sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Osa 3: Ote Kalle Fältin lähettämästä julkaisemattomasta käsikirjoituksesta…

(…jossa on fiktiivinen, mutta Quipsin näköinen bändi vappukeikalla 1983)


Poika kompuroi pystykynteen, ravisti päätään, hiukset pääsivät irti. Hän haroi liiat pois kasvoiltaan ja haparoi fonitelineen suuntaan. Siellä se oli. Hän irrotti käyrän alustaltaan ja keräsi suun täyteen sylkeä nuollakseen kielen. Lava kutsui.
Lyöjä oli jäänyt pitämään paikkoja siistinä. Poika liittyi seuraan. Hän aloitti varoen parilla hassulla kommalla, yritti tarkkailla reaktioita. – Paskamaisia nämä valonheittimet, ei näe yhdenkään ilmettä, pakko pelata kuulolla, tuntumalla. – Poika tiesi olevansa yksin kirkkaassa valosuihkussa ja käytti sitä hyväkseen. Säälimätöntä yleisön kosiskelua. Hän ryhtyi napsuttelemaan sormiaan: - Juma… nehän tulee messiin! Ei vappujuhlijat olekaan niin sekaisin kuin olisi luullut. Toisella kädellään fonia pidellen, toisella napsutellen hän tuuttasi sekaan hajaääniä. Jengi koki sormiensa löytämisen riemun. Ihmeellistä!
Napsuttelu oli pakko jättää aikanaan. Pojan oli alettava soittaa riffejä. Riffiä, ja fraasia, riffejä ja fraaseja ja vielä vitun fraasia. Elämä on yhtä fraasia. Kapulakonna tulee perässä kuin porkkanalla ohjattu. – Mitähän tuonkin omassa päässä liikkuu, kun pystyy tuolla tavalla aavistamaan toisen aivoitukset?
Kissa-hiiri-leikki vääntyi väkisinkin jazz-osastolle, ja sehän on täällä kirosana. Napinaa leijui hengitykseen asti, kun basisti saapui pelastavana Juudaksena. Kiitos! Tarina polveili bakkanaalirähinäksi, sillä hetkellä mukaan loikkaavan kitarankielen vaihtajan loppusuoraksi: Poika unohti soittimensa ja ulvaisi Tarzan-Weissmullerit mikrofoniin, ja salissa kiljui tuhat Tarzania plus Janet. Bändi oli kunnian poluilla, roiskasi ja rähjäsi ja hajotti maailmansa alkutekijöihin, jokaisella henkilökohtaisensa, joka jostain tuntemattomasta syystä oli tuhottava mikrokosmokseksi, josta on herkullista kasailla palapeliä, jonka osat eivät lopu ikinä.
Valoheilureitten alla soljui elävää massaa, planktonia. Ketään ei tunnistanut millään opilla. Siellä se väreili, aaltoili. Kuului tuulimaisia ääniä. Joku tyttö kirkui kuin lokkiparvi. Poika hohkasi polvillaan, hokien ennenkuulumatonta alkukantaista loitsua, jonka oli määrä viedä hänet kotiin. Isien kotiin. Äitien kotiin. Kaikkien lasten kotin. Valo- ja äänivartijat olivat päässeet hulluiksi. Yhtenä värien ja kaikujen kakofoniana lavakorkki kellui myrskyssä, savukoneet tuprusivat ja strobot sekoittivat loputkin aistit. Kaaos kaatui niskaan kuin valtameren hyöky surfaajan tuhoksi. Tulkoon pimeys.
Joku löysi sittenkin lavalta pois, pääsi. Muut olivat hikisenä huohottavia kaloja. Poika tuskin heräsi siihen selkään hakkuuseen, millä joku eri muu kuolasi hänen korvaansa, että voivittumikämeininkivoivittumikämeininki… Ja paskanmarjat ja muki tyhä. Votkapullo ja siitä niin pitkät kuin kanttia riitti… terve tuloa yhteis kuntaan.
Hyvin kaukana kutsui hajanainen maanitus: ”Vii vont moo, vii vont moo…”, mutta se ei hellyttänyt pieniinkään encore-suunnitelmiin. kalat reuhottiva liimat otsilla sanattomina. Toinen parvi keskittyi parantelemaan ehostuksiaan. Roudari riuhtoi oven suljetuksi tunkeilijoilta. Siltä suunnalta kuului tauoton humalaisten nuorten naisten haistattelu. HNNHY.
- Käys kassalla niin päästään himaan.
(jatkuu…)

Ei kommentteja: