Cisse Häkkisen kuuskymppis-syntymäpäivän velvoittamana täytyi tehdä pieni inventaario mahdolliseen häntä koskevaan, julkaisematta jääneeseen haastattelumateriaaliin. Paljon julkituomisen arvoista ei tuntunut enää siltä osin löytyvän, mutta ehkä yhtenä mielenkiintoisena yksityiskohtana ranskalaisin viiruin muistiinpanoihin merkitty Hasse Wallin muisto yhteisen bändin perustamissuunnitelmista loppukesältä/syksyltä 1990. Cisse yhytti Wallin tuolloin jollain pikkukeikalla paikallisessa kuppilassa ja homma tuntui sujuvan, joten alettiin puhua jatkosta. Porukkaa bändiä varten oli mielissä jo ennen Hassen lähtöä Senegaliin talvehtimaan, mutta hänen palattuaan sieltä seuraavana keväänä ei Cisseä enää ollut, ja nämä ajatukset jäivät suunnitelmiksi.
Toinen, Siru Häkkisen kertoma katkelma jäi sekin kirjasta lopulta pois. Pääosassa oli Albert/Cisse -kaksikon ohella Cissen ja Sirun poika Sami, ja tarina jotenkin ilmentää hyvin Järvisen lämmintä suhtautumista läheisiinsä ja myös huumorintajua. Ja myös Sami Häkkisen muistoksi:
”Cisse ja Pekka kävi aika paljon päivisin Mercuryssä syömässä. Sami oli silloin semmoinen aika snadi, kolme-neljävuotias, mutta Sami oli niillä aika usein mukana. Samilla oli sellainen bravuuri, että hän kertoi aina sellaista älytöntä kummitusjuttua. Ja Järvinen sille aina: ”Sami kerro se! Saat ranskalaiset, tai saat toisen jäätelön, saat kokiksen. Kerro taas!” Yllytti sitä. Ja Sami kertoi aina. Ja niillä oli niin hauskaa, Järvinen nauroi kippurassa, kun Sami kertoi sitä kummitusjuttua. Pekka aina pyysi, että kerro taas. Se juttu oli Samin itse keksimä ja meni jotenkin näin:
Oli suomalainen ja vaikka ruotsalainen ja norjalainen mies. Ne meni hotelliin ja kysyi, onko täällä vapaita paikkoja? On, mutta siellä kummittelee kummitus. Ensiksi meni ruotsalainen: ”En minä kummituksia pelkää.” Se pelästyi niin, että hyppäsi ikkunasta ulos. Ja näin samoin sitten toisena norjalainen. Viimeksi meni suomalainen: ”En minä kummituksia pelkää.” Sit se pelästyi niin, että se hyppäs vessan pönttöön. Tää suomalainen, ja tää kohta oli se bravuuri. Siis pienen pojan juttu, jossa ei oikeastaan päätä eikä häntää, mutta se oli Järvisestä niin valtavan hauskaa. Samin kertomana se kosketti häntä jotenkin.”
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Hiroshima-yhtye ja Järvinen
Tässä koko bändin pohtimia muisteloita Ismo Warosen koostamana Hiroshima-yhtyeenn ja Albert Järvisen yhteisestä vuorokaudesta Tukholmassa 3.- 4.3.1984. Kirjaan tuli tämän tekstin pohjalta huomattavasti pelkistetympi esitys, ja tämä bändin yhteinen muistelma ansaitseekin tulla julkistetuksi jo rock-historian kannalta kaikkine Hiroshima-yhtyettä koskevine yksityiskohtineen. Siis…
Hiroshima-yhtyeen perustivat Tukholmassa, sen kovamaineisessa siirtolaistaajama Flemingsbergissä veljekset Kari Varonen ja Ismo Waronen sekä Rape Pikanen, Jorma Uusitalo ja Erkki Tallavaara 1982. Ennen Hiroshimaa bändin nimenä toimivat mm. Target, Lifeline ja Alwari-X, jota nimeä bändi käytti parilla keilalla ennen Hiroshiman kokoonpanon vakiintumista. Nimeä käytettiin, koska ennen Ruotsiin muuttoaan rumpali Rape Pikanen toimi rumpalina Alwari Tuohitorvessa. Muutaman basistikokelun ja demonauhoituksen jälkeen kiinnityksen basson varteen sai Jouko Kinnunen 1983. Samana vuonna bändiin liittyi myös sen ainoa ruotsalaisjäsen Tony Hedin. Levytyssopimukseen johtava kahdeksan laulun demo äänitettiin Tukholmassa Decibel-studiolla yhtä monessa tunnissa 1983. Siinä esiintyi jo bändin ainokaiseksi jääneellä Taste of Death -levyllä soittava kokoonpano.
Hiroshiman ainokaiseksi albumiksi jääneen Taste of Death levytyssessiot aloitettiin Tukholman pohjoispuolella, silloin Kistassa sijaitsevalla Elecktra Studiolla maaliskuun 1. päivänä 1984 klo 13.
Äänitys- ja studioteknikkona koko levytyksen ajan toimi Seppo ”Zebra/Zepp” Johanson. Seppo ei suomalaiselta kuulostavasta nimestään huolimatta puhut tai ymmärtänyt lainkaan suomea. Aikaisemmista miehen meriiteistä ääniteknikkona voisi vaikka mainita Hanoi Rocksin ensimmäisen albumin Bankok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks. Olen jälkeenpäin lukenut Andy McCoyn olleen varsin tyytymätön Zebran työskentelyyn tätä kyseistä levyä äänitettäessä. En voi muuta kuin taipua olemaan samaa mieltä Andyn kanssa. Zebralla oli usein vallan muut intressit pääosassa, kuin itse äänitystyö- ja se kysyi bändin soittajalta useasti pitkää pinnaa levytyksen edetessä. Sattui mm. useasti, että mies jutteli ja selvitteli perheasioitaan puhelimessa vaimonsa kanssa pitkiäkin aikoja meille niin tärkeällä studioajalla. Joskus äänityssessiot jouduttiin sellaisena päivänä jopa keskeyttämään ja lopettamaan samasta syystä.
Kaikesta huolimatta fiilis bändin riveissä oli korkealla. Toisena studiopäivänä päästiinkin jo itse soittorintamalla myös tositoimiin. Tulikasteeksi sovittiin Midnight Fighter tykitys, joka avaa vinyylin b-puolen. Biisi on koko albumin nopeatempoisin ja sen pohjat soitettiin sisään livenä. Päällekkäisäänitykset siihen, eli kitarasoolo, bassosoolon tuplaus- ja lauluosuudet tehtiin myöhemmin. Seuraa sille heti perään teki The Looser ja sitten olikin jo vinyylin a-puolen päättävän, levyn ainoan balladin, Dreamworldin nauhoitusten aika.
Dreamworldin sävelsi bändin riveissä alkuaikoina mukana ollut urkuri Jorma ”Newhouse” Uusitalo. Kappaleen suomenkielinen versio löytyy hänen 1982 julkaisemalta sooloalbumiltaan (Jorma Uusitalo: Hetki vain, Koivu KOILP 120 [lp]) Englanninkieliset sanat biisiin kirjoitti laulaja Tony Hanover. Lyriikka muutti laulussa hänen kauttaan kovasti muotoaan, joten mistään käännöksestä ei tällä kohtaa voida puhua. Myös sovitus on alkuperäistä paljon rankempi. Biisi on levyn ainoa ”cover”, jos sitä sellaiseksi voi tässä tapauksessa luokitella.
Rumpali Rape Pikanen oli tutustunut ja ystävystynyt Järviseen jo 1970-luvun alkupuolella soittaessaan suomen ensimmäisessä glam-rock bändissä, Alwari Tuohitorvessa. Vuosia myöhemmin, 1983, Hiroshiman vielä hakiessa levytyssopimusta hän esitteli Albert Järvisen ja Jake Kinnusen toisilleen. Tämä tapahtui siihen aikaan muusikoiden suosimassa ravintola Vanhassa Kellarissa. Jake muistelee, että siellä kokoontui iltaa istumaan trion lisäksi mm. muusikot Dave Lindholm, Silu Seppälä, Affe Forsman ja Pete Malmi.
1984 Hiroshiman levytys-sopimus oli sitten tosiasia. Finnlevy vuokrasi studioaikaa Tukholmasta Electra Studiolta. Viikkoa ennen levytyksen alkua Jake soitti Albertille Helsinkiin, ja samalla heitti hänelle vierailukutsun Tukholmaan. Albert Järvinen teki Hiroshimalle seuraa heti levytyksen alkuvaiheessa. Raamatullisestikin sopivasti kitaristilegenda teki komean entren levytys-sessioihin niiden kolmantena päivänä. Oli lauantai-iltapäivä ja studioaika alkoi kello 13.
Miehen saapumisen studioon muistan erittäin hyvin. Mukavassa, vähintään salonkihumalassa oleva hyväntuulinen taiteilija tervehti kaikkia jo paikalla olijoita reippaalla tervehdyksellä (bändin jäsenistä paikalla olivat kaikki muut paitsi Kari), ja heitti nahkatakkinsa vieressäni olevalle tuolille. Järvisen Electra Studiolle satamasta haki autolla rumpalimme Rape Pikanen.
Albert taittoi siis matkan Helsingistä Tukholmaan perinteisesti ruotsinlaivalla. Hyväksi todettu tällainen matkustusmuoto on ainakin silloin, jos haluaa nauttia matkansa ratoksi siellä tarjottavia virvokkeita. Ja mikä parasta, siihen aikaa ne olivat vielä kohtuuhintaisia.
Rape Pikanen ja Jake Kinnunen olivat siis tietoisia Järvisen saapumisesta Tukholmaan. Minulle, veljelleni ja Tonylle hänen paikalle saapumisensa oli suuri yllätys, mutta tietystikin positiivinen sellainen. Tämä maaliskuun 3. ja samalla myös levytyksen kolmas studiopäivä alkoi luonnollisesti edellisen päivän tekemisten analysoinnilla, kun paikalle oli saapunut iltapäivällä myös kitaristiveljeni Kari. Syynin alle joutui edellisenä iltana äänitetty Dreamworld. Kukaan ei ollut kuulemaansa tyytyväinen. Mitään ei suorastaan soitettu väärin, mutta svengipuoli oli pahasti hukassa.
Eli tästä päätettiin jatkaa, homma piti ottaa uusiksi. Kenen idea oli pyytää Järvistä mukaan juuri tälle raidalle, on vuosien saatossa jäänyt unholaan, mutta koska mies oli paikalla, niin kitarastille löytyi tästä työnsarkaa. Alun pitäen ei suinkaan oltu millään lailla sovittu Järvisen kanssa meidän levylle soittamisesta. Hänellä ei ottanut Tukhoman matkalle mukaansa edes kitaraa.
Muutaman puhelinsoiton jälkeen saatiin kiinni Tamperelainen Veksi Rajala. Hän omisti akustisen, 12 -kielisen Guild kitaran, jonka hän mielihyvin lainasi käyttöömme studioon. Kitaran tutkimisen ja testaamisen jälkeen Järvinen näytti vihreää valoa ja mies oli kytketty soittosessioihin mukaan.
Uutta Dreamworld -pohjaa lähdettiin soittamaa kokoonpanolla:
Albert Järvinen: Akustinen kitara (Guild)
Ismo Waronen: Sähkökitara (Fender Stratocaster)
Rape Pikanen: Rummut (Ludwig)
Jake Kinnunen: Basso (Fender Jazz bass)
Tony Hanover lauloi äänityksessä tukilaulua, jota ei äänitetty, ja Kari kuunteli soittamista yhdessä Seppo Johansonin kanssa studion kontrollihuoneessa.
Kirjoitin soinnut paperille ja niitä vähän aikaa siinä tutkailtiin. Omalta kohdaltani voin kertoa, että tilanne nuorella kitaristina oli varsin jännittävä, istuinhan siinä vastapäätä suomalaista rocklegendaa. Itse biisin rakenne ja idea avautui Järviselle varsin nopeasti. Pienen treenaamisen jälkeen päätettiin soittaa kappale nauhalle. Ja kolmannen tai neljännen oton jälkeen asia oli pihvi ja pohjat purkissa. Dreamworldin aloittava, Järvisen akustisella kitaralla soittama intro tuli mukaan siinä hänen improvisoinnin tuloksena. Maestro soitti tämän ensi kertaa sillä versiolla, mikä kuuluu levyllä. Onneksi soitin häntä vasta päätä ja pystyin näin tulemaan mukaan siihen oikeaan aikaan. Biisi alkoi myös alkuperäisversiossa jollakin kitarariffillä, mutta Järvisen veto oli komeampi! Se originaaliveto on jo jäänyt unholaan.
Pohja Dreamworldiin oli nyt valmiina. Kun ne oli soitettu, hyviksi todettu ja parilla drinkillä juhlittu, niin siinä sitten yleisen aivoriiheilyn tuloksena päädyttiin siihen, että Albert voisi myös soittaa kappaleeseen sen viimeisen kitarasoolon, johon koko biisi päättyy.
Koska hänellä ei omaa kitaraa ollut mukana, niin valittavaksi jäi joko minun tai veljeni kitara. Kumpikin soitti siihen aikaa Fender Standard Stratocasterilla. Itselläni kitaravahvistimena käytössä oli 50 watin Marshallin JCM800 LEAD, Kari soitti myös 50W Marshallilla, mallia hän ei enää muista. Kaapit oli sekä Marshallin omia 12 tuumaisia, että Sound Siden valmistamia.
Lopulta hän valitsi kitaroista minun Fenderini. Eroina kitaroissa oli ”persoonallisuuksien” ja säätöjen lisäksi se, että oma kitarani otelauta oli vaahterasta, veljeni ruusupuusta. Hieman ”hermostuksissa” sitten katselin vierestä, kun Albert alkoi vääntää kitaraa mieleisekseen. Laivalta tuliaisina mukaan päässeet tequila- ja vodkapullot olivat myös lahjakkaasti vajenneet päivän kuluessa. Mutta mestarilla oli tatsi kunnossa ja aikansa kuluttua kitara oli soittajalleen mieleinen. Kitaran kanssa odoteltiin sitten, että tällä välin kitaraosuuksiaan soittamassa ollut Kari soitti The Looserin soolon purkkiin. Muistan Järvisen kehuneen kuulemaansa.
Järvisen humalatila oli pitkin päivää huolestuttanut ja ärsyttänytkin ääniteknikkoamme Zepra Johansonia. Kun aika koitti Järvisen Dreamworldin soolo-osuuden äänittämiseen, niin Johanson ei uskonut tämän onnistuvan ja halusi heittää pillit pussiin. Keskustelua hänen ja bändin välillä käytiin siinä samalla, kun Järvinen valmisteli soittamistaan studiossa. Lopulta bändin kanta tietysti voitti ja Johanson taipui. Hän pisti äänityksen pyörimään. Studion valot oli Järvisen pyynnöstä myös lähes sammutettu ja kontrollihuoneeseen levisi odottava hiljaisuus. Albert soitteli ja testaili kuvioitaan kappaleen soidessa hänen kuulokkeissaan.
Studioon kantautuva improvisointi oli varsin hakevaa ja Johansonin ilmeet kertoivat jo meille ”mitäs minä sanoin” -sanomaa. Rööki paloi, nauhoitus oli päällä ja lopulta Dreamworldin lopettavan sointukierron päälle suunnitellun soolon aika koitti.
Tästä loppuun kaikki olikin sitten silkkaa maagista Albert Järvinen kitarointia. Mies soitti nauhalle henkeäsalpaavan kauniin ja svengaavan finaalisoolon ja sen myös ensimmäisellä otolla. Tällaisien hetkien tuntoja ja kokemuksia on vaikea kirjoittaa ja pukea sanoiksi. Miehen soittaessa sooloaan kontrollihuoneessa vallitsi melkein hengellinen tunnelma. Vaikka Järvisen lahjat ja kyvyt olivat kaikilla bändissämme kirkkaasti tiedossa, niin silti tätä ei osannut odottaa. Ei näin kovaa juttua.
Vajaat kaksi minuuttia kitarointia ja se oli siinä. Kun Järvinen käveli studiosta ulos, niin Johanson nousi seisomaan ja ojensi kunnioittavasti kätensä soittajaa kohti. Yksi hänenkin uransa hienoista hetkistä oli juuri taltioitu magneettinauhalle. Dreamworld ja Järvisen kitarasoolon myötä sen päivän levytys-sessioille lopetettiin.
Electra Studiolla oli suuren studiotilan lisäksi mainiot vapaa-ajan tilat. Sieltä löytyi suurehkon oleskelutilan ja keittiön lisäksi sauna sekä iso uima-allas. Sauna oli lämmin ja oluet kylminä. Iltaa jatkettiin studiolla parin tunnin ajan vielä saunomalla ja uimalla. Hauska yksityiskohta on, että vahtimestarina studiolla toimi tuolloin Christer Sandelin, joka oli samaan aikaan suosittu popidoli Freestyle nimisessä ruotsalaisessa popyhtyeessä. Ymmärtääkseni hän sai käyttää studiota omiin tarpeisiinsa aina, kun siellä ei mitään muuta tapahtunut. Meidän lähdettyä hän jäi sinne monesti työstämään omia juttujaan. Niin myös tällä kertaa.
Electra Studioilta tiemme vei sitten saunomisen jälkeen jatkoille Tukholman ulkopuolella sijaitsevaan Hägersteniin. Juhlimista jatkui pitkälle yöhön ja jossain vaiheessa päädyimme Albertin kanssa kahdestaan istumaan asunnon olohuoneen sohvalle. Järvinen matkusti takaisin Helsinkiin laivalla jo seuraavana päivänä. Tapasin hänet vielä, no missäpä muuallakaan, kuin ravintola Vanhan kellarissa saman vuoden syksyllä. Levy oli julkaistu, ja Albert kertoi olevansa tyytyväinen omaan osuuteensa siinä. Samalla hän kysyi minulta, että vieläkö se veljesi soittaa yhtä nopeasti? Vastasin, että jossain vaiheessa taitaa olla vieläkin kiireempää menoa.
Dreamworldin muut kitarasoolot Taste of Death -levylle soitti Kari Varonen 28.3.
Pianon sovitti ja soitti kappaleeseen jälkikäteen Juha Reinikainen (John Saga).
Viimeiset äänitykset levylle Electra Studiolla tehtiin 5.4.
Levy miksattiin 11 – 14.4. legendaarisella Marcus Music studiolla, joka silloin käytti nimeä Soundtrade Studios.
Tuottajana levyllä toimi Jimi Sumen. Levy julkaistiin perjantaina 7.9.1984.
Taste of Death julkaistiin sekä Suomessa että Ruotsissa. Albumi sai ilmestyttyään kautta linjan hyvät arvostelut kriitikoilta. Hi-fi lehti julisti sen kuukauden levyksi. Aamulehti hehkutti arvostelussaan, että kerrankin voi olla ylpeä Suomalaisesta hevilevystä ja Ilta-Sanomat antoi levylle neljä tähteä viidestä. Bändin kohtaloksi koitui kuitenkin samana vuonna Kräk levymerkille kiinnitetty huikeaan suosioon nouseva Dingo. Hiroshima jäi nousevan megabändin vierellä markkinoinnissa pahasti jalkoihin, sekä näin ollen ilman suurempaa huomioita mediassa. Bändi ei myöskään ollut tästä syystä halukas jatkamaan levytyssopimusta Finnlevyn kanssa. Levyn ilmestymisen jälkeen yhtye keikkaili jonkun verran sekä Suomessa että Ruotsissa. Muutaman miehistövaihdoksen jälkeen bändi lopetti toimintansa 1987.
HIROSHIMA:
KARI VARONEN (LUKE POWERHAND) KITARA (Perustajajäsen)
ISMO WARONEN (HERO O’HARA) KITARA (Perustajajäsen)
RAIMO ”RAPE” PIKANEN (QUICK) RUMMUT (Perustajajäsen)
JOUKO KINNUNEN (JAKE KILLER) BASSO
TONY HEDIN ( TONY HANOVER) LAULU
Hiroshima discografia:
Singlet:
SOLDIER OF THE WORLD/NUCLEAR NIGHMARE (omakustanne, Pirate HIRS830901) 1983
ROCK’N ROLL PRIEST/TOUCH ME (Finnlevy / Kräk kräks 045) 1984
Albumit:
TASTE OF DEATH (Finnlevy / Kräklp16) 1984 (lp)
TASTE OF DEATH (Finnlevy / Kräk krämk 16 (cas)
Hiroshima-yhtyeen perustivat Tukholmassa, sen kovamaineisessa siirtolaistaajama Flemingsbergissä veljekset Kari Varonen ja Ismo Waronen sekä Rape Pikanen, Jorma Uusitalo ja Erkki Tallavaara 1982. Ennen Hiroshimaa bändin nimenä toimivat mm. Target, Lifeline ja Alwari-X, jota nimeä bändi käytti parilla keilalla ennen Hiroshiman kokoonpanon vakiintumista. Nimeä käytettiin, koska ennen Ruotsiin muuttoaan rumpali Rape Pikanen toimi rumpalina Alwari Tuohitorvessa. Muutaman basistikokelun ja demonauhoituksen jälkeen kiinnityksen basson varteen sai Jouko Kinnunen 1983. Samana vuonna bändiin liittyi myös sen ainoa ruotsalaisjäsen Tony Hedin. Levytyssopimukseen johtava kahdeksan laulun demo äänitettiin Tukholmassa Decibel-studiolla yhtä monessa tunnissa 1983. Siinä esiintyi jo bändin ainokaiseksi jääneellä Taste of Death -levyllä soittava kokoonpano.
Hiroshiman ainokaiseksi albumiksi jääneen Taste of Death levytyssessiot aloitettiin Tukholman pohjoispuolella, silloin Kistassa sijaitsevalla Elecktra Studiolla maaliskuun 1. päivänä 1984 klo 13.
Äänitys- ja studioteknikkona koko levytyksen ajan toimi Seppo ”Zebra/Zepp” Johanson. Seppo ei suomalaiselta kuulostavasta nimestään huolimatta puhut tai ymmärtänyt lainkaan suomea. Aikaisemmista miehen meriiteistä ääniteknikkona voisi vaikka mainita Hanoi Rocksin ensimmäisen albumin Bankok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks. Olen jälkeenpäin lukenut Andy McCoyn olleen varsin tyytymätön Zebran työskentelyyn tätä kyseistä levyä äänitettäessä. En voi muuta kuin taipua olemaan samaa mieltä Andyn kanssa. Zebralla oli usein vallan muut intressit pääosassa, kuin itse äänitystyö- ja se kysyi bändin soittajalta useasti pitkää pinnaa levytyksen edetessä. Sattui mm. useasti, että mies jutteli ja selvitteli perheasioitaan puhelimessa vaimonsa kanssa pitkiäkin aikoja meille niin tärkeällä studioajalla. Joskus äänityssessiot jouduttiin sellaisena päivänä jopa keskeyttämään ja lopettamaan samasta syystä.
Kaikesta huolimatta fiilis bändin riveissä oli korkealla. Toisena studiopäivänä päästiinkin jo itse soittorintamalla myös tositoimiin. Tulikasteeksi sovittiin Midnight Fighter tykitys, joka avaa vinyylin b-puolen. Biisi on koko albumin nopeatempoisin ja sen pohjat soitettiin sisään livenä. Päällekkäisäänitykset siihen, eli kitarasoolo, bassosoolon tuplaus- ja lauluosuudet tehtiin myöhemmin. Seuraa sille heti perään teki The Looser ja sitten olikin jo vinyylin a-puolen päättävän, levyn ainoan balladin, Dreamworldin nauhoitusten aika.
Dreamworldin sävelsi bändin riveissä alkuaikoina mukana ollut urkuri Jorma ”Newhouse” Uusitalo. Kappaleen suomenkielinen versio löytyy hänen 1982 julkaisemalta sooloalbumiltaan (Jorma Uusitalo: Hetki vain, Koivu KOILP 120 [lp]) Englanninkieliset sanat biisiin kirjoitti laulaja Tony Hanover. Lyriikka muutti laulussa hänen kauttaan kovasti muotoaan, joten mistään käännöksestä ei tällä kohtaa voida puhua. Myös sovitus on alkuperäistä paljon rankempi. Biisi on levyn ainoa ”cover”, jos sitä sellaiseksi voi tässä tapauksessa luokitella.
Rumpali Rape Pikanen oli tutustunut ja ystävystynyt Järviseen jo 1970-luvun alkupuolella soittaessaan suomen ensimmäisessä glam-rock bändissä, Alwari Tuohitorvessa. Vuosia myöhemmin, 1983, Hiroshiman vielä hakiessa levytyssopimusta hän esitteli Albert Järvisen ja Jake Kinnusen toisilleen. Tämä tapahtui siihen aikaan muusikoiden suosimassa ravintola Vanhassa Kellarissa. Jake muistelee, että siellä kokoontui iltaa istumaan trion lisäksi mm. muusikot Dave Lindholm, Silu Seppälä, Affe Forsman ja Pete Malmi.
1984 Hiroshiman levytys-sopimus oli sitten tosiasia. Finnlevy vuokrasi studioaikaa Tukholmasta Electra Studiolta. Viikkoa ennen levytyksen alkua Jake soitti Albertille Helsinkiin, ja samalla heitti hänelle vierailukutsun Tukholmaan. Albert Järvinen teki Hiroshimalle seuraa heti levytyksen alkuvaiheessa. Raamatullisestikin sopivasti kitaristilegenda teki komean entren levytys-sessioihin niiden kolmantena päivänä. Oli lauantai-iltapäivä ja studioaika alkoi kello 13.
Miehen saapumisen studioon muistan erittäin hyvin. Mukavassa, vähintään salonkihumalassa oleva hyväntuulinen taiteilija tervehti kaikkia jo paikalla olijoita reippaalla tervehdyksellä (bändin jäsenistä paikalla olivat kaikki muut paitsi Kari), ja heitti nahkatakkinsa vieressäni olevalle tuolille. Järvisen Electra Studiolle satamasta haki autolla rumpalimme Rape Pikanen.
Albert taittoi siis matkan Helsingistä Tukholmaan perinteisesti ruotsinlaivalla. Hyväksi todettu tällainen matkustusmuoto on ainakin silloin, jos haluaa nauttia matkansa ratoksi siellä tarjottavia virvokkeita. Ja mikä parasta, siihen aikaa ne olivat vielä kohtuuhintaisia.
Rape Pikanen ja Jake Kinnunen olivat siis tietoisia Järvisen saapumisesta Tukholmaan. Minulle, veljelleni ja Tonylle hänen paikalle saapumisensa oli suuri yllätys, mutta tietystikin positiivinen sellainen. Tämä maaliskuun 3. ja samalla myös levytyksen kolmas studiopäivä alkoi luonnollisesti edellisen päivän tekemisten analysoinnilla, kun paikalle oli saapunut iltapäivällä myös kitaristiveljeni Kari. Syynin alle joutui edellisenä iltana äänitetty Dreamworld. Kukaan ei ollut kuulemaansa tyytyväinen. Mitään ei suorastaan soitettu väärin, mutta svengipuoli oli pahasti hukassa.
Eli tästä päätettiin jatkaa, homma piti ottaa uusiksi. Kenen idea oli pyytää Järvistä mukaan juuri tälle raidalle, on vuosien saatossa jäänyt unholaan, mutta koska mies oli paikalla, niin kitarastille löytyi tästä työnsarkaa. Alun pitäen ei suinkaan oltu millään lailla sovittu Järvisen kanssa meidän levylle soittamisesta. Hänellä ei ottanut Tukhoman matkalle mukaansa edes kitaraa.
Muutaman puhelinsoiton jälkeen saatiin kiinni Tamperelainen Veksi Rajala. Hän omisti akustisen, 12 -kielisen Guild kitaran, jonka hän mielihyvin lainasi käyttöömme studioon. Kitaran tutkimisen ja testaamisen jälkeen Järvinen näytti vihreää valoa ja mies oli kytketty soittosessioihin mukaan.
Uutta Dreamworld -pohjaa lähdettiin soittamaa kokoonpanolla:
Albert Järvinen: Akustinen kitara (Guild)
Ismo Waronen: Sähkökitara (Fender Stratocaster)
Rape Pikanen: Rummut (Ludwig)
Jake Kinnunen: Basso (Fender Jazz bass)
Tony Hanover lauloi äänityksessä tukilaulua, jota ei äänitetty, ja Kari kuunteli soittamista yhdessä Seppo Johansonin kanssa studion kontrollihuoneessa.
Kirjoitin soinnut paperille ja niitä vähän aikaa siinä tutkailtiin. Omalta kohdaltani voin kertoa, että tilanne nuorella kitaristina oli varsin jännittävä, istuinhan siinä vastapäätä suomalaista rocklegendaa. Itse biisin rakenne ja idea avautui Järviselle varsin nopeasti. Pienen treenaamisen jälkeen päätettiin soittaa kappale nauhalle. Ja kolmannen tai neljännen oton jälkeen asia oli pihvi ja pohjat purkissa. Dreamworldin aloittava, Järvisen akustisella kitaralla soittama intro tuli mukaan siinä hänen improvisoinnin tuloksena. Maestro soitti tämän ensi kertaa sillä versiolla, mikä kuuluu levyllä. Onneksi soitin häntä vasta päätä ja pystyin näin tulemaan mukaan siihen oikeaan aikaan. Biisi alkoi myös alkuperäisversiossa jollakin kitarariffillä, mutta Järvisen veto oli komeampi! Se originaaliveto on jo jäänyt unholaan.
Pohja Dreamworldiin oli nyt valmiina. Kun ne oli soitettu, hyviksi todettu ja parilla drinkillä juhlittu, niin siinä sitten yleisen aivoriiheilyn tuloksena päädyttiin siihen, että Albert voisi myös soittaa kappaleeseen sen viimeisen kitarasoolon, johon koko biisi päättyy.
Koska hänellä ei omaa kitaraa ollut mukana, niin valittavaksi jäi joko minun tai veljeni kitara. Kumpikin soitti siihen aikaa Fender Standard Stratocasterilla. Itselläni kitaravahvistimena käytössä oli 50 watin Marshallin JCM800 LEAD, Kari soitti myös 50W Marshallilla, mallia hän ei enää muista. Kaapit oli sekä Marshallin omia 12 tuumaisia, että Sound Siden valmistamia.
Lopulta hän valitsi kitaroista minun Fenderini. Eroina kitaroissa oli ”persoonallisuuksien” ja säätöjen lisäksi se, että oma kitarani otelauta oli vaahterasta, veljeni ruusupuusta. Hieman ”hermostuksissa” sitten katselin vierestä, kun Albert alkoi vääntää kitaraa mieleisekseen. Laivalta tuliaisina mukaan päässeet tequila- ja vodkapullot olivat myös lahjakkaasti vajenneet päivän kuluessa. Mutta mestarilla oli tatsi kunnossa ja aikansa kuluttua kitara oli soittajalleen mieleinen. Kitaran kanssa odoteltiin sitten, että tällä välin kitaraosuuksiaan soittamassa ollut Kari soitti The Looserin soolon purkkiin. Muistan Järvisen kehuneen kuulemaansa.
Järvisen humalatila oli pitkin päivää huolestuttanut ja ärsyttänytkin ääniteknikkoamme Zepra Johansonia. Kun aika koitti Järvisen Dreamworldin soolo-osuuden äänittämiseen, niin Johanson ei uskonut tämän onnistuvan ja halusi heittää pillit pussiin. Keskustelua hänen ja bändin välillä käytiin siinä samalla, kun Järvinen valmisteli soittamistaan studiossa. Lopulta bändin kanta tietysti voitti ja Johanson taipui. Hän pisti äänityksen pyörimään. Studion valot oli Järvisen pyynnöstä myös lähes sammutettu ja kontrollihuoneeseen levisi odottava hiljaisuus. Albert soitteli ja testaili kuvioitaan kappaleen soidessa hänen kuulokkeissaan.
Studioon kantautuva improvisointi oli varsin hakevaa ja Johansonin ilmeet kertoivat jo meille ”mitäs minä sanoin” -sanomaa. Rööki paloi, nauhoitus oli päällä ja lopulta Dreamworldin lopettavan sointukierron päälle suunnitellun soolon aika koitti.
Tästä loppuun kaikki olikin sitten silkkaa maagista Albert Järvinen kitarointia. Mies soitti nauhalle henkeäsalpaavan kauniin ja svengaavan finaalisoolon ja sen myös ensimmäisellä otolla. Tällaisien hetkien tuntoja ja kokemuksia on vaikea kirjoittaa ja pukea sanoiksi. Miehen soittaessa sooloaan kontrollihuoneessa vallitsi melkein hengellinen tunnelma. Vaikka Järvisen lahjat ja kyvyt olivat kaikilla bändissämme kirkkaasti tiedossa, niin silti tätä ei osannut odottaa. Ei näin kovaa juttua.
Vajaat kaksi minuuttia kitarointia ja se oli siinä. Kun Järvinen käveli studiosta ulos, niin Johanson nousi seisomaan ja ojensi kunnioittavasti kätensä soittajaa kohti. Yksi hänenkin uransa hienoista hetkistä oli juuri taltioitu magneettinauhalle. Dreamworld ja Järvisen kitarasoolon myötä sen päivän levytys-sessioille lopetettiin.
Electra Studiolla oli suuren studiotilan lisäksi mainiot vapaa-ajan tilat. Sieltä löytyi suurehkon oleskelutilan ja keittiön lisäksi sauna sekä iso uima-allas. Sauna oli lämmin ja oluet kylminä. Iltaa jatkettiin studiolla parin tunnin ajan vielä saunomalla ja uimalla. Hauska yksityiskohta on, että vahtimestarina studiolla toimi tuolloin Christer Sandelin, joka oli samaan aikaan suosittu popidoli Freestyle nimisessä ruotsalaisessa popyhtyeessä. Ymmärtääkseni hän sai käyttää studiota omiin tarpeisiinsa aina, kun siellä ei mitään muuta tapahtunut. Meidän lähdettyä hän jäi sinne monesti työstämään omia juttujaan. Niin myös tällä kertaa.
Electra Studioilta tiemme vei sitten saunomisen jälkeen jatkoille Tukholman ulkopuolella sijaitsevaan Hägersteniin. Juhlimista jatkui pitkälle yöhön ja jossain vaiheessa päädyimme Albertin kanssa kahdestaan istumaan asunnon olohuoneen sohvalle. Järvinen matkusti takaisin Helsinkiin laivalla jo seuraavana päivänä. Tapasin hänet vielä, no missäpä muuallakaan, kuin ravintola Vanhan kellarissa saman vuoden syksyllä. Levy oli julkaistu, ja Albert kertoi olevansa tyytyväinen omaan osuuteensa siinä. Samalla hän kysyi minulta, että vieläkö se veljesi soittaa yhtä nopeasti? Vastasin, että jossain vaiheessa taitaa olla vieläkin kiireempää menoa.
Dreamworldin muut kitarasoolot Taste of Death -levylle soitti Kari Varonen 28.3.
Pianon sovitti ja soitti kappaleeseen jälkikäteen Juha Reinikainen (John Saga).
Viimeiset äänitykset levylle Electra Studiolla tehtiin 5.4.
Levy miksattiin 11 – 14.4. legendaarisella Marcus Music studiolla, joka silloin käytti nimeä Soundtrade Studios.
Tuottajana levyllä toimi Jimi Sumen. Levy julkaistiin perjantaina 7.9.1984.
Taste of Death julkaistiin sekä Suomessa että Ruotsissa. Albumi sai ilmestyttyään kautta linjan hyvät arvostelut kriitikoilta. Hi-fi lehti julisti sen kuukauden levyksi. Aamulehti hehkutti arvostelussaan, että kerrankin voi olla ylpeä Suomalaisesta hevilevystä ja Ilta-Sanomat antoi levylle neljä tähteä viidestä. Bändin kohtaloksi koitui kuitenkin samana vuonna Kräk levymerkille kiinnitetty huikeaan suosioon nouseva Dingo. Hiroshima jäi nousevan megabändin vierellä markkinoinnissa pahasti jalkoihin, sekä näin ollen ilman suurempaa huomioita mediassa. Bändi ei myöskään ollut tästä syystä halukas jatkamaan levytyssopimusta Finnlevyn kanssa. Levyn ilmestymisen jälkeen yhtye keikkaili jonkun verran sekä Suomessa että Ruotsissa. Muutaman miehistövaihdoksen jälkeen bändi lopetti toimintansa 1987.
HIROSHIMA:
KARI VARONEN (LUKE POWERHAND) KITARA (Perustajajäsen)
ISMO WARONEN (HERO O’HARA) KITARA (Perustajajäsen)
RAIMO ”RAPE” PIKANEN (QUICK) RUMMUT (Perustajajäsen)
JOUKO KINNUNEN (JAKE KILLER) BASSO
TONY HEDIN ( TONY HANOVER) LAULU
Hiroshima discografia:
Singlet:
SOLDIER OF THE WORLD/NUCLEAR NIGHMARE (omakustanne, Pirate HIRS830901) 1983
ROCK’N ROLL PRIEST/TOUCH ME (Finnlevy / Kräk kräks 045) 1984
Albumit:
TASTE OF DEATH (Finnlevy / Kräklp16) 1984 (lp)
TASTE OF DEATH (Finnlevy / Kräk krämk 16 (cas)
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Järvinen Henrik Schütt’n muistelemana kuvaussessioissa
Järvistä ja kumppaneita muistelee seuraavassa huippukuvaaja Henrik Schütt muutamissa kirjasta pois jääneissä pätkissä, niin kuvaussessioista kuin niiden ulkopuoleltakin.
”Valokuvat Järvisestä - harvoin siitä sai sellaisia revittelykuvia. Kyllä se oli jotenkin niin omassa maailmassaan niissä kuvissa. Se oli jonkun kovan soolon yhteydessä, kun se eläytyi. Muuten se oli se asetelma monessa ryhmäkuvassakin – Remu puhuu, Cisse pelleilee, Albert tuijottaa tyhjää. Että hänet on nyt vaan laitettu seisomaan tohon. Siitä oli vaikea saada kuvaa. Niin paljon kun mä niitä kuvasin, niin nyt mä huomaan, että mulla on kaksi kertaa enemmän Cisse-kuvia kuin Albert-kuvia. Sen kanssa ei oikein tapahtunut mitään. Cissellähän oli niin hirveä show päällä alusta loppuun. Sit Abe oli aina huoliteltu ja hyvin pukeutunut - ihan oma, herrasmiesmäisempi tyyli kuin tavallisen rokkarin. Tosi siisti.”
”Hurriganesin 10/80:n aikana meno oli sujuvaa, olin levytyskeikallakin. Silloin ei ollut pahemmin mitään skismoja. Biisit muokkautuivat studiossa, mm. Bourbon Street muuttui vielä, raakileesta muotoutui hieno biisi. Tällä keikalla meillä oli Castle-hotellin yläkerros käytössä, oli vähän eritasoisia huoneita ja kierrätettiin nukkumisvuoroja. Mä nukuin Järvisen kanssa sviitin, taisi olla hääsviitti, isossa parisängyssä ja seuraavana yönä lattialla.”
”Fortissimo-levyn aikana oli sama hotelli käytössä. Sen kansi on kuvattu Castlen sviitissä, siihen pantiin matto seinälle. Fortissimon aikaan Remu oli hermostunut tilanteesta [Järvisen potkuista] ja tuohon aikaan asiat piti muutenkin tapahtua nopeasti, mutta se oli vaan normaalia komennonpitoa, ei mitään tavanomaista enempää.”
”Joskus Quips-aikaan Järvisen käytös ja tavallaan luonne mun mielestä muuttui. Oli vaikea saada kontaktia, kun ei aina voinut ymmärtää mitä tarkoitti. Se oli kyyninen ja sarkastinen puheiltaan. Siis arvoituksellinen, ei voinut tietää oliko jokin tsoukki vai oliko se tosissaan, siitä puheesta oli vaikea saada otetta.”
”Syksyllä 1984 otettiin myös Albert Järvinen Bandin promokuva, josta teetettiin keikkajuliste. Järvisellä on siinä päässä mun hattu, joka oli muisto Texasista 1976 Amerikan matkalta, Willie Nelson’s Fourth of July Picniciltä. Se oli outlaw-kantrin merkittävin tapahtuma ja juhlisti tuolla kerralla Amerikan 200 itsenäisyyspäivää. Mukana matkaseurana oli mm. Jussi Raittinen. Kolme vuorokautta meni käytännössä liki valvoen, kun ei malttanut nukkua. Oli Willie Nelson, Waylon Jennings, David Allan Coe, Jerry Jeff Walker, ym., ym. esiintyjiä [matkakuvaus mm. Jussi Raittisen kirjassa, ss. 235-238].”
”Valokuvat Järvisestä - harvoin siitä sai sellaisia revittelykuvia. Kyllä se oli jotenkin niin omassa maailmassaan niissä kuvissa. Se oli jonkun kovan soolon yhteydessä, kun se eläytyi. Muuten se oli se asetelma monessa ryhmäkuvassakin – Remu puhuu, Cisse pelleilee, Albert tuijottaa tyhjää. Että hänet on nyt vaan laitettu seisomaan tohon. Siitä oli vaikea saada kuvaa. Niin paljon kun mä niitä kuvasin, niin nyt mä huomaan, että mulla on kaksi kertaa enemmän Cisse-kuvia kuin Albert-kuvia. Sen kanssa ei oikein tapahtunut mitään. Cissellähän oli niin hirveä show päällä alusta loppuun. Sit Abe oli aina huoliteltu ja hyvin pukeutunut - ihan oma, herrasmiesmäisempi tyyli kuin tavallisen rokkarin. Tosi siisti.”
”Hurriganesin 10/80:n aikana meno oli sujuvaa, olin levytyskeikallakin. Silloin ei ollut pahemmin mitään skismoja. Biisit muokkautuivat studiossa, mm. Bourbon Street muuttui vielä, raakileesta muotoutui hieno biisi. Tällä keikalla meillä oli Castle-hotellin yläkerros käytössä, oli vähän eritasoisia huoneita ja kierrätettiin nukkumisvuoroja. Mä nukuin Järvisen kanssa sviitin, taisi olla hääsviitti, isossa parisängyssä ja seuraavana yönä lattialla.”
”Fortissimo-levyn aikana oli sama hotelli käytössä. Sen kansi on kuvattu Castlen sviitissä, siihen pantiin matto seinälle. Fortissimon aikaan Remu oli hermostunut tilanteesta [Järvisen potkuista] ja tuohon aikaan asiat piti muutenkin tapahtua nopeasti, mutta se oli vaan normaalia komennonpitoa, ei mitään tavanomaista enempää.”
”Joskus Quips-aikaan Järvisen käytös ja tavallaan luonne mun mielestä muuttui. Oli vaikea saada kontaktia, kun ei aina voinut ymmärtää mitä tarkoitti. Se oli kyyninen ja sarkastinen puheiltaan. Siis arvoituksellinen, ei voinut tietää oliko jokin tsoukki vai oliko se tosissaan, siitä puheesta oli vaikea saada otetta.”
”Syksyllä 1984 otettiin myös Albert Järvinen Bandin promokuva, josta teetettiin keikkajuliste. Järvisellä on siinä päässä mun hattu, joka oli muisto Texasista 1976 Amerikan matkalta, Willie Nelson’s Fourth of July Picniciltä. Se oli outlaw-kantrin merkittävin tapahtuma ja juhlisti tuolla kerralla Amerikan 200 itsenäisyyspäivää. Mukana matkaseurana oli mm. Jussi Raittinen. Kolme vuorokautta meni käytännössä liki valvoen, kun ei malttanut nukkua. Oli Willie Nelson, Waylon Jennings, David Allan Coe, Jerry Jeff Walker, ym., ym. esiintyjiä [matkakuvaus mm. Jussi Raittisen kirjassa, ss. 235-238].”
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Järvisen vaikuttajia – Kalle Lae Oiling Boiling -albumilla
Albert-kirjaa avusti kovasti muistoillaan Jouni Rautakoura, 1970-luvun alkupuolella ”sivutoiminen salanimellä kirjoittava musiikkikriitikko”, toimittaja ja ”edelleen basisti”. Kuten krediteissä kirjan lopussa mainitaan, on kirjan Intro-kappale pääosin hänen ja Matti Sarapaltion muisteluiden yhteen sulautusta. Tässä pari poisjäänyttä pätkää Jounilta:
”Ganesit tapasin ensimmäisen kerran Saarihuhdantiellä Kaskisaaressa Ilen aikaan ennen ensimmäistäkään keikkaa, joten olin hieman skeptinen, kun Ile lähti ja Järvinen astui remmiin. Nepotismia. Pian tuli selväksi tämän ’Grillon’ todellinen laatu, ja loppu onkin historiaa. Jotenkin Järvinen on yksi puhtaimmista perussuomalaisista soittajista, joita olen tavannut - estoinen, hiljainen ja kuitenkin voimakas oman polun kulkija.”
”Puhuessamme ummet lammet paljon muustakin kuin musiikista, sivusimme tietysti moneen otteeseen Järviseen vaikuttaneita soittajia. Yllätyksekseni hän piti pienen ylistävän palopuheen 1971 äänitetystä Oiling Boiling -levystä, ja epätavallisen painokkaasti kuin itsestään selvyytenä mainitsi, että levyllä soittava Kalle Lae on ’Suomen paras rockkitaristi’.”
”Siis hetkinen… Levy tehty jumalauta melkein 60-luvulla? En ollut kuullut sitä, en varsinkaan ko. kitaristista, jota em. tittelin itseoikeutettu haltija tässä vieressä ylisti ykköseksi! What a hell? Oli aivan pakko hölmönä kysyä: ’ai parempi kun sä, vai?’ ’Kyllä!’ Vastaus oli niin vakuuttava, että tätä piti sulatella hetki aivan hiljaa.”
”Huomattavan paljon myöhemmin noudatin Järvisen suositusta, ja nyt jatkan sitä toteamalla, että kuunnelkaa ihmeessä tämä ajan mainiosti patinoima lämpimän inspiroitunut levy. Siteeraan sankariamme: ’Todella kovia soittajia ja todella monipuolista musaa.’ Äänitysvuotta ajatellessa leuan on syytäkin hieman loksahtaa.”
”Ganesit tapasin ensimmäisen kerran Saarihuhdantiellä Kaskisaaressa Ilen aikaan ennen ensimmäistäkään keikkaa, joten olin hieman skeptinen, kun Ile lähti ja Järvinen astui remmiin. Nepotismia. Pian tuli selväksi tämän ’Grillon’ todellinen laatu, ja loppu onkin historiaa. Jotenkin Järvinen on yksi puhtaimmista perussuomalaisista soittajista, joita olen tavannut - estoinen, hiljainen ja kuitenkin voimakas oman polun kulkija.”
”Puhuessamme ummet lammet paljon muustakin kuin musiikista, sivusimme tietysti moneen otteeseen Järviseen vaikuttaneita soittajia. Yllätyksekseni hän piti pienen ylistävän palopuheen 1971 äänitetystä Oiling Boiling -levystä, ja epätavallisen painokkaasti kuin itsestään selvyytenä mainitsi, että levyllä soittava Kalle Lae on ’Suomen paras rockkitaristi’.”
”Siis hetkinen… Levy tehty jumalauta melkein 60-luvulla? En ollut kuullut sitä, en varsinkaan ko. kitaristista, jota em. tittelin itseoikeutettu haltija tässä vieressä ylisti ykköseksi! What a hell? Oli aivan pakko hölmönä kysyä: ’ai parempi kun sä, vai?’ ’Kyllä!’ Vastaus oli niin vakuuttava, että tätä piti sulatella hetki aivan hiljaa.”
”Huomattavan paljon myöhemmin noudatin Järvisen suositusta, ja nyt jatkan sitä toteamalla, että kuunnelkaa ihmeessä tämä ajan mainiosti patinoima lämpimän inspiroitunut levy. Siteeraan sankariamme: ’Todella kovia soittajia ja todella monipuolista musaa.’ Äänitysvuotta ajatellessa leuan on syytäkin hieman loksahtaa.”
maanantai 3. tammikuuta 2011
Järvinen ja akustinen kitara
Antero Jakoila muistelee Järvisen suhdetta akustisen kitaran soittoon.
En mä oo vakuuttunut, että Albert olisi ollut kiinnostunut akustisesta kitarasta, enkä mä oikein oo kuullut sen soittavan sellaista. Ei se ainakaan ollut kiinnostunut eri soittostaileista, siis siitä mitä mä pidän akustisen kitaran soittona. Mä tarkoitan ihan muuta, flamencoa tai sellaista ja klassista tietysti. Se ei riitä, jos ottaa akustisen kitaran ja rämpyttää tai pikkaa jotain pientä. Ei riitä, jos ottaa plugin pois ja soittaa muka akustisena, ja sitten panee plugin kiinni, niin se taas on sähkökitaraa.
Jos puhutaan, että Järvinen oli hyvä akustisen kitaran soittaja, niin paskan marjat. Se piti itse sitä jotenkin niin vieraana omalle luonteelleen. Sen luonne ei ollut akustinen. Sen takia se kunnioitti mua ja diggas ja ihmetteli, kun mä pikkasin kaikkia näitä juttuja. Ja se diggas siitä. Ja sit se sano, että kun hällä on sellaiset helvetin nakkisormet. Ja sillähän oli jotenkin niin sellainen robusti tatsi. Vähän niin kuin se olis tullut suoraan tuolta raksalta neljältä ja sit ruvennu suoraan, että joo näin tää menee…
Daven kanssa tehtiin yhteen aikaan duokeikkoja. Sitten Löffe löysi mulle Martinin Tukholmasta. Yks ruotsalainen trubaduuri oli sen tilannut ja se oli jäänyt lunastamatta. Mä otin mun Les Paulin ja tyhjensin pankkitilin, tais olla 11.000 markkaa, tosi kova raha joka tapauksessa. Ja mä menin Ruotsiin ja ostin sen Martinin. Dave meni ihan kipsiin kun näki sen mulla. Se on ainut kerta, kun Limppunen on mennyt sanattomaksi.
Järvinen kyllä kauheesti arvosti ja diggas, että mulla on oikeesti Martin. Mä selostin My Joy – keikalla sitä sille ja Järvinen oli että, ”Oo, hienoo”. Siinä oli stailii, vaikka se ei itse akustista soittanut, mutta ymmärsi asian.
Mun levyllä [La Morena] on yks Oskar Merikanto -biisi [Kevätlinnuille etelässä], siinä mä soitin tätä Martinia. Sitten siihen levylle tuli ’Blues for A’. Silloin Järvinen oli kuollut jo, ja Ana myös. ’Blues for A’ -Albert ja Ana. Tää kappale oli niille omistettu. Dave soittaa siinä munnaria ja mä soitan kitaraa itseni kanssa.
En mä oo vakuuttunut, että Albert olisi ollut kiinnostunut akustisesta kitarasta, enkä mä oikein oo kuullut sen soittavan sellaista. Ei se ainakaan ollut kiinnostunut eri soittostaileista, siis siitä mitä mä pidän akustisen kitaran soittona. Mä tarkoitan ihan muuta, flamencoa tai sellaista ja klassista tietysti. Se ei riitä, jos ottaa akustisen kitaran ja rämpyttää tai pikkaa jotain pientä. Ei riitä, jos ottaa plugin pois ja soittaa muka akustisena, ja sitten panee plugin kiinni, niin se taas on sähkökitaraa.
Jos puhutaan, että Järvinen oli hyvä akustisen kitaran soittaja, niin paskan marjat. Se piti itse sitä jotenkin niin vieraana omalle luonteelleen. Sen luonne ei ollut akustinen. Sen takia se kunnioitti mua ja diggas ja ihmetteli, kun mä pikkasin kaikkia näitä juttuja. Ja se diggas siitä. Ja sit se sano, että kun hällä on sellaiset helvetin nakkisormet. Ja sillähän oli jotenkin niin sellainen robusti tatsi. Vähän niin kuin se olis tullut suoraan tuolta raksalta neljältä ja sit ruvennu suoraan, että joo näin tää menee…
Daven kanssa tehtiin yhteen aikaan duokeikkoja. Sitten Löffe löysi mulle Martinin Tukholmasta. Yks ruotsalainen trubaduuri oli sen tilannut ja se oli jäänyt lunastamatta. Mä otin mun Les Paulin ja tyhjensin pankkitilin, tais olla 11.000 markkaa, tosi kova raha joka tapauksessa. Ja mä menin Ruotsiin ja ostin sen Martinin. Dave meni ihan kipsiin kun näki sen mulla. Se on ainut kerta, kun Limppunen on mennyt sanattomaksi.
Järvinen kyllä kauheesti arvosti ja diggas, että mulla on oikeesti Martin. Mä selostin My Joy – keikalla sitä sille ja Järvinen oli että, ”Oo, hienoo”. Siinä oli stailii, vaikka se ei itse akustista soittanut, mutta ymmärsi asian.
Mun levyllä [La Morena] on yks Oskar Merikanto -biisi [Kevätlinnuille etelässä], siinä mä soitin tätä Martinia. Sitten siihen levylle tuli ’Blues for A’. Silloin Järvinen oli kuollut jo, ja Ana myös. ’Blues for A’ -Albert ja Ana. Tää kappale oli niille omistettu. Dave soittaa siinä munnaria ja mä soitan kitaraa itseni kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
