Pave Maijanen, varhaista historiaa

Eittämättä oman kirjansa arvoinen olisi tässäkin projektissa meitä avustanut musiikin monilahjakkuus Pave Maijanen. Hieman myöhästyneiden syntymäpäiväonnitteluiden myötä seuraavassa Maijasen uran varhaisten vaiheiden esittely suunnilleen sellaisena kuin se kirjaluonnoksessa oli helmikuussa 2010. Vertailusta kiinnostuneille: Kirjan sivulla 103 julkaistu teksti on tästä editorin kanssa supistettu versio.


Pekka Maijanen syntyi Lappeenrannassa 3.9.1950. Hän sai isältään huuliharpun kuusivuotiaana ja pojan musikaaliset lahjat tulivat heti näkyviin. Paavo tai Pave, niin kuin häntä alettiin koulussa kutsua, osasi jo nuorena soittaa useampia instrumentteja. Vuonna 1964 Pave liittyi rumpaliksi Top Catsiin, joka esitti instrumentaaliversioita päivän hiteistä. Ensimmäinen soitettu kappale ja myös ensimmäisen keikan eka biisi oli Glenn Millerin tunnetuksi tekemä ”In The Mood”. Seuraavana vuona bändinä oli Ours, jonka ohjelmistossa oli muun muassa Kinksin ja Holliesin tuotantoa. Maijanen oli ensin rumpali, käväisi välillä kitaristina ja päätyi sitten urkuriksi. Oursin kyydissä Pave kävi ensimmäisen kerran Helsingissä, kun bändillä oli keikka Natsalla. Ryhmän nimi oli 1967-68 Kopet. Siinä Maijanen soitti trumpettia ja lauloi. Trumpetin alkeet Pave oli oppinut vuonna 1964 Lappeenrannan seurakunnan poikatorvisoittokunnassa. Tyyli oli vaihtunut soul-painotteiseksi ja bändissä myös kaksi fonistia. Biisilistalla oli Sam & Daven kappaleita, samoin Blood, Sweat & Tearsin.
Pave valmistui 1969 keväällä ylioppilaaksi Lappeenrannan lyseosta. Sen jälkeen hän pääsi töihin paikalliseen kaljatehtaaseen liukuhihnalle valkkaamaan pulloja. ”Syksyllä Hessu ‘Pedro’ Hietanen soitti ja kysyi, että tulisinko soittamaan bändiin skittaa, siitä saisi kohtuullisesti liksaakin. Ei tarvinnut kysyä toista kertaa”, Maijanen muistelee. ”Pakkasin kotona parit kalsarit muovikassiin ja se oli siinä. Mutsi sanoi kotona mun lähtiessä, että oohan kunnolla.”

Bändi, johon Pavea pyydettiin, oli Kristianin uusi taustayhtye Mielikummitus. Maijanen ei kuitenkaan ollut soittanut kitaraa juuri nimeksikään. ”Melko isoihin saappaisiin sain hypätä”, Pave naureskelee. ”Järvisen paikan täyttäjäksi Kristianin bändiin olemattomalla kokemuksella.” Mielikummituksessa Pave viihtyi kevääseen 1970. Silloin Matti Sarapaltio houkutteli hänet Smokingsiin. Se oli tanssibändi, joka veti pitkiä keikkoja, ”valssista valssiin”. Maijanen hoiteli kitaran ja laulun. Kappalevalikoimaan kuului muun muassa Chicagon ja Brian Augerin biisejä.

Näihin aikoihin Pave oli kirjoittautunut Helsingin konservatorioon saadakseen intistä lykkäystä. Lykkyä tuli ja samoin tuli opintolaina. Maijanen käytti koko potin Aron Soittimeen, josta mukaan lähti Gibson SG. Konservatorio ei kauan jaksanut innostaa. Pave viihtyi siellä kaksi tuntia, toinen oli Taisto Wesslinin klassisen kitaran tunti ja toinen säveltapailua.

Smokings-aika kesti kevättalveen 1971. Maijasen maine laulajana ja muusikkona oli jo sitä luokkaa, että kysyntää riitti. Nyt hakijoina olivat Pepe Willberg ja Ande Päiväläinen, jotka pyysivät Pavea mukaan Paradiseen. Ongelmana oli vain se, että bändi tarvitsi basistin ja bassoa Maijanen oli soittanut aikaisemmin tasan yhden kerran. Hän lähti kuitenkin koesoittoon, jossa vedettiin pari kappaletta, muun muassa yksi Chicagon biisi, ja homma oli kasassa. ”Tässä on se mun uran kulmakivi”, Pave miettii. ”Basso on mun soitin. Silloin musta tuli basisti ja mä oon edelleen basisti. Se tuntui heti niin pirun luontevalta.” Maijasella oli jo basistin mallikin mielessä: ”Kyllä toi McCartney oli kova äijä. Vähän niille poluille läksin, eikä ole tarvinnut katua.”

Paradise oli nimekäs bändi, jonka selkeä keulakuva oli Pepe Willberg. Levylle Maijanen pääsi Paradisen kanssa ensimmäisen kerran singlellä ”Butterfly”, mutta kovemmin jysähti vuoden -72 alussa, jolloin ”Elämältä kaiken sain” nosti bändin suuren yleisön tietoisuuteen. ”Se oli hienoa aikaa”, Pave muistelee. ”Bändillä meni lujaa ja meillä oli oikein oma radio-ohjelmakin. Siinä vedettiin Pepen kanssa tää ‘Lilja ruusu ja kirsikkapuu’. Se oli upea versio, mä tein sen sitten myöhemmin omalle levylle. Markku Johansson teki siihen arrit. Siinä onkin äijä, joka teki meikäläisestä lopullisesti muusikon, se opetti mulle helvetisti juttuja.”

Tähän Paradise-aikaan Maijanen törmäsi ensimmäisen kerran Pekka Järviseen. ”Se oli N-clubilla, maanantai-illan jameissa tottakai”, Pave muistelee. ”Siellähän me kaikki soittajat tutustuttiin. Maanantai oli hieno ilta. Ännällä mä ensimmäisen kerran kuulin, kun Järvinen veti bluesia jameissa. Sehän erottui aika selvästi siinä ryhmässä. Mä en vielä silloin ollut paljon mukana soittamassa, joskus kävin bassossa vetämässä muutaman bluesin.”

Paremmin Maijanen tuli Järvisen kanssa tutuksi, kun Hurriganes oli jo vauhdissa: ”Se tuli ihan Remun kautta. Mä olin tutustunut Aaltoseen jo aikaisemmin. Siihenhän törmäsi väkisin tuolla mestoissa. Sitten tää Remun silloinen kimmafrendi oli mun tulevan vaimon sisko ja sitä kautta me heiluttiin helvetisti kimpassa. Mulla oli silloin tipparellu ja Remulla ei ollut korttia. Mähän olin pitkät ajat sen kuskina, saatana. Se soitti milloin mihinkin aikaan: ”Paavali, vittu pitäis mennä käymään tonne, lähes heittään.” Sitten mä ajelin sinne Porvoonkadulle, Remu kyytiin ja menoksi. Näillä retkillä mä aloin törmätä Järviseen useammin ja tutustuin siihen.”

Maijasen pitkää lettiä piti lyhentää reilusti lokakuussa 1973, jolloin hän meni Lappeenrannassa armeijaan. Pahasti ei intti päässyt rassaamaan, koska Pave oli jatkuvasti lomilla. Syynä tähän oli lauluyhtye Fyrkka, joka oli palkattu tekemään radiolle kantanauhoja. Yhtyeeseen kuului Maijasen lisäksi Pepe Willberg, Kalle Fält, Markku Johansson ja Seija Simola. Paradisen keikoille ei Pave sentään ehtinyt, niissä tuuraajana toimi Häkä Virtanen.