Keikkakertomus, Poison –tuuraajana 1970 Jussi Raittinen

Olisiko ollut loppiaisena, -70 vuoden alkupuolella, oli Poison-keikka, jossa mä olin tuuraamassa. Eero-broidi oli menossa inttiin. Sen se ties koko syksyn ajan, ja se yhteistyö Poisonin kanssa oli sillä tavalla, sanotaanko nyt epävarmaa. Poisonhan jatkoi sitten vielä hetken broidin lähdön jälkeenkin.

Siinä kai oli broidilla messissä kaksikin eri kosketinsoittajaa eli Veikko Hakkarainen ja Kurre Bucht, jotka molemmat nimenomaan oli alkujaan jazz-miehiä. Siihen aikaan scene oli sellainen, että Hesa imi muusikoita, kun tanssibändejä ja töitä oli paljon tarjolla.

Mutta ei Hakkarainen eikä Bucht olleet käytettävissä silloin loppiaisena 70, ja broidi sano mulle, että lähde sä mukaan, kun sä osaat tuon homman. Keikka oli Etelä-Pohjanmaalla Evijärven nuorisoseurantalolla, jonne oli aika reippaasti matkaa. Sellaisilla pistokeikoilla saatettiin silloin käydä, ja just sellainen tämä oli.

Se oli aika kammottava reissu kaiken kaikkiaan. Oli aika helvetillinen keli. Kuljettiin kahdella autolla, broidilla oli oma Rellunsa, sellainen keltainen saippualaatikko ja me mentiin isolla amerikanraudalla, tavarat asuntovaunussa. Ja jumatsuka, kun keli oli muutenkin vähän semmoinen, niin se oli aivan karseeta. Ja kuskina oli joku käsittämätön kaveri, joku vaimon kaverin kaverin kaveri. Se oli tuskien taival sinne.

Keikka oli yhtä lailla aivan kauhea, kun ei ollut oikein kunnon sointipohjaa. Tietysti niin Hakkaraisella kuin Buchtillakin oli iso repertuaari tollaista normaalia tanssikamaa, johon Järvisen Pekkakin musikaalisena jätkänä pysty menemään mukaan, samoin kun ne puhaltajat. Mutta silloin oli vaan se mun komppikitara, ja joku Twilight Time kuulosti ihan kamalalta. Tai ehkä se biisi oli se ainoo, joka siinä jotenkin onnistui. Me soitettiin jotain rokintynkää ja mitä lie. Se oli koko illan keikka tietysti, kahdeksasta kahteen, broidi kävi heittämässä siinä välissä pari settiä.

No sitten kun tullaan takaisin, niin paluu on vielä hirveempää kelin puolesta ja muutenkin. Jo keikan aikana Runelle ja Järviselle tuli jotain sanomista keskenään, ja se jatku vielä autossakin. Ei kenelläkään mitään viinaa ollu, oltiin vaan kyllä niin väsyneitä ja vittuuntuneita. No, se oli niinkun D-tuotantoa parhaimmillaan. Eihän se tietenkään ollut D-tuotannon vika, vaan se, kun sellainen tärkeä keskushahmo sillä kertaa puuttui siitä bändistä.

Siinä oli kuitenkin tää hyvin ymmärrettävä sukupolvien välinen kuilu. Oli kysymys duunista, mitä Rune oli tehnyt jo varmaan kymmenen vuotta. Normaalia tanssimusiikkia pohojalaaselle tanssiyleisölle, joukossa tietysti oli jonkin verran poppareita. Silloin tanssikulttuuri ei ollut vielä jakautunut kahtia, ei edes ollut vielä diskoja. Vaikka ei ikäero niin suuri ollut, kun Rune oli syntynyt joskus 40-luvun puolivälissä, niin Järvinen oli kuitenkin vielä nuori sälli, joka oli just tullut kuvioihin.