä selkään. Roikale räpytteli estradille kuin hukkuva sorsa. Tuulimylly selviytyi pystyyn kuitenkin, nosti molemmat kätensä tervehtimään jengiä. Hurrausta. Pikainen haistattelu pojalle, ja…
Soitin komeili telineessään viritettynä. Roudari pollisteli vahvistinten vierellä piuha kädessään valmiina ojentamaan – se oli hänen tilaisuutensa päästä ramppivaloihin. Notkea soittaja sujautti koneen asemiinsa, kädenojennus, johto kiinni ja… Vartalo tapaili hetken rytmiä… yhtyy, yhtyy yhtyy siihen. Akti sai voimaa ylhäältä. Yleisö hiljeni kuunteluun, kuumeni sitten vaiheittain huutamaan – ei suinkaan basistin, vaan kitaristin nimeä rytmissä. Rytmissä! Ryt-mis-sä!
Luukulta Poika näki kaiken. Hän vaistosi myös selkänsä takana, miten kitaristi yritti näytellä välinpitämätöntä, mitä tämä ei suinkaan ollut. Poika peilasi pelipaidan sisältä, kuinka Nuoren Wertherin kärsimykset kutistuivat huuto huudolta. Tämä nousi tuolistaan kuin karjapaimen, veltosti, mutta antaen aavistuksen piilotetusta jäntevyydestä. Kitaransa huolimattomasti roikottaen hän tyhjensi mukinsa, nosti peukaloaan ja asteli areenalle gladiaattoreiden lailla, käsi kohotettuna Hiler-tervehdykseen, niskat kenossa, arvokkaana.
Yleisö kuulosti repeävän. Ilmassa viuhui ylikansallista tilpehööriä. Liinat ja kädet liehuivat päitten yllä. Kitara imaisi sähköimpulssinsa ja infernaalinen parkaisu täytti tilan. Valokeila kohdistui ainoastaan soittimeen jättäen kaiken muun säestäväksi tekijäksi. – Ja kitara soi… kitara Soi!
Salissa ei näkynyt muuta kuin yksinäinen soitin ja siihen tähdätty valoaalto. Tarha oli jähmettynyt aisteihinsa. Aluksi. Poika takertui foniinsa, tyhjensi hänkin mukinsa ja palasi odottamaan vuoroaan. – Kitaralla riitti asiaa. Se lauloi. Se nauroi. Se huusi. Se itki, parkui, nyyhki, kunnes rauhoittui saatuaan tärkeimmät sanotuksi. Tästä oli hyvä lähteä.
Talo oli kirkastunut aste asteelta. Sillä sekunnilla koko maneesi kylpi valolla. Poika tunsi kuuman humauksen päässään, alavatsassaan, juoksi kymmenen metrin suoran mikrofonin ääreen, kiskaisi kuin pallea myönsi tervehdyksen. Siitä alkoi transsitanssi. – Bändi sivalsi sellaisen kyydityksen niskaan, että mielessä välähti vanhatestamentillinen tulipatsas: ”Mahtaakohan valtio Tämänkin maksaa?” …jonka jälkeinen itsekontrollointi oli mahdotonta. Poika juoksi, riuhtoi ja hyppi kuoleman läheisyyteen saakka. – Oli aika jakaa vuoroja. – Hän piiloutui kaiutinkasan taakse. Roudari juoksutti pikapikajuomaa joka pikapikajuotiin pois, enimmät hiet pyyheliinaan ja pakollinen hengityksen tasaus.
- Kyllä Turkendaalin jumppakoulu olis pakallaan saatana tässä tukehtuu, ajatus kimmahti. Sitten hulvahti oksennus.
- Annanpahan mennä niin kauan kuin kestän, sitte pakoon… ei se saakeli ole kuin alkulimaa. Kuulostaa kuin ukot ois innostuneet yksinsooloiluihin. Mikäs siinä. Antaa hemppojen painaa jos jengi jaksaa kuunnella, vaikkei se enää sattuiskaan olemaan muodissa.
- Taitaa itsekullain olla fysiikka vähän vituroillaan. Lepotaukoja fuskaavat itselleen eikä tuntiakaan vielä. Onneksi kemioissa löytyy…
Kitaristi tuntui olevan elämänsä vedossa. Mitä ihmeen kamaa se on onnistunut nyhtämään? Soitto laskeutui muista maailmoista. Katse ammuttuna iäisyyteen nuori puolijumala runkkasi niin, että Pojan oli noustava polvilleen seuraamaan taivaitten tulkutusta. Sen oli huomannut juhlaväkikin. Lavan eteen oli kertynyt humalaisista nahkatakeista koostuva huutosakki, joka räpylät pystyssä hotkotti omia hotkotuksiaan, kannustaen kosmonauttia nousemaan yhä ylemmäs. Tämä oli jo niin kaukana, että Poikaa hirvitti: tokko tuo enää selviäisi sieltä takaisinkaan? Pikkutyttöjä huojui laumoittain, korvat kiinni kaiuttimissa, silmät kiinni, vaikuttimissa. Ilmassa ilkkui sietämätön noste. Vanha tanssilato muuttui ufoksi ja yleni galaksilta galaksille, kunnes putous todellisuuteen tapahtui valoa nopeammin:
- TVANG! –
Kieli poikki.
(jatkuu…)

Osa 1: Ote Kalle Fältin lähettämästä julkaisemattomasta käsikirjoituksesta…

(…jossa on fiktiivinen, mutta kovin Quipsin näköinen bändi vappukeikalla 1983)

Oviaukolla kolahti. Pullot hävisivät taiottuina. Jäyhä järjestäjäporras oli saanut palkkalaisensa noinkin aroiksi – olivat kuulemma rokotelleet hinnoista verukkeella, että viihdyttäjät olivat työskennelleen alkoholin vaikutuksen alaisina. – Herra paratkoon! – Tässä tapauksessa kysymyksessä oli paikallinen tiskijukka, joka kohteliaimmin tuli tiedustelemaan, milloinkahan liveskulaus suvaitsisi alkaa, että tietäisi suunnitella, mitä soittaa! - Joku pokkana vittua käteen. Pää haihtui luukulta. Tärisyttävä nauruntempakka repi seinälautoja, höyläämättömiä, ikivanhoilla julisteilla paperoituja.
-Voivittujätkät, kuulittsekste? …et mä tietäisin mitä mä Soitan!
- Oottekste kuullu ku kimmat kehuu tiskijukkaa et se Soittaa niin ihanastihihihii!?
- Oottekste koskaa kuullu ku kaks tiskijukkaa tappelee kumpi on parempi Soittaanhahahaa?!
- Oottekste kuullu ku tiskijukalta kysyttiin mitä se täällä tekee, se vastas ”Just Hangin’ Aroundhohooo”?! …ja loputtomiin irvailua säilykeviihdyttäjän työstä.

Pojalla alkoivat paikat nytkiä. Hän ryhtyi pohjustamaan lavalle menoa hivutellen, ettei vain häiritsisi kenenkään ”fiiliksiä”. Aikaa paloi vihjaillessa ja valmistakin syntyi. Aikailijat eivät huomanneet olevansa psyykkautumassa H-hetkeen. Roudarit olivat opetelleet virityskoneitten käytön ja hoitelivat osuuttaan vaivihkaa, kantelivat juomia lauteille ja trimmasivat tilanteen taiteilijoille sopivaksi.
Biisijärjestys oli hyväksi havaittu, sali pimennetty lähes upoksiin ja varta vasten olosuhdetta pohjustava nauha napsautettu pyörimään.
Poika siirtyi ovelle passiin. Rumputaiteilija nykäisi lippalakin silmilleen, koppasi kaulat käteensä ja hiipi pimeyden saattamana kioskinsa taa. Mies kapusi korokkeelleen yhtyen nauhan rytmiin.
Yleisö vatkasi ja veuhtoi lavan juurella tuhatpäisenä eläimenä, eikä ensin ollut noteerata konemusiikkiin sekaantunutta elävää elementtiä. Valokiila paljasti savupilven, jonka seasta haamustuivat rummut, sitten kaulakädet ja viimein lippaläysän varjostamat kasvot. Rummunjytke voimistui, nauha feidasi ja toki nyt jo vappuväki ulvoi, raakkui, vislasi kuin eläintarha. Viileästi viipaloiden lyöjä jaksoi jyskyttää samaa monotonista potkettansa hypnotisoiden tuntijansa paikallaan polkevaksi koneeksi.
(jatkuu…)