Kirjailija sohvalla

Tietokirjailija ehtii harvoin istuksia kotona, rentoutua ja löhötä sohvalla. No perheen pää eli vaimo voisi väittää muuta. Mutta reissuilta on muutama erityinen sohva jäänyt mieleen.

Kirjan kanssa touhutessa on monenlaista paikkaa tullut nähdyksi, vaikka useimmat haastikset onkin pidetty kahvikupin ääressä (vanhan liiton miehet juovat useimmiten kahvia) töiden jälkeen jossain Hesan keskustan kuppiloista. Joitain on tehty kotioloissakin, toivottavasti ilman Tammenperho tuli taloon –tyyppisiä tunkufiiliksiä. Mieleenpainuvimpia oli käynti kitaraguru Jakoilan Anteron luona. Mies oli entuudestaan tuttu puhelimen luurista ja satunnaisesta juttelusta Provinssin backstagen ruokailussa. No kutsu kävi idylliselle puutaloalueelle, vanhaan taloon jonka väriä en enää muista. Ensin kopistelua väärän oven takana, mutta löytyihän luukku lopulta. Kovasti mukavaa oli, juttu pääsi hyvin käyntiin ja aika loppui vähän keskenkin, kun Antero innostui kaivelemaan kaapeistaan lehtileikkeitä, esitteli Martiniaan (”ainoa tapaus, jossa Lindholmikin meni hiljaiseksi, kun se näki tän ensi kerran”) ja kertoi stooreja Järvisestä, Haglundin Anasta ja monista muista. ”Tällä sohvalla me tehtiin Paratiisi”, sanoi sitten Jakoila. ”Badding tuli tänne ja sillä oli sen aihio mukanaan. Tässä sitä hierottiin.” Tuli aika historiallinen fiilis. Olihan siinä monta muutakin hienoa biisiä varmaan maailmaan saatettu niin Baddingin, Järvisen kuin ties kenen muun kanssa, mutta kyllähän Paratiisi on Paratiisi.

Kirjaa tehdessä on joutunut kovasti miettimään, miten lukijoille pystyisi kuvaamaan riittävästi sitä lähimenneisyyden aikaa, jolloin Helsinki ja Tukholma olivat aivan eri maailmoja. Siis ja toivottavasti myös nuoremmille lukijoille, jotka eivät välttämättä edes tiedä, mikä on vinyylilevy – hyvä jos enää CD:täkään. Toisen sohvan tarina liittyy symbolisesti tähän pohdintaan. Lontoossa oltiin perheen kanssa lomalla ja oli päätetty käväistä Hard Rock Caféssa ostamassa matkamuistopaidat. Eksyttiin ja käveltiin jonkin verran turhaa. Päivä oli rankka, täynnä jälkipolvea sivistäviä taidemuseoita ja ties mitä, väsy alkoi painaa. Kauppa löytyi lopulta ja sinne sisään. Heti iskee hihaan joku äärirasittava paikan sisäänheittäjä: ”Tulkaapa mukaan kierrokselle, ette kadu, alkaa just! Ilmaiseksi!”. Ei voisi kuule vähempää kiinnostaa, kiitos vaan ja häivy, please. Maanittelu jatkuu ja tyyppi saa meidät mukaansa alakertaan. Siellä on iso kassaholvi, tila täynnä memorabiliaa. No ihan kivaa shittiä ja krääsää - kitaroita, Elviksen pukua ja kaikenlaista. Isikin alkaa innostua. ”No nää on lukittu vaijereilla, mutta kaikkea voi kokeilla, pyytäkää vaan, niin mä irroitan ne teille”, sanoo tämä vielä äsken niin vastenmieliseltä tuntunut kaupan kaveri. Tulevasta perikunnasta yksi on juuri alkanut opetella kitaraa. ”Poika, soitinta toisensa perään kokeiluun, isä kuvaa. Otat tosta nyt ensiksi ton, Keith Richardsin kitara kaulaan.” Sukupolvien välinen kuilu iskee: ”Kuka on Keith Richards??” Enemmän kiinnostavat Skid Row taikka Kurt Cobainin aurinkolasit, jotka hän saakin kuvaan mukaan. ”Suus kiinni ja toimintaa, isä kertoo Keithistä sitten joskus myöhemmin. (Ja kuka hemmetti on Skid Row?)” Mutta homma jatkuu, nurkassa on lisää tavaraa. ”Tässä on ainut Hendrixille mittatyönä tehty kitara”, väittää opas Flying V –tyyppisestä vehkeestä ja lisää, että huutokauppa-arvo on sellaiset 18 miljoonaa puntaa. Tuon kanssa nyt on jo itsekin pakko poseerata. Kielet on letkuna, viritys vastaa tasan omia soittotaitoja. Mutta nurkassa on myös sohva. ”Hendrixin kämpän kalustusta”, sanoo opas. ”Istukaa vaan ja kokeilkaa”. Ja mikäs siinä toipuessa Henkan sohvalla ja sen kitara sylissä sukupolvien väliseen kuiluun putoamisesta.

Vielä tulee mieleen yksi, se oli Itävallassa jonkin vuoden taitteessa. Oltiin siellä vaimon kanssa kuuntelemassa Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonserttia. Tosin kuuntelu tapahtui hotellihuoneen televisiosta, mutta autenttisessa ilmapiirissä anyway. Seuraavana päivänä hortoiltiin jossain sivukadulla ja kiivettiin vanhan kerrostalon syövereihin. Sieltä löytyi sohva, mihin oppaan muualla ollessa onnistui livahtaa nojailemaan. Vaimo vielä ikuisti tilanteen. Se sohva oli Sigmund Freudin originaali ja kämppä hänen praktiikkansa museo. Aasinsilta tähän juttuun? Sigmundia harmittanee, ettei voinut olla itse paikalla. Olisi saanut ihmetellä ja pinnistää kaikkensa selvitellessään hullua, joka lähtee mukaan tällaisiin Järviskirjan mittaisiin hankkeisiin.