Kirjan kansikuva

Heti kirjan teon alkumetreillä, ennen kuin sanaakaan oli kirjoitettu, oli kirjan kansikuva jo valittu. Se löytyi lehtimainoksesta, jossa Albert on Royals-aikaan lavalla värivaloissa. Hieno kuva, jossa tulee hyvin esille Järvisen tyyli ja Hurriganes-lookin jälkeinen olemus. Myöhemmin kävi sitten selville, ettei kansi ollutkaan aivan näin yksinkertainen juttu.

Kyseessä oli siis jo ajan saatossa rispaantunut lehtimainos, eikä kuvaa voinut sellaisenaan käyttää, vaan piti yrittää löytää originaali. Mainoksissa ei tietenkään ole valokuvaajan nimeä, joten tästä(kään) hakuretkestä oli turha odotella lyhyttä ja yksinkertaista.
Jossain vaiheessa kirjaprojektiin tuli mukaan kustantaja. Kun jo alkuvaiheessa kustannuspäällikölle esiteltiin kansiehdotusta, se sai varovaisen hyväksynnän. Samalla tuli kuitenkin vahva evästys siitä, ettei kuvaa voi laittaa kanteen, jollei sen ottaja ole selvillä. Tässä vaiheessa aikaa oli jäljellä painamishetkeen yli kaksi vuotta, joten homma varmaan onnistuisi.
Koska mainos oli ollut ainakin Suosikin sivuilla 1970-luvun puolenvälin jälkeen, oli etsintä hyvä aloittaa sieltä. Lehden toimituksesta kuitenkin kerrottiin, että heillä ei ole kuva-arkistoa, saati kirjanpitoa valokuvaajista. Sieltä kehoitettiin kääntymään kuvista vastaavan Lehtikuva Oy:n puoleen. Puhelinsoitolla saatiin ystävällistä palvelua sekä tunnus ja salasana, joilla pääsi selaamaan Lehtikuvan arkistoa. Löytyi hyviä Hurriganes- ja Albert-kuvia, mutta ei tarvittavaa mainoskuvan alkuperäisversiota. Virkailija lupasi vielä auttaa tarkistamalla vanhan skannaamattomien kuvien arkiston, mutta vesiperä vedettiin sieltäkin.
Koska johtolangat loppuivat lähes alkuunsa, päätettiin antaa ajan kulua hetkisen ja toivoa, että muun kuvamateriaalin yhteydessä kyseinen mainoskuvakin ponnahtaisi esille. Näin ei kuitenkaan käynyt. Seuraavaksi sitten jahdattiin 1960- ja 1970- lukujen mainoskuvaajia useaan otteeseen muiden alan ammattilaisten antamien vihjeiden perusteella. Monia tuntemattomiakin suuruuksia löydettiin, mutta valitettavasti kukaan ei pystynyt tunnistamaan kuvaa omakseen.
Kun Risto Vuorimiehen kanssa tutkittiin hänen Hurriganes-arkistoaan, kävi ilmi, että näille filmeille oli tallentunut myös otoksia juuri samalta Helsingin keikalta, mistä kaivattu Albertin kuva oli napattu. Ne oli myös otettu lähes samasta kuvakulmasta, joten nyt oltiin todella lähellä. Mutta ei, Riston ruuduista ei löytynyt sellaista, jossa Järvisen kasvot olisivat olleet riittävän hyvin näkyvillä. Vuorimies ei myöskään muistanut tehneensä diiliä mainostoimiston kanssa. Paikalla oli siis ollut toinenkin ammattikuvaaja, mutta kuka?
Suosikin 1970-luvun ehkä tunnetuin valokuvaaja oli Fred Ohert, eli tätä polkua seuraten hän olisi hyvinkin todennäköinen vaihtoehto. Valitettavasti Fred oli edesmennyt 2000-luvun alkupuolella. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi etsiä hänen mahdollisia jälkeläisiään. Hyväksi havaitulla Yritä ja Erehdy –menetelmällä löytyikin pitkän kaavan kautta Fredin pojaksi osoittautunut Roope Ohert, joka kaiken lisäksi oli pesunkestävä musiikkimies. Roope kertoi suurimman osan isänsä kuvista olevan Lehtikuva Oy:n arkistoissa, mutta että jotain saattaisi löytyä autotallin perukoilta. Penkominen siellä toi esiin vaatemainoskuvia, mutta ei mitään Albertiin liittyvää. Roopelta saatiin kuitenkin suostumus kuvan käyttöön, jos se todettaisiin hänen isänsä kuvaamaksi ja jos siitä löydettäisiin riittävän laadukas kopio.
Kun sitä riittävän laadukasta kuvaa taikka negatiivia ei vastaan tullut, oli vuorossa siirtyminen suunnitelmaan B. Kuvankäsittelyohjelma kehiin ja siitä vaan lehden mainosta muokkaamaan. Erilaisten naarmujen,taitosten ja rasterin poistaminen oli vielä kohtuullisen helppoa, mutta mainostekstit olivat toinen asia. Lavalla olevien rumpujen, peltien, mikrofonien ja jopa Järvisen päällä oli farkkumainokseen liittyviä paksufonttisia sanoja, joissa riittikin työtä. Nopeastihan ne saa pois, mutta niiden alta kadonneen osan takaisin ’piirtäminen’ oli lievästi sanoen hankalaa. Lavan värivalot ja Ippe Kätkän kromin värisenä kiiltävät rummut pitivät huolen siitä, että kaiken maailman heijastuksia oli kuvassa riittävästi. No, tiesipä mitä tehdä aina silloin, kun kirjan tekstipuolen kanssa oli luova tauko.
Tiimalasissa oli sen verran virrannut hiekkaa, että piti alkaa myös etsiä varalle jotain vaihtoehtoista, ellei mainoskuvan restauroinnista saataisi riittävän hyvälaatuista. Albert-kirjan Facebook-sivuille laitettiin kaksi Royals-ajan kuvaa ja niistä äänestys. Toinen oli Pekka Moses Soinin ottama värillinen lavaposeeraus. Hänen hienon arkistonsa mukaan saaminen kirjan materiaaleihin oli juuri toteutunut ja ihan oma (pitkä) tarinansa. Toinen ehdokas oli meitä paljon auttaneen Henkka Schuttin puhdas kasvokuva Albertista. Tässä vaiheessa huomasimme myös keskustelevamme melko filosofisesti kansikuvan roolista kirjassa; pitäisikö sen ilmentää lukijan käsitystä kirjan sankarista ennen vaiko jälkeen kirjan lukemisen, pitäisikö sen heijastaa yleistä stereotypiaa kitarasankarista vai jotain ihan muuta, pitäisikö se olla ostajille vanha tuttu vai ennen näkemätön, taiteellisesti korkeatasoinen vai pelkästään myyvä, väreissä vai mustavalkoisena, jne.
Facebookissa äänestys kansiehdokkaista meni jokseenkin tasan, mutta saatteeksi saatiin sieltä ja muutakin kautta paljon kommentteja, että löytyypä sitä parempiakin kuvia. Mutta missähän ne mahtoivat olla? Etäviisailla ei niitä ollut oikeasti esille tuotavaksi ja meillä oli takana jo useiden kymmenien kuvaajien useiden tuhansien otosten läpikäyty kasa.
Kun originaali lehtimainos oli saatu hierottua niin hyväksi, kuin se omilla taidoilla oli mahdollista, niin ei muuta kuin tyytyväisenä kustantajalle esittelemään. Tässä kohtaa on hyvä häivyttää keskustelun yksityiskohdat pois. Lopputuloksena oli joka tapauksessa se, että kirjasta tulee mustavalkoinen ja siihen halutaan mustavalkoinen kuva kanteen ja mielellään Albertin menestysajoilta. Eli suomeksi Hurriganes-ajalta kuva Järvisestä, jollaisena suuri yleisö kitaristin muistaa. Joopa joo, tulihan ainakin opeteltua kuvankäsittelyn salat kantapään kautta.
Kustantaja oli löytänyt kirjan kuvitussuunnitelmasta oman suosikkinsa kantta varten. Se oli Risto Vuorimiehen otos takahuoneesta, missä Albert virittelee kitaraansa (kirjassa s. 137). Sehän on hyvä, mutta pienenä ongelmana oli samasta sessiosta oleva vielä parempi versio, joka on ehkä tunnetuin potretti Järvisestä. Se löytyy muun muassa Guitar- ja Patchy Moss –levyjen kannesta ja on sen verran paljon käytetty muutenkin, ettei sitä raaskinut kanteen laittaa. Jotenkin tuon huippuotoksen rinnalla kustantajan ehdottama kuva ei meistä tuntunut parhaalta mahdolliselta. Keskustelujen jälkeen herui vielä pari viikkoa etsintäaikaa.
Projektin aikana kertyneestä fotopinosta kaivettiin nyt esiin kymmenkunta ehdokasta, jotka toimitettiin kustannuspäällikölle ja taittajalle. Noin puolet oli Hurriganes- ja puolet Royals-ajalta. Edelleen tavoitteena oli löytää kuva Albertin uran kulta-ajalta ja lähinnä vuosilta 1974-1978. Nykykalenterissa oltiin jo kesässä 2010 ja kirjan teon suhteen loppumetreillä. Lopullinen päätös teoksen ulkomuodosta lyötiin kiinni näihin aikoihin. Se olisi neliön muotoinen ja tämä asetti taas uusia rajoituksia. Suurin osa viimeisistäkin vaihtoehdoista oli sen verran korkeita ja kapeita, että niitä olisi vaikea saada puristettua neliön muottiin. Näin oli laita myös lähtökohtana olleen farkkumainoskuvan, joskin se olisi toiminut mustavalkoisenakin oikein hyvin.
Tässä kymmenen joukossa oli kuitenkin yksi Hurriganes-tyylin valokuva, joka oli miellyttänyt kirjan tekijöitä siinä määrin, että sen osalta osin oltiin valmis kompromissiin filosofisten peruskysymysten suhteen. Tämä tuntui kaikista sekä riittävän taiteelliselta että riittävän myyvältä. Kyseessä oli Peter Janssonin ottama valokuva Rock-Jerryn comeback-levytyssessioista. Se oli levyn takakannessa ja siinä oli mainittu myös tekijän nimi. Itse asiassa jo aivan kirjan teon alkuvaiheessa oli Janssonilta kysytty, olisiko hänellä otoksia Järvisestä, mutta ne rajoittuivat tähän yhteen jo julkaistuun, eikä hänen kuviaan ollut siten kirjaan tulossa.
Kun uusin ehdotus kelpasi myös kustantajalle, jätettiin heidän työkseen yhteydenotto valokuvaajaan ja käyttöluvan selvittäminen. Tässä vaiheessa aikaa kannen viimeiseen deadlineen oli vielä ruhtinaalliset kaksi viikkoa. Kun reilun viikon päästä tästä käytiin kustantajan luona tekemässä viimeisiä tarkastuksia, niin samalla varmistettiin kansikuvasopimuksen onnistuminen. Yllätykseksemme kustannuspäällikkö ilmoitti saaneensa tiedon, että tämäkin valokuvaaja olisi jo edesmennyt, yhteyttä ei luonnollisesti ollut löytynyt eikä kuvaa siten voitaisi käyttää. Tätä meriselitystä emme ihan purematta nielleet ja sanoimme ottavamme asian vielä kerran lisäselvitykseen. Jäljellä taisi olla kolme päivää, joten pikaiseen toimintaan oli vähitellen tarvetta. Poistuimme Bulevardin konttorista illan tunteina ja siirryimme läheiseen pizzeriaan miettimään jatkotoimia. Kyseessä ei onneksi ollut kovin yleinen nimi, joten pizza poskessa numerotiedustelusta kysyttiin  aluksi pääkaupunkiseudun Peter Janssonit. Heitä oli vain kolme kappaletta. Heti ensimmäinen soitto vei henkilölle, joka välittömästi ilmoitti ottaneensa 1970-luvulla Järvisestä kyseisen kuvan, mutta sanoi olevansa parhaillaan taloyhtiön kokouksessa. Lupasimme ottaa yhteyttä parin tunnin päästä. Tämän kadonneen valokuvaajan metsästys osoittautui siis itse asiassa naurettavan helpoksi. Illalla kotimatkalla junassa käyty puhelinkeskustelu hänen kanssaan varmisti ja vahvisti vielä sen, että valokuvaa voidaan käyttää ja että hän sopii itse yksityiskohdista kustannuspäällikön kanssa. Kustannuspäällikölle lähti voitonriemuinen tekstari tiedoksi.
Taiton ja kansiluonnoksen valmistuttua ja varsinkin kirjan tullessa painosta vahvistui käsitys, että valittu tyylikäs kuva istui hienosti koko kirjan ulkoasuun ja muotoon. Albert säätää katse tiukkana Gibson Firebirdiä siten, että etualalla näkyy virityskoneisto ja sormuksin koristeltu käsi. Kuva on todella rock ja se tekee kunniaa niin kuvaajalle, kirjalle kuin kirjan pääosan esittäjällekin.

Osa 4: Ote Kalle Fältin lähettämästä julkaisemattomasta käsikirjoituksesta…

(…jossa on fiktiivinen, mutta Quipsin näköinen bändi vappukeikalla 1983)


Soitot on nyt soitettu ja nuotit pantu nippuun… kelasi Pojan päässä vanha renkutus. Muut yrittivät analysoida äskeistä ja käydä tapahtunutta kohta kohdalta lävitse ikään kuin oppiakseen siitä jotain. Siinä hetkessä se tuntui turhalta. Pojalle oli monta kertaa ennenkin sattunut noin: kontrolli oli pettänyt, tai pikemminkin paennut, ja lovi lauennut. Jälkeenpäin elämyksestä ei ollut muistettavissa kuin varjot. Sen vuoksi hän aina ennen keikkaa on muistanut tähdentää, miten tärkeätä on, ettei vain fiilinki pääse yllättämään. – Nyt oli käynyt juuri niin: suurin osa sovitusta materiaalista ei ollut mahtunut mukaan ja tilannetta oli kuljettanut alitajunnan virta. Ja tämä ei sovi niille, jotka säikähtävät lähteä etsiytymään tuntemattomille urille pienenkin impulssin päästyä heitä töytäisemään.
Syvällä sisimmässään Poika oli tyytyväinen esitykseensä. Hän oli saanut sukeltaa hitusen pitemmälle, itseensä. Enää ei tarvitsisi pelätä ihmisiä, yleisöä, ei ketään, mitään. Hän tiesi selviytyvänsä tavalla, tai toisella takaiskuista, mistä tahansa, mutta selviytyvänsä. Poika tajusi olevansa Olemassa. Itse.
- Mikä sua nyt sitte vaivaa?
- Ei mua mikään vaivaa, ottakaa vaan iisisti.
- Sä oot taas niinku sua ei koskis koko juttu ollenkaa!
- Rauhotu nyt ja anna munkin rauhottua.
- Vittu! Jätkä vetää ensin keikan munilleen ja sitte on niinku mitää ei oliskaa ja sitte pitäis vaan katella päältä ja unohtaa koko juttu! Onks se nyt oikee meininki?
- Elä savua. Ei tässoo mitää menny munilleen. Mikä sulla… onks sulla joku Hätä vai?
- Jumalaut me on sovittu biisit etukäteen ja sit herra on niin sekasi ettei niistä tuu puoliakaa eikä Herralle saa edes Sanoo mitää!
- Etkö sinä saatanan torvi tajuu, ettei tää bändi ole mikää Topi ja Tuppi! …kylhän meidän täytyy pystyy kollektiiviseen improvisointiinki jos tilanne sitä vaatii, ja nyt se sattumalta vaati!
- Mä pyyhin perseeni sun kollektiiveillas! Mitä vitun kommunismii sä yrität meille tyrkyttää?
- Elä viitti olla kornimpi ku ootkaa. Ota tosta votkaa ja piä pääs kii…
- Joo, kyllä Poika on oikeessa, yhessä asiassa – ota votkaahaha!
- Meinnaattekste tosiaan et joka jumalan keikka pitäis soittaa niinku helluntaiepistola, aina täsmällisesti, samalla tavalla? …sehän on samaa ku menis teidän kanssa naimisiin! Sehän on Lobotomiaa!
- Enhän mä nyt tarkota, mut kyl musta sovitut pitäis olla kans sovittuja – eihän kaikilla voi olla aina sama fiilis samaan aikaan…
-Se tarkottaa et se on niinku Orientoitunu määrättyyn juttuun, tajuutsä, ja sitku sitä ei tuukkaa nii sitä alkaa niinku vituttaa ja tollee…, joku viisas sekosi aiheuttaen keskisormen nostoja, joten hiljeni…
Poliisi seisoi ovella!
-- -- --

Osa 3: Ote Kalle Fältin lähettämästä julkaisemattomasta käsikirjoituksesta…

(…jossa on fiktiivinen, mutta Quipsin näköinen bändi vappukeikalla 1983)


Poika kompuroi pystykynteen, ravisti päätään, hiukset pääsivät irti. Hän haroi liiat pois kasvoiltaan ja haparoi fonitelineen suuntaan. Siellä se oli. Hän irrotti käyrän alustaltaan ja keräsi suun täyteen sylkeä nuollakseen kielen. Lava kutsui.
Lyöjä oli jäänyt pitämään paikkoja siistinä. Poika liittyi seuraan. Hän aloitti varoen parilla hassulla kommalla, yritti tarkkailla reaktioita. – Paskamaisia nämä valonheittimet, ei näe yhdenkään ilmettä, pakko pelata kuulolla, tuntumalla. – Poika tiesi olevansa yksin kirkkaassa valosuihkussa ja käytti sitä hyväkseen. Säälimätöntä yleisön kosiskelua. Hän ryhtyi napsuttelemaan sormiaan: - Juma… nehän tulee messiin! Ei vappujuhlijat olekaan niin sekaisin kuin olisi luullut. Toisella kädellään fonia pidellen, toisella napsutellen hän tuuttasi sekaan hajaääniä. Jengi koki sormiensa löytämisen riemun. Ihmeellistä!
Napsuttelu oli pakko jättää aikanaan. Pojan oli alettava soittaa riffejä. Riffiä, ja fraasia, riffejä ja fraaseja ja vielä vitun fraasia. Elämä on yhtä fraasia. Kapulakonna tulee perässä kuin porkkanalla ohjattu. – Mitähän tuonkin omassa päässä liikkuu, kun pystyy tuolla tavalla aavistamaan toisen aivoitukset?
Kissa-hiiri-leikki vääntyi väkisinkin jazz-osastolle, ja sehän on täällä kirosana. Napinaa leijui hengitykseen asti, kun basisti saapui pelastavana Juudaksena. Kiitos! Tarina polveili bakkanaalirähinäksi, sillä hetkellä mukaan loikkaavan kitarankielen vaihtajan loppusuoraksi: Poika unohti soittimensa ja ulvaisi Tarzan-Weissmullerit mikrofoniin, ja salissa kiljui tuhat Tarzania plus Janet. Bändi oli kunnian poluilla, roiskasi ja rähjäsi ja hajotti maailmansa alkutekijöihin, jokaisella henkilökohtaisensa, joka jostain tuntemattomasta syystä oli tuhottava mikrokosmokseksi, josta on herkullista kasailla palapeliä, jonka osat eivät lopu ikinä.
Valoheilureitten alla soljui elävää massaa, planktonia. Ketään ei tunnistanut millään opilla. Siellä se väreili, aaltoili. Kuului tuulimaisia ääniä. Joku tyttö kirkui kuin lokkiparvi. Poika hohkasi polvillaan, hokien ennenkuulumatonta alkukantaista loitsua, jonka oli määrä viedä hänet kotiin. Isien kotiin. Äitien kotiin. Kaikkien lasten kotin. Valo- ja äänivartijat olivat päässeet hulluiksi. Yhtenä värien ja kaikujen kakofoniana lavakorkki kellui myrskyssä, savukoneet tuprusivat ja strobot sekoittivat loputkin aistit. Kaaos kaatui niskaan kuin valtameren hyöky surfaajan tuhoksi. Tulkoon pimeys.
Joku löysi sittenkin lavalta pois, pääsi. Muut olivat hikisenä huohottavia kaloja. Poika tuskin heräsi siihen selkään hakkuuseen, millä joku eri muu kuolasi hänen korvaansa, että voivittumikämeininkivoivittumikämeininki… Ja paskanmarjat ja muki tyhä. Votkapullo ja siitä niin pitkät kuin kanttia riitti… terve tuloa yhteis kuntaan.
Hyvin kaukana kutsui hajanainen maanitus: ”Vii vont moo, vii vont moo…”, mutta se ei hellyttänyt pieniinkään encore-suunnitelmiin. kalat reuhottiva liimat otsilla sanattomina. Toinen parvi keskittyi parantelemaan ehostuksiaan. Roudari riuhtoi oven suljetuksi tunkeilijoilta. Siltä suunnalta kuului tauoton humalaisten nuorten naisten haistattelu. HNNHY.
- Käys kassalla niin päästään himaan.
(jatkuu…)