Järvinen kitarapedagogina

Järvinen kitaransoiton opettajana oli ilmiö, jonka Jukka Male pääsi kokemaan 1970-luvun alussa. Juttu jouduttiin kirjasta karsimaan, mutta ansaitsee vähintäinkin ajankuvana tulla kerrotuksi. Seuraava versio on varhainen, keskipitkä, siis vähän jo tiivistetty, mutta pidempi kuin mitä kirjaan koskaan olisi tullut.


Järvinen opettajana oli sangen harvinainen tapaus, kuten Dave Lindholmkin toteaa: ”Albert ei myöntänyt ikinä opettaneensa. Se nimenomaan kielsi, ettei häntä saa sanoa opettajaksi, se oli vaivaantunut siitä. Mutta meillä se ei ollutkaan oikeastaan mitään juttujen kädestä pitäen näyttämistä. Kun oltiin paljon samoilla keikoilla, niin se tuli ihan seuraamisen kautta. Janne Ödner enemmänkin näytti juttuja kädestä pitäen.”

Jukan voidaan sanoa olleen Järvisen oppilas: ”Opettaminen ei silloin ollut tapana, ne olivat mun pyynnöt, joihin sitten muutamat soittajat vastasivat. Osittain se oli sitä, että rock- tai bluesmuusikon muusikkous rakentui tai sen piti rakentua luonnollisesti, siihen ei kuulunut ”institutionalisointi” missään mielessä. Opetuskin jo melkein oli sellaista, se että toinen opettaisi toista. Kun se juttu vietiin niinkin pitkälle kuin meillä Pekan kanssa oli, se oli jo aika kaukana siitä, mitä opettelu luontaisesti olisi ollut. Kitaristithan soittelevat vaan jotain ja sitten alkavat tavallaan keskustella keskenään kitaroilla. Koska mulla ei ollut siihen silloin kykyä, niin siihen mä tarvitsin opetusta.”

”Me tavattiin joko hänen luonaan Munkassa tai sitten meillä, ainakin muutaman kerran. Pekka oli pedagogina ok. Hän oli sillä tavalla antava, että hän pyrki oikeasti kertomaan, miten nää ja nää jutut on tehty, ja miten niitä voisi harjoitella. Oli kyse aika yksinkertaisista asioista, joita hän näytti, mutta Pekka oli oikeasti kiinnostunut siitä, että mä olisin oppinut jotakin. Hän oli myös sillä tavalla hyvä, että ei esimerkiksi menty teorian puolelle. Teoreetikkohan hän ei ollut missään tapauksessa. Hän oli villi pragmaatikko, tässä opettamisessakin. Pitäydyttiin täysin semmoisissa yksinkertaisissa kuvioissa ja hän näytti ihan mielellään, miten hän tekee jonkin asian.”

”Ne oli erilaisia tapoja saada tää kolmisoinnun rytmipohja käymään. Esimerkiksi kaikenlaisia tallan dumppaamisia, jossa samalla jarrutellaan kämmensyrjällä kieliä, niin että saadaan semmoinen nopeasti sammuva, mutta järisyttävästi rytmiin vaikuttava sointi aikaan. Niin, että se ei lähde soimaan missään tapauksessa pitkään, vaan tavallaan jarrutetaan koko ajan kämmensyrjällä. Se soi niin, että se koko ajan pidättää, mutta siitä tulee valtava rytmi. Kitarasta tulee vähän niin kuin rytmisoitin tai lyömäsoitin. Sitten oli kaikkia erilaisia tapoja soittaa sooloja, ihan mitä vaan. Perusrakenteina tai elementteinä siinä ehkä oli niukka valikoima, mutta sittenhän kun ne viedään nyansseihin, niin sehän laajenee valtavasti.”

”Muistan yhden tonaalisen opetuksen Järvisen sanomana. Se oli, että puhelimesta sai siihen aikaan kuulemma A:n. Se saattoi olla oktaavia ylempää kuin kitaran vapaa A, mutta A kuitenkin. Sen kun nosti luurin ja laittoi puhelimen korvalle ja viritti.”

”Opetusta kesti aikansa, ei montaa kertaa, eikä se tuottanut toivomaani tulosta. Sen jälkeen oli myös joitain muita kitaristeja opettamassa, mutta sitten selkeästi luovutin. Musta ei tullut muusikkoa, vaikka mä kuinka halusin. Kyvyt eivät vastanneet mun omia odotuksia ja siirryin valokuvauksen puolelle.”