maanantai 29. maaliskuuta 2010

Alku aina hankalaa

Kun olin kirjan teossa päässyt mielestäni hyvään alkuun juteltuani äiti-Tyynen ja Jukka-veljen kanssa, ajattelin lähteä kokoamaan sisältöä aikajärjestyksessä. Lehtien, kirjojen ja levyjen haaliminen kulki tietysti koko ajan mukana, mutta ei niistä löydy mitään Järvisen lapsuudesta tai nuoruudesta. Aivan lapsuusajan tiedot tuli Tyyneltä ja Jukalta, mutta entä kaverit ja kouluaika?

Onneksi äitiä haastateltaessa muistui yksi nimi, Pekka… mikä se olikaan…Heinonen sen täytyi olla. Joo, Pekka Heinonen oli Pekka Järvisen paras lapsuuden ystävä. Ja asui silloin Pitäjänmäellä. Ei ole myöhemmistä vaiheista tietoa. No, eihän Pekka Heinosia Suomessa voi paljoa olla. Valitettavasti Eniro oli sitä mieltä, että heitä on aika monta. Läpikäymällä ne kaikki menisi henki ja terveys.

Tarkempaa tietoa piti saada. Tyyne arveli, että Pekka saattoi pitää myöhemmin kioskia Pitäjänmäellä, mutta Jukan mukaan se oli eri henkilö. Jukka hoiteli ammatikseen sairaalapuolen laitteita ja muisteli, että Heinonen olisi saattanut olla jossain lääke- tai terveysalan yrityksessä töissä. Siitä oli helppo aloittaa suurimmista ja pääkaupunkiseudulla toimivista firmoista.

Ei tarvittu kovin montaa soittoa, Kun Orionista tai Oriolasta (tai jotain sinne päin) henkilöstöosastolta kerrottiin, että heillä tosiaankin on töissä Pekka Heinonen! Sain sen verran tietoja, että yhteys syntyi: ”Terve, kirjoitan kirjaa Albert Järvisestä ja tarvitsisin kuumeisesti tietoa hänen lapsuusajastaan”. Albert kuka?, laskeutuminen maan pinnalle tapahtui vapaan pudotuksen vauhdilla. Valitettavasti kyseessä ei ollut etsitty Pekka Heinonen. Pyytelin siinä anteeksi turhasta häiriöstä, kun langan toisesta päästä vielä todettiin: ”Jos en nyt ihan väärin muista, niin meidän firmassa toisella osastolla oli joskus aikaisemmin samanniminen kaveri. Siitä on kyllä jo kauan aikaa”. Josko sittenkin? Kiitos ja näkemiin, matka jatkuu.

Soitto taas lääkefirman keskukseen, kuka osaisi auttaa vanhemmissa asioissa? ”Talousosastolla meillä on rouva (nimi valitettavasti unohtunut) joka tietää eniten näistä, yhdistän…”. Yleensä onnistumisen edellytys näissä jutuissa on, että firmasta löytyy se todellinen tietäjä, ja nyt sattui kohdalleen. Vaikka esittämäni asia ei todellakaan kuulu yrityksen ydinbisnekseen eikä luultavasti tuo hirveästi lisäarvoa toiminnalle, tämä ystävällinen rouva otti asian hoitaakseen: ”Tietokoneelta tällaista tietoa ei löydy, mutta voin mennä arkistosta etsimään vanhoja palkkatietoja.” Huh, voiko tällaista tapahtua tenniskentällä, sanoisi vanha kunnon Juha Jokinen. Menikö siinä sitten päivä tai pari, mutta soitto tuli ja todellakin; Firmassa oli ollut aikaisemmin toinen Pekka Heinonen töissä ja hänen ikänsä osuu erittäin hyvin kertomaani haarukkaan 1949-51. Matkaeväiksi sain sen verran apuja, että väestörekisteri pystyi paikantamaan kyseisen henkilön. Kädet vapisten näppäilin numeron ja esitin varovaisen kysymyksen: ”Sanooko teille nimi Pekka Järvinen mitään?” ”Joo, se oli mun paras lapsuudenkaveri”. Näissä kohdissa on aina oma tunnelmansa, kun pitkällinen jäljitys lopulta osuu maaliin. Varmaan luurin toisessa päässä on välillä ihmetelty, kun vieras ihminen alkaa tuulettamaan onnistumistaan.

Siinä sitten juteltiin pääkohdat ja sovittiin tapaaminen. Pari sataa kilometriä baanaa ja sieltä löytyi paras tietolähde perheenjäsenten lisäksi kertomaan Pekka Johannes Järvisen alkutaipaleesta. Kiitos avusta Pekka H. ja kiitos suomalainen lääketeollisuus!

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Hurriganes-stooreja / Haastatteluylijäämää

Tässäpä pari Kuiviksen muistamaa Ilen aikaista Hurriganes-anekdoottia:

”Mä kaadoin tuolla Kolilla ihan alkuaikoina [13.7.75] vähän seinää. Ne oli järkänneet sinne sellaisen rock-festivaalin, siellä oli muistaakseni Alwarit ja Juice ja me ja tais olla vielä Davekin ja sen Rock’n’ Roll Band. Mesta oli Mutteri Kolin huipulla, sellainen 600 ihmisen tanssipaikka, ne oli suunnitelleet järjestävänsä sen koko homman siellä. Mä sanoin niille, että tuolla kuulkaa tulee 10.000 ihmistä, me nähtiin ne kun ajettiin tänne, että mihis te aiotte ne saada mahtumaan? No siinä oli jaloissa moottorisaha, se oli jo valmiiksi käynnissäkin, kun ne oli kaataneet siitä jotain puita. En mä ollut koskaan aiemmin käyttänyt moottorisahaa, muuta mä otin sen ja katkoin siitä oven kohdasta tukipuut. Kaadoin kaksi seinää kumoon siitä. Tuli mun mielestä sopivankokoinen näyttämö. Kipinät vaan sinkoili, kun naulat meni poikki. Järjestäjä-äijät tuli tilittään, että mitä helvettiä sä touhaat, kun se oli joku museoviraston suojelema kohde. Ne äijät oli ihan raivona, mutta myöhemmin tulivat sitten kyllä kiittelemään. Sinne tuli jengiä niin paljon, ettei ne kaikkia edes ehtineet rahastaa. Ja siitä lavasta saatiin meille hyvä stage.”

”Toinen makee juttu Hurriganes-ajoilta. Oltiin Nokialla koulubileissä ja siellä oli Kari Peitsamon varmaan ihan ekoja keikkoja [n. 1977]. Eihän me mistään Ankkulista tiedetty mitään. Meillä oli siellä lelut pystyssä, jo ennen kuin sinne tuli ketään opettajiakaan. Sit Ankkulin jätkät tuli just viime hetkellä kun piti ruveta soittamaan. Niillä oli tosi snadit vehkeet, meillä oli silloin jo jättikamat. Se oli meillä ihan ehdoton sääntö, ettei me lainata vehkeitä kenellekään. Mutta mä sain puhutettua Remun niin, että jumalauta, tästä tulee ihan kaaos, kun on noin pieni lava ja jos pitää alkaa edestakaisin noita purkkeja veivaamaan. Jätkät olis saaneet soittaa meidän vehkeillä, ne oli ihan innoissaan. Ne oli jo menossa lavalle, kun Remu näki, että Peitsamolla oli Haisaappaat jalassa. Se oli, että ei vittu, meidän vehkeillä ei soiteta Haisaappaat jalassa. Sit ei muuta kuin roudarit roudaamaan. Ankkuli oli hyvä bändi ja mua harmitti, ettei ne saaneet soittaa meidän kamoilla, niiden musa rullas ihan oikeasti.”

lauantai 13. maaliskuuta 2010

Kirjailija sohvalla

Tietokirjailija ehtii harvoin istuksia kotona, rentoutua ja löhötä sohvalla. No perheen pää eli vaimo voisi väittää muuta. Mutta reissuilta on muutama erityinen sohva jäänyt mieleen.

Kirjan kanssa touhutessa on monenlaista paikkaa tullut nähdyksi, vaikka useimmat haastikset onkin pidetty kahvikupin ääressä (vanhan liiton miehet juovat useimmiten kahvia) töiden jälkeen jossain Hesan keskustan kuppiloista. Joitain on tehty kotioloissakin, toivottavasti ilman Tammenperho tuli taloon –tyyppisiä tunkufiiliksiä. Mieleenpainuvimpia oli käynti kitaraguru Jakoilan Anteron luona. Mies oli entuudestaan tuttu puhelimen luurista ja satunnaisesta juttelusta Provinssin backstagen ruokailussa. No kutsu kävi idylliselle puutaloalueelle, vanhaan taloon jonka väriä en enää muista. Ensin kopistelua väärän oven takana, mutta löytyihän luukku lopulta. Kovasti mukavaa oli, juttu pääsi hyvin käyntiin ja aika loppui vähän keskenkin, kun Antero innostui kaivelemaan kaapeistaan lehtileikkeitä, esitteli Martiniaan (”ainoa tapaus, jossa Lindholmikin meni hiljaiseksi, kun se näki tän ensi kerran”) ja kertoi stooreja Järvisestä, Haglundin Anasta ja monista muista. ”Tällä sohvalla me tehtiin Paratiisi”, sanoi sitten Jakoila. ”Badding tuli tänne ja sillä oli sen aihio mukanaan. Tässä sitä hierottiin.” Tuli aika historiallinen fiilis. Olihan siinä monta muutakin hienoa biisiä varmaan maailmaan saatettu niin Baddingin, Järvisen kuin ties kenen muun kanssa, mutta kyllähän Paratiisi on Paratiisi.

Kirjaa tehdessä on joutunut kovasti miettimään, miten lukijoille pystyisi kuvaamaan riittävästi sitä lähimenneisyyden aikaa, jolloin Helsinki ja Tukholma olivat aivan eri maailmoja. Siis ja toivottavasti myös nuoremmille lukijoille, jotka eivät välttämättä edes tiedä, mikä on vinyylilevy – hyvä jos enää CD:täkään. Toisen sohvan tarina liittyy symbolisesti tähän pohdintaan. Lontoossa oltiin perheen kanssa lomalla ja oli päätetty käväistä Hard Rock Caféssa ostamassa matkamuistopaidat. Eksyttiin ja käveltiin jonkin verran turhaa. Päivä oli rankka, täynnä jälkipolvea sivistäviä taidemuseoita ja ties mitä, väsy alkoi painaa. Kauppa löytyi lopulta ja sinne sisään. Heti iskee hihaan joku äärirasittava paikan sisäänheittäjä: ”Tulkaapa mukaan kierrokselle, ette kadu, alkaa just! Ilmaiseksi!”. Ei voisi kuule vähempää kiinnostaa, kiitos vaan ja häivy, please. Maanittelu jatkuu ja tyyppi saa meidät mukaansa alakertaan. Siellä on iso kassaholvi, tila täynnä memorabiliaa. No ihan kivaa shittiä ja krääsää - kitaroita, Elviksen pukua ja kaikenlaista. Isikin alkaa innostua. ”No nää on lukittu vaijereilla, mutta kaikkea voi kokeilla, pyytäkää vaan, niin mä irroitan ne teille”, sanoo tämä vielä äsken niin vastenmieliseltä tuntunut kaupan kaveri. Tulevasta perikunnasta yksi on juuri alkanut opetella kitaraa. ”Poika, soitinta toisensa perään kokeiluun, isä kuvaa. Otat tosta nyt ensiksi ton, Keith Richardsin kitara kaulaan.” Sukupolvien välinen kuilu iskee: ”Kuka on Keith Richards??” Enemmän kiinnostavat Skid Row taikka Kurt Cobainin aurinkolasit, jotka hän saakin kuvaan mukaan. ”Suus kiinni ja toimintaa, isä kertoo Keithistä sitten joskus myöhemmin. (Ja kuka hemmetti on Skid Row?)” Mutta homma jatkuu, nurkassa on lisää tavaraa. ”Tässä on ainut Hendrixille mittatyönä tehty kitara”, väittää opas Flying V –tyyppisestä vehkeestä ja lisää, että huutokauppa-arvo on sellaiset 18 miljoonaa puntaa. Tuon kanssa nyt on jo itsekin pakko poseerata. Kielet on letkuna, viritys vastaa tasan omia soittotaitoja. Mutta nurkassa on myös sohva. ”Hendrixin kämpän kalustusta”, sanoo opas. ”Istukaa vaan ja kokeilkaa”. Ja mikäs siinä toipuessa Henkan sohvalla ja sen kitara sylissä sukupolvien väliseen kuiluun putoamisesta.

Vielä tulee mieleen yksi, se oli Itävallassa jonkin vuoden taitteessa. Oltiin siellä vaimon kanssa kuuntelemassa Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonserttia. Tosin kuuntelu tapahtui hotellihuoneen televisiosta, mutta autenttisessa ilmapiirissä anyway. Seuraavana päivänä hortoiltiin jossain sivukadulla ja kiivettiin vanhan kerrostalon syövereihin. Sieltä löytyi sohva, mihin oppaan muualla ollessa onnistui livahtaa nojailemaan. Vaimo vielä ikuisti tilanteen. Se sohva oli Sigmund Freudin originaali ja kämppä hänen praktiikkansa museo. Aasinsilta tähän juttuun? Sigmundia harmittanee, ettei voinut olla itse paikalla. Olisi saanut ihmetellä ja pinnistää kaikkensa selvitellessään hullua, joka lähtee mukaan tällaisiin Järviskirjan mittaisiin hankkeisiin.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Biisin tunnistusta

Tässä kirjaprojektin aikana on käsiin tullut kaikenlaisia vanhoja c-kasetteja, joiden sisältö tavalla tai toisella liittyy Järviseen. Yleensä kappaleita ei ole juurikaan kannessa kerrottu, joten välillä on joutunut ihan tosissaan selvittämään, mitä nauhalla oikein on. Tässä yksi esimerkki.

Albertin Braindamage-soololevyn alkuvaiheessa Uuge Kojola ja Antero Jakoila keräsivät Järvisen ohella kappaleita, jotka voisivat sopia levylle. Näistä koostettuja kasetteja Abe ja Jakoila kävivät sitten läpi kitarat käsissä. Yhdessä kasetissa oli country-henkinen nopea kitarapikkailubiisi, jonka päällä kaverit jutustelevat, eli kappale tulee levyltä tai toiselta mankalta ja ideoita äänitetään samalla kasettinauhurille.

Biisi on sinänsä hyvä, mutta ei olisi herättänyt suurempaa huomiota, jollei vastaavan kappaleen pohjia olisi löytynyt Braindamage-studiosessioiden nauhoista. Niissä se oli merkitty paljon puhuvasti nimellä ”Country”. Siis mistä kappaleesta oikein on kysymys? Meillä se kulki alussa nimellä ”Musta Rudolf”, alkumelodia kulkee vähän samaan malliin. No, kysymällä tämä selviää, kun kerran Jakoila nauhalla juttelee biisin soidessa taustalla ja on ollut myös studiossa mukana. Antero ei kuitenkaan tehnyt tätä helpommaksi, ”en mä tollasta biisiä ole kuullutkaan”. 20 vuodessa Jakoilan korvien läpi on kulkenut sen verran monta kipaletta, ettei voi miestä syyttää.

Koska kyseessä oli pätevää pikkailua ja sen puolen taitaja oli yksi Järvisen suosikeista, Albert Lee, oli perusteltua olettaa, että Leehän se siinä soittaa. Ei kun kuuntelemaan koko tuotanto läpi, onneksi Amazonin saitilta löytyy paljon niitä mallipätkiä. Mutta tätä ei löydy. Periksi ei kuitenkaan anneta. Laitoin nauhan Yleen Josper Knutakselle, jota olin jututtanut pariin kertaan kirjaan liittyen. Hän lupasi kierrättää nauhaa alan asiantuntijoilla. Teppo Nättilä, Jake Nyman ja muut hurjat kuuntelivat biisiä, mutta kenelläkään ei lamppu syttynyt. Nyt alkoi jo usko mennä.

Päätin vielä kerran kuunnella nauhasta tekemäni mp3-leikkeen tietokoneella uutta Amazon-kierrosta varten. Rahiseva esitys, jonka päällä kuuluu Järvisen ja Jakoilan keskustelua pyörähtää käyntiin. Puolessa välissä Media Playerin vasempaan alakulmaan tulee joku levykannen kuva, varmaan joku mainos. Seuraavaksi siinä lukee säveltäjä: Martin Christian. Sitten teksti ”Free Little Bird”. Nyt alkaa jo kylmät väreet kulkea selkäpiitä pitkin. Ei kai noi jutut liity jotenkin tähän kappaleeseen? Ja lopuksi: ”Merle Travis & Joe Mephis”. Voiko olla?? Amazon käyntiin ja hakusanat kehiin: Country Guitar Giants ja levyn eka biisi ”Free Little Bird”! Sama styge!! Kuinka alas voi leuka tipahtaa? Joku suurempi voima (tai Microsoft) päätti auttaa minua ja kertoa ohimennen, mistä on kyse! Varmaankin kappaleessa oli jossain kohtaa kohinaton ja pulinaton kohta, josta joku viisas tietokanta bongasi biisin. Sillä hetkellä oli tosi outo fiilis, tuntui että sormet oli pelissä jollain muulla taholla kuin tietotekniikalla.

Varsinkin kun en sen jälkeen saanut Media Playeria enää tekemään tunnistusta uudelleen…

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Pari Hurriganes-aiheista ylijäämätarinaa

Kun kaikki jutut eivät millään mahdu mukaan, niin tässä pari Hurriganes-vaihetta sivuavaa Jussi Raittisen tarinaa kirjaa varten kerrottuna:

”Kesällä 73 oli erikoinen tapaus. Pressa ja Hurriganes oli ollut Oulun Kuusrokissa keikalla, sehän oli aika uusi festari silloin, ja Hurriganes oli nousussa. Vaikka eka Hurriganes -levy ei ollut ilmestynytkään, niin kysyntää oli jo siitä huolimatta.”

”Järvinen ja Häkkinen ja Eero-broidi [tuolloin Tasavallan Presidentin solisti] päätti sit siellä, että hehän lentää paluumatkan Helsinkiin. Se oli siis sunnuntai. No ne lähti sitten Finnairin toimistoon katteleen, jos sieltä sais lippuja. Ei ollut, Oulun kone oli täynnä. Kun ne sitten kävelee siitä pois kohti rautatieasemaa, niin ne menivät pois ilmeisesti väärästä ovesta, ikään kuin toimiston läpi. Häkkinen äkkää keltaisen muovikassin, se oli kaiketi Amsterdamin tax freen, joka oli täynnä alkoholijuomia. Ja fi-fiu kävelee suoraan vaan ulos sit se kädessä ja kundit peesissä, kohti rautatieasemaa ja junaan. No, nehän tietysti tuhos nää pullot matkan varrella.”

”Siitä sitten päätettiin, että pojat tulee syömään rapuja meidän landelle seuraavalla viikolla, kun rapukausi oli jo alkanut. Ja näin tapahtui, ja silloin meillä oli erittäin hauska sessio. Meidän oma Pekka oli pikkuinen, sellainen kuukauden, puolentoista ikäinen. Se oli ihan hauskaa, kun nää kaksi Pekkaa siellä kohtasivat. Cisse oli hyvä tekeen ruokaa, se teki hyviä rapuja.”

”Toinen tarina meidän Pekasta. Syksyllä 1974 tai alkuvuodesta 1975 pikku-Pekka meni uuteen hoitopaikkaan Kalliossa. Perheessä oli yhdentoista ikäinen tytär, joka oli kova Hurriganes-fani. Ei siinä aikaakaan, kun Pekka kysyi sitten, se oli just suunnilleen oppinut puhumaan, kysyi matkalla hoitopaikasta kotiin tultaessa, että ”äiti, onks meillä Hujjikanes-levyjä?”. No olihan meillä kaikki siihen mennessä ilmestyneet, niin että siitä vaan levyt soimaan. Meidän Pekalla oli jo silloin just parivuotiaana sit vankka mielipide, vuonna seitkytviis, kun Hurriganes vaihto kitaristia, että ”kyllä se Aljpertti oli paljon parempi kuin tää Ile”.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Editoria tapaamassa

Tapasimme Editorin ja kävimme Jaakobin painia kahvikupposten ääressä. Edit-Ori on se musta hevonen, joka ratsastaa esiin kustantajan sotamiesrivistön takaa - kaksi eteen, yksi sivuun – ja suoraa päätä nelistää uhmaamaan siihen asti niin hyvin pelattua asetelmaa.

Kuusi Albert-kirjan omatoimista versiota on takana, joka kierros niistä ainakin omasta mielestä aina vähän entistä parempi. Ja nyt editori leikkaisi isoja klönttejä pois. Teksti vaan ei kommunikoi riittävästi, jos tärkeät palaset tuntuvat turhalta. Niin kuin nyt Ödnerin Jannekin. Miten merkittävä tyyppi ja miten vähän häntä kukaan missään mainitsee, ei millään hennoisi pistää jätkän muistoa silppuriin. Taikka Natsa. Taikka ne pari kitarahistoriaa…

Ja näinhän se menee. Omalle tekstille sokeutuu ja itselle selvät asiat jäävät selventämättä muille. Punainen lanka haarautuu ja purkautuu ja eksyy aiheen sivuun, teksti turpoaa ja tylsistyy, niin mielenkiintoisia ne harhapolut helposti ovat. Aikaa oikaista langat on vajaat kolme kuukautta - sitä on aina iltaisin töiden jälkeen - sitten korkki kiinni ja kuulemiin, taitto alkaa. Mutta tää on viimeinen taisto - tai sitten toiseksi, tai kolmanneksi viimeinen.

Haastetta on siksikin tietysti ilmassa, kun nyt jo tekstiä on puolitoista kertaa sen verran kuin Honeyn ja kumppaneiden tanakassa Hurriganes-kirjassa. Siinä oli vähän alle 900.000 merkkiä, Albertissa nyt ilman ihan viimeisiä liitteitä 1.400.000. No karsia täytyy paljon, ettei teksti tursua yli, että kuville jää tilaa ja kun kustantaja perkele ei haluakaan kustantaa ensyklopediaa. Tylsä olisi lukijan tietysti saada silmilleen pelkkää proosaa, varsinkin kun kuvia on kellareista ja laatikoista löytynyt kaikenlaisia, joukossa aina jokunen mielenkiintoinenkin. Ja Hurriganesinkin ympäriltä, vaikka sen luun luultiin olevan puhtaaksi kalutun jo niin moneen kertaan. Ja siksikin kuvia mukaan, kun rock on visuaalista, sanoi editori, ja siinä se oli oikeassa.

Useampaan kertaan versioita vatkatessa on tullut mietittyä, että vaikka Järvinen oli mieleltään ja tyyliltään enemmänkin symbolisti, on tämä kirja puhdasta impressionismia. Tai sellainen pointilistinen teos. Parinsadan ihmisen haalistuneita muistipilkkuja ja pieniä teräviä pisteitä – oikeita ja vääriä, valaistuneita ja sokeita, oikeissa ja väärissä paikoissa, niiden itse kokemina ja kolmansilta varmoilta tahoilta kuultuina. Meillä ensin kauhea sekava kasa kaiken värisiä täpliä, sitten ne muotoon järjestettynä, niin että kokonaiskuva olisi Aben näköinen, vaikka jokunen pilkun paikka olisikin pielessä - vahingossa ja joskus tahallaan. Ja väliin pilkkuja viilattavaksi niille, joiden elämäntehtävä on niitä viilata. Järvinen itse toivoi vain, ettei hänen tarinastaan tulisi tylsä ja paperinmakuinen. Be my guest! Se on värikkäistä roiskeista rapattu.

Tästä tulee helvetin hyvä kirja, sanoi editori lopuksi. Siinäkin se oli oikeassa. Mutta vielä kerran - tai kaksi, tai kolme - se juttu pitää panna peukaloruuviin ja jaksaa ruuvata.