Meillä oli 80-luvun puolivälissä jälkeen bändiviritelmä nimeltä Niggers, joka toimi 1984-86. Tai alunperin se oli Emancipated Niggers, jossa soitti minun lisäkseni Björn Krause kitaraa, Måsse Groundstroem bassoa ja Charlie Peräniitty rumpuja. Saimme yllättävän viime hetken keikan Tampereen Yo-talolle ja ohjeena oli napata Albert Järvinen mukaan kotoaan jostain Hesan keskustasta. Matkan varrella selvisi, että alun perin keikka oli ilmeisesti ollut Quips -yhtyeen juttu, tai taisi olla jo Albert Järvinen Band. Joka tapauksessa homma oli kuitenkin kaatunut, kun Albert oli ainoa, joka olisi kyseisenä päivänä päässyt paikalle. Sotkun pohjalla oli kai jotain, joka liittyi siihen, että ainakin Harri Saksala olisi ollut tuolloin buukattu muualle.
Matkalla Tampereelle selvisi myös se, että itse asiassa Niggers olisi illan lämppäribändi ja Järvinen varsinainen pääesiintyjä. Säestysyhtyeen kokoonpano oli tarkoitus järjestellä ennen illan esiintymistä Niggers-soittajista. Päädyimme luontevaan ratkaisuun: vanhat parrat Måsse ja minä saimme kiinnityksen.
Noudimme siis Alpun kotoa ja köröttelimme kohti Tamperetta. Avajaisiksi taiteilija kehuskeli olleensa dokaamatta ainakin pari viikkoa, minkä merkille panimme myönteisenä asiana; pääsisimme siis kuulemaan ja komppaamaan erinomaista kitaransoittoa, vaikka harjoituksen puutteen vuoksi joutuisimmekin veivaamaan peruskamaa. Huolestuttavampaa sen sijaan oli melkoinen läjä erivärisiä pillereitä, joita Järvinen ahkerasti näpläili.
Tampereella olimme luonnollisesti sen verran myöhään, että saatuamme tavarat pystyyn, olikin jo Niggersin aika aloittaa. Settimme soitettuamme löysimme takahuoneesta kohtuullisen sekavan oloisen maestron, joka kyllä vakuutteli klaaraavansa tilanteen. No, eihän siinä muu auttanut kuin uskoa ja toivoa ja hetken huilailtuamme palasimme Måssen kanssa takaisin lavalle odottelemaan tähden liittymistä seuraamme. Reippaan kuulutuksen jälkeen Albert ilmaantui oviaukkoon ja ponnahti ripeästi näyttämölle. Kynnys oli kuitenkin aavistuksen liian korkea ja kitaralegenda mäjähti suoraan naamalleen Les Paulinsa päälle. Onneksi kitarat on tarkoitettu kestämään kovempaakin käsittelyä, joten pienen vääntelyn ja kääntelyn jälkeen peli oli taas soittokunnossa, kuten myös soittajansa.
Eipä siinä sitten sen kummoisempaa. Järvinen kysyi ”osaat sä laulaa Watchtowerin”, tai muuta vastaavaa ja jos vastasin myöntävästi, niin saman tien ryhdyttiin toimeen. Välillä perusränttätänttää ja välillä joku klassinen rockkappale ja niin sitä mentiin ihan kelpo setti. Soolot oli pitkiä tai vielä pitempiä, mutta ammattimiehen osaamisella ja rutiinilla hoidettuja, joten ei se loppujen lopuksi mikään paska keikka ollut, joskin ohjelmisto hieman nuhjaantuneen oloinen.
torstai 29. heinäkuuta 2010
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Keikkakertomus, Poison –tuuraajana 1970 Jussi Raittinen
Olisiko ollut loppiaisena, -70 vuoden alkupuolella, oli Poison-keikka, jossa mä olin tuuraamassa. Eero-broidi oli menossa inttiin. Sen se ties koko syksyn ajan, ja se yhteistyö Poisonin kanssa oli sillä tavalla, sanotaanko nyt epävarmaa. Poisonhan jatkoi sitten vielä hetken broidin lähdön jälkeenkin.
Siinä kai oli broidilla messissä kaksikin eri kosketinsoittajaa eli Veikko Hakkarainen ja Kurre Bucht, jotka molemmat nimenomaan oli alkujaan jazz-miehiä. Siihen aikaan scene oli sellainen, että Hesa imi muusikoita, kun tanssibändejä ja töitä oli paljon tarjolla.
Mutta ei Hakkarainen eikä Bucht olleet käytettävissä silloin loppiaisena 70, ja broidi sano mulle, että lähde sä mukaan, kun sä osaat tuon homman. Keikka oli Etelä-Pohjanmaalla Evijärven nuorisoseurantalolla, jonne oli aika reippaasti matkaa. Sellaisilla pistokeikoilla saatettiin silloin käydä, ja just sellainen tämä oli.
Se oli aika kammottava reissu kaiken kaikkiaan. Oli aika helvetillinen keli. Kuljettiin kahdella autolla, broidilla oli oma Rellunsa, sellainen keltainen saippualaatikko ja me mentiin isolla amerikanraudalla, tavarat asuntovaunussa. Ja jumatsuka, kun keli oli muutenkin vähän semmoinen, niin se oli aivan karseeta. Ja kuskina oli joku käsittämätön kaveri, joku vaimon kaverin kaverin kaveri. Se oli tuskien taival sinne.
Keikka oli yhtä lailla aivan kauhea, kun ei ollut oikein kunnon sointipohjaa. Tietysti niin Hakkaraisella kuin Buchtillakin oli iso repertuaari tollaista normaalia tanssikamaa, johon Järvisen Pekkakin musikaalisena jätkänä pysty menemään mukaan, samoin kun ne puhaltajat. Mutta silloin oli vaan se mun komppikitara, ja joku Twilight Time kuulosti ihan kamalalta. Tai ehkä se biisi oli se ainoo, joka siinä jotenkin onnistui. Me soitettiin jotain rokintynkää ja mitä lie. Se oli koko illan keikka tietysti, kahdeksasta kahteen, broidi kävi heittämässä siinä välissä pari settiä.
No sitten kun tullaan takaisin, niin paluu on vielä hirveempää kelin puolesta ja muutenkin. Jo keikan aikana Runelle ja Järviselle tuli jotain sanomista keskenään, ja se jatku vielä autossakin. Ei kenelläkään mitään viinaa ollu, oltiin vaan kyllä niin väsyneitä ja vittuuntuneita. No, se oli niinkun D-tuotantoa parhaimmillaan. Eihän se tietenkään ollut D-tuotannon vika, vaan se, kun sellainen tärkeä keskushahmo sillä kertaa puuttui siitä bändistä.
Siinä oli kuitenkin tää hyvin ymmärrettävä sukupolvien välinen kuilu. Oli kysymys duunista, mitä Rune oli tehnyt jo varmaan kymmenen vuotta. Normaalia tanssimusiikkia pohojalaaselle tanssiyleisölle, joukossa tietysti oli jonkin verran poppareita. Silloin tanssikulttuuri ei ollut vielä jakautunut kahtia, ei edes ollut vielä diskoja. Vaikka ei ikäero niin suuri ollut, kun Rune oli syntynyt joskus 40-luvun puolivälissä, niin Järvinen oli kuitenkin vielä nuori sälli, joka oli just tullut kuvioihin.
Siinä kai oli broidilla messissä kaksikin eri kosketinsoittajaa eli Veikko Hakkarainen ja Kurre Bucht, jotka molemmat nimenomaan oli alkujaan jazz-miehiä. Siihen aikaan scene oli sellainen, että Hesa imi muusikoita, kun tanssibändejä ja töitä oli paljon tarjolla.
Mutta ei Hakkarainen eikä Bucht olleet käytettävissä silloin loppiaisena 70, ja broidi sano mulle, että lähde sä mukaan, kun sä osaat tuon homman. Keikka oli Etelä-Pohjanmaalla Evijärven nuorisoseurantalolla, jonne oli aika reippaasti matkaa. Sellaisilla pistokeikoilla saatettiin silloin käydä, ja just sellainen tämä oli.
Se oli aika kammottava reissu kaiken kaikkiaan. Oli aika helvetillinen keli. Kuljettiin kahdella autolla, broidilla oli oma Rellunsa, sellainen keltainen saippualaatikko ja me mentiin isolla amerikanraudalla, tavarat asuntovaunussa. Ja jumatsuka, kun keli oli muutenkin vähän semmoinen, niin se oli aivan karseeta. Ja kuskina oli joku käsittämätön kaveri, joku vaimon kaverin kaverin kaveri. Se oli tuskien taival sinne.
Keikka oli yhtä lailla aivan kauhea, kun ei ollut oikein kunnon sointipohjaa. Tietysti niin Hakkaraisella kuin Buchtillakin oli iso repertuaari tollaista normaalia tanssikamaa, johon Järvisen Pekkakin musikaalisena jätkänä pysty menemään mukaan, samoin kun ne puhaltajat. Mutta silloin oli vaan se mun komppikitara, ja joku Twilight Time kuulosti ihan kamalalta. Tai ehkä se biisi oli se ainoo, joka siinä jotenkin onnistui. Me soitettiin jotain rokintynkää ja mitä lie. Se oli koko illan keikka tietysti, kahdeksasta kahteen, broidi kävi heittämässä siinä välissä pari settiä.
No sitten kun tullaan takaisin, niin paluu on vielä hirveempää kelin puolesta ja muutenkin. Jo keikan aikana Runelle ja Järviselle tuli jotain sanomista keskenään, ja se jatku vielä autossakin. Ei kenelläkään mitään viinaa ollu, oltiin vaan kyllä niin väsyneitä ja vittuuntuneita. No, se oli niinkun D-tuotantoa parhaimmillaan. Eihän se tietenkään ollut D-tuotannon vika, vaan se, kun sellainen tärkeä keskushahmo sillä kertaa puuttui siitä bändistä.
Siinä oli kuitenkin tää hyvin ymmärrettävä sukupolvien välinen kuilu. Oli kysymys duunista, mitä Rune oli tehnyt jo varmaan kymmenen vuotta. Normaalia tanssimusiikkia pohojalaaselle tanssiyleisölle, joukossa tietysti oli jonkin verran poppareita. Silloin tanssikulttuuri ei ollut vielä jakautunut kahtia, ei edes ollut vielä diskoja. Vaikka ei ikäero niin suuri ollut, kun Rune oli syntynyt joskus 40-luvun puolivälissä, niin Järvinen oli kuitenkin vielä nuori sälli, joka oli just tullut kuvioihin.
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Enzio Benzina –albumi La Musica
Yksi harvinaisimmista Albert Järvisen Sleepy Sleepers –kauden jälkeensä jättämistä tuotoksista oli Enzio Benzina –nimimerkkisen taiteilijan LP La Musica. Kirjassa ovat syksyllä luettavissa yksityiskohdat tuotannosta, mutta kirjasta karsiutuivat jo vuosi sitten albumin biisien esittelyt. Kappaleet muodostavat Järvisen tuotannossa aivan oman saarekkeensa – vanhoja musikaali- ja elokuvasävelmiä ja iskelmiä – joskaan mitään kitaran juhlaa niillä ei todellakaan kuulla. Koska levy on melko harvinainen, niin tässä infoa sen sisällöstä.
Avauskappale on Amore, joka alkujaan on That's amore - Dean Martinin laulu vuodelta 1953 elokuvasta The Caddy, eli Villikkopojat pulassa, jossa Martinin parina on Jerry Lewis. Suomeksi sen oli tulkinnut Kipparikvartetti 1954. Enzion versiossa on Mato Valtosen sanat. Kitara on hyvin esillä, kuten myös mandoliini.
Illalla illalla eli Chella’lla on Saukin Umberto Marcatolle 1957 sanoittama kappale, josta on myös Olavi Virran ja Laila Kinnusen tulkinnat vuodelta 1958. Aloitus taitaa olla lainaa Maruzella:sta, joka myös oli Marcaton hittejä. Kappaleessa on lyhyt kitarasoolo ja pääosa säestyksestä hoidellaan haitarilla.
Kanssasi sun on Otto Bergerin kappale, jossa sanoittajaksi on usean muun tapaan kirjattu J. Rantanen.
Muistatko sen yön on alkuperäiseltä nimeltään (Although) I Remember You, Frank Ifield’n pikkuhitti elokuvasta The Fleet's In (1942). Myös Beatles esitti sitä Saksassa 1960-luvun alussa.
Suomalainen aiempi tulkinta on Ossi Malisen sekä All-Stars Yhtyeen levytys jazz-nimikkeiden alla vuodelta 1958. Kitaratoteutus on tyylikäs.
“Muistoissain lämmin mun on” eli Silverhaired Daddy of Mine on yli 200 biisiä kirjoittaneen laulavan cowboyn, Gene Autryn, miljoonahitti vuodelta 1932. Countrykitara täydentää hyvin laulua.
Rose Marie on vuodelta 1924 peräisin olevan Rudolf Friml’n kuuluisan operetin nimikappale. Operettia saatetaan myös kutsua nimellä Intiaanin lemmenkutsu, joka on eri kappale, mutta samasta kokonaisuudesta. Tässäkin on sangen tyylikkäät kitaratäydennykset.
Salainen rakkaus on suomeksi tuttu muun muassa Raittisten veljesten, Rauli Somerjoen ja Agentsien tulkitsemina. Tämän version sanat on kreditoitu J. Rantaselle. Alkuperäinen kappale Secret love on musikaalista Calamity Jane ja vuodelta 1953. Kitara on jälleen mainio, joskin varovainen ja melko tavalla taustalle miksattu.
Taas kanssasi tanssin eli alkuperäinen Red Sails In The Sunset julkaistiin 1935. Sen levytyksiä on paljon, yksi varhaisimpia on Guy Lombardon tulkinta, muita esimerkiksi Nat King Cole (1953) ja Fats Domino (1963). Enzion versiossa on Saken eli S. Helmisen sanoitus. Kitaran sijasta tässä nousee framille Pitkän hieno boogie-bassottelu.
Taivaan sinessä -kappaleen tutumpi nimi lienee Volare, jonka alkuperäisesitys on vuodelta 1958. Tuttu on myös tämänkin toteutuksessa kertosäe ”Nel blu dipinto di blu”, sanoittaja kappaleelle on Saukki. Suomalaisia tulkitsijoita on riittänyt Olavi Virrasta (1958) ja Veikko Tuomesta Reijo Taipaleeseen, Kisuun ja Jamppa Tuomiseen. Tiikereiden naisäänet ovat esillä ja haitari on taas säestyksessä pääosissa, myös basso taustalla on hyvä.
Sorrento, Torna a surriento, Come Back To Sorrento, Palaja Sorentoon, miten kappaletta halutaankaan nimittää, on 1900 luvun alkuvuosilta (1904). Suomeksi sen tulkitsi Mauno Kuusisto 1962. Tässä laulun kielenä on italia (vaikka sanoitus onkin J. Rantaselle merkitty). Kitara on mukavasti esillä, toteutusta voisi luonnehtia balladinomaiseksi.
Päätöskappaleena on Yksin oon eli String Along, joka on Ricky Nelsonin laulama kappale vuodelta 1963. Tässä on pieni tunnistettavalla Järvis-soundilla soitettu soolo.
Avauskappale on Amore, joka alkujaan on That's amore - Dean Martinin laulu vuodelta 1953 elokuvasta The Caddy, eli Villikkopojat pulassa, jossa Martinin parina on Jerry Lewis. Suomeksi sen oli tulkinnut Kipparikvartetti 1954. Enzion versiossa on Mato Valtosen sanat. Kitara on hyvin esillä, kuten myös mandoliini.
Illalla illalla eli Chella’lla on Saukin Umberto Marcatolle 1957 sanoittama kappale, josta on myös Olavi Virran ja Laila Kinnusen tulkinnat vuodelta 1958. Aloitus taitaa olla lainaa Maruzella:sta, joka myös oli Marcaton hittejä. Kappaleessa on lyhyt kitarasoolo ja pääosa säestyksestä hoidellaan haitarilla.
Kanssasi sun on Otto Bergerin kappale, jossa sanoittajaksi on usean muun tapaan kirjattu J. Rantanen.
Muistatko sen yön on alkuperäiseltä nimeltään (Although) I Remember You, Frank Ifield’n pikkuhitti elokuvasta The Fleet's In (1942). Myös Beatles esitti sitä Saksassa 1960-luvun alussa.
Suomalainen aiempi tulkinta on Ossi Malisen sekä All-Stars Yhtyeen levytys jazz-nimikkeiden alla vuodelta 1958. Kitaratoteutus on tyylikäs.
“Muistoissain lämmin mun on” eli Silverhaired Daddy of Mine on yli 200 biisiä kirjoittaneen laulavan cowboyn, Gene Autryn, miljoonahitti vuodelta 1932. Countrykitara täydentää hyvin laulua.
Rose Marie on vuodelta 1924 peräisin olevan Rudolf Friml’n kuuluisan operetin nimikappale. Operettia saatetaan myös kutsua nimellä Intiaanin lemmenkutsu, joka on eri kappale, mutta samasta kokonaisuudesta. Tässäkin on sangen tyylikkäät kitaratäydennykset.
Salainen rakkaus on suomeksi tuttu muun muassa Raittisten veljesten, Rauli Somerjoen ja Agentsien tulkitsemina. Tämän version sanat on kreditoitu J. Rantaselle. Alkuperäinen kappale Secret love on musikaalista Calamity Jane ja vuodelta 1953. Kitara on jälleen mainio, joskin varovainen ja melko tavalla taustalle miksattu.
Taas kanssasi tanssin eli alkuperäinen Red Sails In The Sunset julkaistiin 1935. Sen levytyksiä on paljon, yksi varhaisimpia on Guy Lombardon tulkinta, muita esimerkiksi Nat King Cole (1953) ja Fats Domino (1963). Enzion versiossa on Saken eli S. Helmisen sanoitus. Kitaran sijasta tässä nousee framille Pitkän hieno boogie-bassottelu.
Taivaan sinessä -kappaleen tutumpi nimi lienee Volare, jonka alkuperäisesitys on vuodelta 1958. Tuttu on myös tämänkin toteutuksessa kertosäe ”Nel blu dipinto di blu”, sanoittaja kappaleelle on Saukki. Suomalaisia tulkitsijoita on riittänyt Olavi Virrasta (1958) ja Veikko Tuomesta Reijo Taipaleeseen, Kisuun ja Jamppa Tuomiseen. Tiikereiden naisäänet ovat esillä ja haitari on taas säestyksessä pääosissa, myös basso taustalla on hyvä.
Sorrento, Torna a surriento, Come Back To Sorrento, Palaja Sorentoon, miten kappaletta halutaankaan nimittää, on 1900 luvun alkuvuosilta (1904). Suomeksi sen tulkitsi Mauno Kuusisto 1962. Tässä laulun kielenä on italia (vaikka sanoitus onkin J. Rantaselle merkitty). Kitara on mukavasti esillä, toteutusta voisi luonnehtia balladinomaiseksi.
Päätöskappaleena on Yksin oon eli String Along, joka on Ricky Nelsonin laulama kappale vuodelta 1963. Tässä on pieni tunnistettavalla Järvis-soundilla soitettu soolo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
