Vando Suvannon keikkakertomus, Emancipated Niggers n. vuodelta 1984

Meillä oli 80-luvun puolivälissä jälkeen bändiviritelmä nimeltä Niggers, joka toimi 1984-86. Tai alunperin se oli Emancipated Niggers, jossa soitti minun lisäkseni Björn Krause kitaraa, Måsse Groundstroem bassoa ja Charlie Peräniitty rumpuja. Saimme yllättävän viime hetken keikan Tampereen Yo-talolle ja ohjeena oli napata Albert Järvinen mukaan kotoaan jostain Hesan keskustasta. Matkan varrella selvisi, että alun perin keikka oli ilmeisesti ollut Quips -yhtyeen juttu, tai taisi olla jo Albert Järvinen Band. Joka tapauksessa homma oli kuitenkin kaatunut, kun Albert oli ainoa, joka olisi kyseisenä päivänä päässyt paikalle. Sotkun pohjalla oli kai jotain, joka liittyi siihen, että ainakin Harri Saksala olisi ollut tuolloin buukattu muualle.

Matkalla Tampereelle selvisi myös se, että itse asiassa Niggers olisi illan lämppäribändi ja Järvinen varsinainen pääesiintyjä. Säestysyhtyeen kokoonpano oli tarkoitus järjestellä ennen illan esiintymistä Niggers-soittajista. Päädyimme luontevaan ratkaisuun: vanhat parrat Måsse ja minä saimme kiinnityksen.

Noudimme siis Alpun kotoa ja köröttelimme kohti Tamperetta. Avajaisiksi taiteilija kehuskeli olleensa dokaamatta ainakin pari viikkoa, minkä merkille panimme myönteisenä asiana; pääsisimme siis kuulemaan ja komppaamaan erinomaista kitaransoittoa, vaikka harjoituksen puutteen vuoksi joutuisimmekin veivaamaan peruskamaa. Huolestuttavampaa sen sijaan oli melkoinen läjä erivärisiä pillereitä, joita Järvinen ahkerasti näpläili.

Tampereella olimme luonnollisesti sen verran myöhään, että saatuamme tavarat pystyyn, olikin jo Niggersin aika aloittaa. Settimme soitettuamme löysimme takahuoneesta kohtuullisen sekavan oloisen maestron, joka kyllä vakuutteli klaaraavansa tilanteen. No, eihän siinä muu auttanut kuin uskoa ja toivoa ja hetken huilailtuamme palasimme Måssen kanssa takaisin lavalle odottelemaan tähden liittymistä seuraamme. Reippaan kuulutuksen jälkeen Albert ilmaantui oviaukkoon ja ponnahti ripeästi näyttämölle. Kynnys oli kuitenkin aavistuksen liian korkea ja kitaralegenda mäjähti suoraan naamalleen Les Paulinsa päälle. Onneksi kitarat on tarkoitettu kestämään kovempaakin käsittelyä, joten pienen vääntelyn ja kääntelyn jälkeen peli oli taas soittokunnossa, kuten myös soittajansa.

Eipä siinä sitten sen kummoisempaa. Järvinen kysyi ”osaat sä laulaa Watchtowerin”, tai muuta vastaavaa ja jos vastasin myöntävästi, niin saman tien ryhdyttiin toimeen. Välillä perusränttätänttää ja välillä joku klassinen rockkappale ja niin sitä mentiin ihan kelpo setti. Soolot oli pitkiä tai vielä pitempiä, mutta ammattimiehen osaamisella ja rutiinilla hoidettuja, joten ei se loppujen lopuksi mikään paska keikka ollut, joskin ohjelmisto hieman nuhjaantuneen oloinen.