Tuolla otsikolla aloitti Jukka Hauru arviointinsa Hesarissa kesällä 1982 valokuvaaja Kari Riipisen valokuvanäyttelystä. Ajankuvaa sekin näyttely, popkulttuuri haki uusia muotoja ja synnytti monenlaisia kokeiluja – enemmän ja vähemmän onnistuneita. Tässä multivisiossa olivat kyseessä näyttelyn avajaiset ja esiintymässä mm. Edward Vesala, Ulla Mirsch, Arto Melleri, Dave Lindholm, Albert Järvinen ja Elisa Korjus – tuttuja nimiä Järvisen uraa seuranneille. Esimerkiksi tanssija Ulla Mirsch oli mukana samana syksynä järjestetyssä erikoisessa tapahtumassa Viidakkoilta (pe 17.9.1982), jossa Järvinen soitti yhdessä seitsemän rumpalin kanssa ja kokonaisuuteen kuului myös tanssiosuus.
Riipisen näyttelyn nimi oli From Pages To News Of The World. Riipinen ei kirjassaan Interview mainitse Järvistä, mutta näyttelyn ja avajaiset hyvinkin. Näyttely tarkoitti kuvia USAn ja Kauko-Idän matkoilta Pelle Miljoonan kanssa. Haurun mukaan ”Multivisioksi kutsuttiin 1600:n diakuvan esittämistä nauhamusiikin säestyksellä. Esitys oli hyvin pitkä ja keskeytettiin vain Mirschin ja Vesalan yhteisimprovisoinnin tuokioksi. Aivan lopussa tuli elävää musiikkia.”
Elävään musiikkiin kuului Bluesoundsin ja Elisa Korjuksen esittämän biisin Take Me For Awhile ohella Järvisenkin setti: ”Kuvituksien jotenkin loputtua vetäisi Albert Järvinen Maijasen ja [Affe] Forsmanin kanssa hitaan ja nopean kolmisointuisen: kukaan muu ei saa Suomessa Telecasteria soimaan niin kuin Järvinen.”
Jamibändin koostumus oli kuin muistumaa seitsemän vuoden taakse, jolloin Rock’n’ Roll Bandin hajotessa ja Royalsin syntyessä yksi veikkaus uudeksi kokoonpanoksi oli juuri Järvinen-Maijanen-Forsman.
perjantai 27. elokuuta 2010
maanantai 23. elokuuta 2010
Van Halenia kasetilta
Järviskirjassa vilahtelee koko liuta Albertin suosikkikitaristeja. Eric Clapton oli Järviselle tietysti mies omassa kastissaan, mutta eräs pitkäaikaisista suosikeista oli Eddie Van Halen.
Ian Christenin kirjoittaman Van Halenin historian on Johnny Kniga julkaissut suomeksi. Tässä kuitenkin pikalainaus Wikipediasta kertomaan Järvisenkin kokeman pointsin pähkinänkuoressa: ”Yhtyeen vuonna 1978 julkaisema debyyttialbumi Van Halen muutti välittömästi ihmisten käsityksen rockmusiikista sekä kitaransoitosta (esim. kitarainstrumentaali "Eruption"). Albumilla Eddie Van Halen esitteli suurelle yleisölle uuden, ennenkuulumattoman kitaransoittotyylinsä ja soundinsa sekä toi rockmusiikkiin ja kitaransoittoon uusia ulottuvuuksia puhumattakaan täysin uudenlaisesta tyylistä. Samoin oli bändin toisen keulakuvan, laulajasolisti David Lee Rothin, kohdalla. Hän kehitteli itselleen täysin omanlaisensa imagon, joka ajan myötä teki hänestä yhden persoonallisimmista ja puhutuimmista rockyhtyeen keulakuvista.”
Järviskirjassa Van Halen mainitaan toki muutamaan otteeseen, sillä vielä Bronx-yhtyettä perustettaessa 1989 Albert hehkutti bändistä – tosin sen luonteinen musa ei tuonkaan bändin ohjelmistoon lopulta kuulunut. Alkuvaiheet Järvisen diggailulle ajoittuvat jo paljon aiempiin vuosiin, seurasihan Järvinen sangen tiiviisti, mitä kitaristimaailmassa tapahtui.
Näitä varhaisimpia muistoja kuvaamaan seuraavassa Lasse Helan pieni stoori, joka ei kirjaan päässyt: ”Paras, mitä mulle kävi, oli kun sain kerrankin Järvisen montun kiinni ja vielä Van Halen -jutulla. Oltiin keikkabussissa kuuluisalla Hurriganesien Lapin rundilla kesällä 1981. Abe sanoi, että täs on sellainen jätkä, joka pesee kaikki ja työnsi kasetin koneeseen. Sillä oli niitä kasetteja aina kokoelma mukana. Alkoi tuleen musaa, johon mä kylmästi, että kyllähän mä tän jannun tiedän, tää on Eddie Van Halen. Mä olin joitain kuukausia aikaisemmin vahingossa kuullut sitä radiossa. Järvinen meinas tulla hulluksi, että mistäs sä tään tiedät. Eihän Suomessa sitä kukaan silloin vielä oikein noteerannut, 1978 kai tuli se niiden eka LP.”
Ian Christenin kirjoittaman Van Halenin historian on Johnny Kniga julkaissut suomeksi. Tässä kuitenkin pikalainaus Wikipediasta kertomaan Järvisenkin kokeman pointsin pähkinänkuoressa: ”Yhtyeen vuonna 1978 julkaisema debyyttialbumi Van Halen muutti välittömästi ihmisten käsityksen rockmusiikista sekä kitaransoitosta (esim. kitarainstrumentaali "Eruption"). Albumilla Eddie Van Halen esitteli suurelle yleisölle uuden, ennenkuulumattoman kitaransoittotyylinsä ja soundinsa sekä toi rockmusiikkiin ja kitaransoittoon uusia ulottuvuuksia puhumattakaan täysin uudenlaisesta tyylistä. Samoin oli bändin toisen keulakuvan, laulajasolisti David Lee Rothin, kohdalla. Hän kehitteli itselleen täysin omanlaisensa imagon, joka ajan myötä teki hänestä yhden persoonallisimmista ja puhutuimmista rockyhtyeen keulakuvista.”
Järviskirjassa Van Halen mainitaan toki muutamaan otteeseen, sillä vielä Bronx-yhtyettä perustettaessa 1989 Albert hehkutti bändistä – tosin sen luonteinen musa ei tuonkaan bändin ohjelmistoon lopulta kuulunut. Alkuvaiheet Järvisen diggailulle ajoittuvat jo paljon aiempiin vuosiin, seurasihan Järvinen sangen tiiviisti, mitä kitaristimaailmassa tapahtui.
Näitä varhaisimpia muistoja kuvaamaan seuraavassa Lasse Helan pieni stoori, joka ei kirjaan päässyt: ”Paras, mitä mulle kävi, oli kun sain kerrankin Järvisen montun kiinni ja vielä Van Halen -jutulla. Oltiin keikkabussissa kuuluisalla Hurriganesien Lapin rundilla kesällä 1981. Abe sanoi, että täs on sellainen jätkä, joka pesee kaikki ja työnsi kasetin koneeseen. Sillä oli niitä kasetteja aina kokoelma mukana. Alkoi tuleen musaa, johon mä kylmästi, että kyllähän mä tän jannun tiedän, tää on Eddie Van Halen. Mä olin joitain kuukausia aikaisemmin vahingossa kuullut sitä radiossa. Järvinen meinas tulla hulluksi, että mistäs sä tään tiedät. Eihän Suomessa sitä kukaan silloin vielä oikein noteerannut, 1978 kai tuli se niiden eka LP.”
perjantai 13. elokuuta 2010
Järvinen kitarapedagogina
Järvinen kitaransoiton opettajana oli ilmiö, jonka Jukka Male pääsi kokemaan 1970-luvun alussa. Juttu jouduttiin kirjasta karsimaan, mutta ansaitsee vähintäinkin ajankuvana tulla kerrotuksi. Seuraava versio on varhainen, keskipitkä, siis vähän jo tiivistetty, mutta pidempi kuin mitä kirjaan koskaan olisi tullut.
Järvinen opettajana oli sangen harvinainen tapaus, kuten Dave Lindholmkin toteaa: ”Albert ei myöntänyt ikinä opettaneensa. Se nimenomaan kielsi, ettei häntä saa sanoa opettajaksi, se oli vaivaantunut siitä. Mutta meillä se ei ollutkaan oikeastaan mitään juttujen kädestä pitäen näyttämistä. Kun oltiin paljon samoilla keikoilla, niin se tuli ihan seuraamisen kautta. Janne Ödner enemmänkin näytti juttuja kädestä pitäen.”
Jukan voidaan sanoa olleen Järvisen oppilas: ”Opettaminen ei silloin ollut tapana, ne olivat mun pyynnöt, joihin sitten muutamat soittajat vastasivat. Osittain se oli sitä, että rock- tai bluesmuusikon muusikkous rakentui tai sen piti rakentua luonnollisesti, siihen ei kuulunut ”institutionalisointi” missään mielessä. Opetuskin jo melkein oli sellaista, se että toinen opettaisi toista. Kun se juttu vietiin niinkin pitkälle kuin meillä Pekan kanssa oli, se oli jo aika kaukana siitä, mitä opettelu luontaisesti olisi ollut. Kitaristithan soittelevat vaan jotain ja sitten alkavat tavallaan keskustella keskenään kitaroilla. Koska mulla ei ollut siihen silloin kykyä, niin siihen mä tarvitsin opetusta.”
”Me tavattiin joko hänen luonaan Munkassa tai sitten meillä, ainakin muutaman kerran. Pekka oli pedagogina ok. Hän oli sillä tavalla antava, että hän pyrki oikeasti kertomaan, miten nää ja nää jutut on tehty, ja miten niitä voisi harjoitella. Oli kyse aika yksinkertaisista asioista, joita hän näytti, mutta Pekka oli oikeasti kiinnostunut siitä, että mä olisin oppinut jotakin. Hän oli myös sillä tavalla hyvä, että ei esimerkiksi menty teorian puolelle. Teoreetikkohan hän ei ollut missään tapauksessa. Hän oli villi pragmaatikko, tässä opettamisessakin. Pitäydyttiin täysin semmoisissa yksinkertaisissa kuvioissa ja hän näytti ihan mielellään, miten hän tekee jonkin asian.”
”Ne oli erilaisia tapoja saada tää kolmisoinnun rytmipohja käymään. Esimerkiksi kaikenlaisia tallan dumppaamisia, jossa samalla jarrutellaan kämmensyrjällä kieliä, niin että saadaan semmoinen nopeasti sammuva, mutta järisyttävästi rytmiin vaikuttava sointi aikaan. Niin, että se ei lähde soimaan missään tapauksessa pitkään, vaan tavallaan jarrutetaan koko ajan kämmensyrjällä. Se soi niin, että se koko ajan pidättää, mutta siitä tulee valtava rytmi. Kitarasta tulee vähän niin kuin rytmisoitin tai lyömäsoitin. Sitten oli kaikkia erilaisia tapoja soittaa sooloja, ihan mitä vaan. Perusrakenteina tai elementteinä siinä ehkä oli niukka valikoima, mutta sittenhän kun ne viedään nyansseihin, niin sehän laajenee valtavasti.”
”Muistan yhden tonaalisen opetuksen Järvisen sanomana. Se oli, että puhelimesta sai siihen aikaan kuulemma A:n. Se saattoi olla oktaavia ylempää kuin kitaran vapaa A, mutta A kuitenkin. Sen kun nosti luurin ja laittoi puhelimen korvalle ja viritti.”
”Opetusta kesti aikansa, ei montaa kertaa, eikä se tuottanut toivomaani tulosta. Sen jälkeen oli myös joitain muita kitaristeja opettamassa, mutta sitten selkeästi luovutin. Musta ei tullut muusikkoa, vaikka mä kuinka halusin. Kyvyt eivät vastanneet mun omia odotuksia ja siirryin valokuvauksen puolelle.”
Järvinen opettajana oli sangen harvinainen tapaus, kuten Dave Lindholmkin toteaa: ”Albert ei myöntänyt ikinä opettaneensa. Se nimenomaan kielsi, ettei häntä saa sanoa opettajaksi, se oli vaivaantunut siitä. Mutta meillä se ei ollutkaan oikeastaan mitään juttujen kädestä pitäen näyttämistä. Kun oltiin paljon samoilla keikoilla, niin se tuli ihan seuraamisen kautta. Janne Ödner enemmänkin näytti juttuja kädestä pitäen.”
Jukan voidaan sanoa olleen Järvisen oppilas: ”Opettaminen ei silloin ollut tapana, ne olivat mun pyynnöt, joihin sitten muutamat soittajat vastasivat. Osittain se oli sitä, että rock- tai bluesmuusikon muusikkous rakentui tai sen piti rakentua luonnollisesti, siihen ei kuulunut ”institutionalisointi” missään mielessä. Opetuskin jo melkein oli sellaista, se että toinen opettaisi toista. Kun se juttu vietiin niinkin pitkälle kuin meillä Pekan kanssa oli, se oli jo aika kaukana siitä, mitä opettelu luontaisesti olisi ollut. Kitaristithan soittelevat vaan jotain ja sitten alkavat tavallaan keskustella keskenään kitaroilla. Koska mulla ei ollut siihen silloin kykyä, niin siihen mä tarvitsin opetusta.”
”Me tavattiin joko hänen luonaan Munkassa tai sitten meillä, ainakin muutaman kerran. Pekka oli pedagogina ok. Hän oli sillä tavalla antava, että hän pyrki oikeasti kertomaan, miten nää ja nää jutut on tehty, ja miten niitä voisi harjoitella. Oli kyse aika yksinkertaisista asioista, joita hän näytti, mutta Pekka oli oikeasti kiinnostunut siitä, että mä olisin oppinut jotakin. Hän oli myös sillä tavalla hyvä, että ei esimerkiksi menty teorian puolelle. Teoreetikkohan hän ei ollut missään tapauksessa. Hän oli villi pragmaatikko, tässä opettamisessakin. Pitäydyttiin täysin semmoisissa yksinkertaisissa kuvioissa ja hän näytti ihan mielellään, miten hän tekee jonkin asian.”
”Ne oli erilaisia tapoja saada tää kolmisoinnun rytmipohja käymään. Esimerkiksi kaikenlaisia tallan dumppaamisia, jossa samalla jarrutellaan kämmensyrjällä kieliä, niin että saadaan semmoinen nopeasti sammuva, mutta järisyttävästi rytmiin vaikuttava sointi aikaan. Niin, että se ei lähde soimaan missään tapauksessa pitkään, vaan tavallaan jarrutetaan koko ajan kämmensyrjällä. Se soi niin, että se koko ajan pidättää, mutta siitä tulee valtava rytmi. Kitarasta tulee vähän niin kuin rytmisoitin tai lyömäsoitin. Sitten oli kaikkia erilaisia tapoja soittaa sooloja, ihan mitä vaan. Perusrakenteina tai elementteinä siinä ehkä oli niukka valikoima, mutta sittenhän kun ne viedään nyansseihin, niin sehän laajenee valtavasti.”
”Muistan yhden tonaalisen opetuksen Järvisen sanomana. Se oli, että puhelimesta sai siihen aikaan kuulemma A:n. Se saattoi olla oktaavia ylempää kuin kitaran vapaa A, mutta A kuitenkin. Sen kun nosti luurin ja laittoi puhelimen korvalle ja viritti.”
”Opetusta kesti aikansa, ei montaa kertaa, eikä se tuottanut toivomaani tulosta. Sen jälkeen oli myös joitain muita kitaristeja opettamassa, mutta sitten selkeästi luovutin. Musta ei tullut muusikkoa, vaikka mä kuinka halusin. Kyvyt eivät vastanneet mun omia odotuksia ja siirryin valokuvauksen puolelle.”
perjantai 6. elokuuta 2010
Kitaristi Juha Björnisen mietteitä
Mun mielipide Järvisestä tiivistyy blueskitaraan ja sen arvostamiseen. Se osas aika perinpohjin sen alueen, jonka se oli tutkinut. Jos se alue olisi laajentunut, niin sieltä olis tullut vaikka mitä.
Sillä oli alemmuudentunnetta studiosoittajiin ja toisaalta se joskus pani niitä alta lipan. Sitä olis kuitenkin kiinnostanut skaalat ja sointuasiat, ja päästä niissä eteenpäin. Se sanoi, että toista se on teillä, kun te osaatte soittaa noita sointuja ja jazz-juttuja päälle ja skaaloja, että meikäläinen vain soittaa bluesia ja rock’n’rollia. Mä sanoin, ettei se sellainen niin ihmeellistä ole, että se menee hiljalleen eteenpäin se tieto. Ja sitten oli puhe, että palataan siihen vielä. Se sanoi, että näytä joskus jotain mulle. Mutta siihen ei sitten tultu. Sehän on sellaista askel askeleelta kitaransoitossa, että ensin opettelee jotain ja sitten oppii lisää. Se ei vain paljon keikkailun myötä ehtinyt siihen seuraavaan pykälään. Sen lahjakkuus olisi riittänyt yllin kyllin ja sen kyky. Se oli vaan semmoista, että olis pitänyt tietoa vaihtaa. Kun joku lehtikriitikko on moittinut, ettei studiomuusikot osaa soittaa, on Järvinen minuakin puolustanut, että se se vasta osaakin, te ette tajuu mitään. Se on sanonut sitä ilmeisesti useaan otteeseen.
Vielä yksi juttu: Puhuessaan Järvinen osui hyvin naulan kantaan, sen puhetapa oli samankaltaista kuin sen soittaminen.
Sillä oli alemmuudentunnetta studiosoittajiin ja toisaalta se joskus pani niitä alta lipan. Sitä olis kuitenkin kiinnostanut skaalat ja sointuasiat, ja päästä niissä eteenpäin. Se sanoi, että toista se on teillä, kun te osaatte soittaa noita sointuja ja jazz-juttuja päälle ja skaaloja, että meikäläinen vain soittaa bluesia ja rock’n’rollia. Mä sanoin, ettei se sellainen niin ihmeellistä ole, että se menee hiljalleen eteenpäin se tieto. Ja sitten oli puhe, että palataan siihen vielä. Se sanoi, että näytä joskus jotain mulle. Mutta siihen ei sitten tultu. Sehän on sellaista askel askeleelta kitaransoitossa, että ensin opettelee jotain ja sitten oppii lisää. Se ei vain paljon keikkailun myötä ehtinyt siihen seuraavaan pykälään. Sen lahjakkuus olisi riittänyt yllin kyllin ja sen kyky. Se oli vaan semmoista, että olis pitänyt tietoa vaihtaa. Kun joku lehtikriitikko on moittinut, ettei studiomuusikot osaa soittaa, on Järvinen minuakin puolustanut, että se se vasta osaakin, te ette tajuu mitään. Se on sanonut sitä ilmeisesti useaan otteeseen.
Vielä yksi juttu: Puhuessaan Järvinen osui hyvin naulan kantaan, sen puhetapa oli samankaltaista kuin sen soittaminen.
torstai 29. heinäkuuta 2010
Vando Suvannon keikkakertomus, Emancipated Niggers n. vuodelta 1984
Meillä oli 80-luvun puolivälissä jälkeen bändiviritelmä nimeltä Niggers, joka toimi 1984-86. Tai alunperin se oli Emancipated Niggers, jossa soitti minun lisäkseni Björn Krause kitaraa, Måsse Groundstroem bassoa ja Charlie Peräniitty rumpuja. Saimme yllättävän viime hetken keikan Tampereen Yo-talolle ja ohjeena oli napata Albert Järvinen mukaan kotoaan jostain Hesan keskustasta. Matkan varrella selvisi, että alun perin keikka oli ilmeisesti ollut Quips -yhtyeen juttu, tai taisi olla jo Albert Järvinen Band. Joka tapauksessa homma oli kuitenkin kaatunut, kun Albert oli ainoa, joka olisi kyseisenä päivänä päässyt paikalle. Sotkun pohjalla oli kai jotain, joka liittyi siihen, että ainakin Harri Saksala olisi ollut tuolloin buukattu muualle.
Matkalla Tampereelle selvisi myös se, että itse asiassa Niggers olisi illan lämppäribändi ja Järvinen varsinainen pääesiintyjä. Säestysyhtyeen kokoonpano oli tarkoitus järjestellä ennen illan esiintymistä Niggers-soittajista. Päädyimme luontevaan ratkaisuun: vanhat parrat Måsse ja minä saimme kiinnityksen.
Noudimme siis Alpun kotoa ja köröttelimme kohti Tamperetta. Avajaisiksi taiteilija kehuskeli olleensa dokaamatta ainakin pari viikkoa, minkä merkille panimme myönteisenä asiana; pääsisimme siis kuulemaan ja komppaamaan erinomaista kitaransoittoa, vaikka harjoituksen puutteen vuoksi joutuisimmekin veivaamaan peruskamaa. Huolestuttavampaa sen sijaan oli melkoinen läjä erivärisiä pillereitä, joita Järvinen ahkerasti näpläili.
Tampereella olimme luonnollisesti sen verran myöhään, että saatuamme tavarat pystyyn, olikin jo Niggersin aika aloittaa. Settimme soitettuamme löysimme takahuoneesta kohtuullisen sekavan oloisen maestron, joka kyllä vakuutteli klaaraavansa tilanteen. No, eihän siinä muu auttanut kuin uskoa ja toivoa ja hetken huilailtuamme palasimme Måssen kanssa takaisin lavalle odottelemaan tähden liittymistä seuraamme. Reippaan kuulutuksen jälkeen Albert ilmaantui oviaukkoon ja ponnahti ripeästi näyttämölle. Kynnys oli kuitenkin aavistuksen liian korkea ja kitaralegenda mäjähti suoraan naamalleen Les Paulinsa päälle. Onneksi kitarat on tarkoitettu kestämään kovempaakin käsittelyä, joten pienen vääntelyn ja kääntelyn jälkeen peli oli taas soittokunnossa, kuten myös soittajansa.
Eipä siinä sitten sen kummoisempaa. Järvinen kysyi ”osaat sä laulaa Watchtowerin”, tai muuta vastaavaa ja jos vastasin myöntävästi, niin saman tien ryhdyttiin toimeen. Välillä perusränttätänttää ja välillä joku klassinen rockkappale ja niin sitä mentiin ihan kelpo setti. Soolot oli pitkiä tai vielä pitempiä, mutta ammattimiehen osaamisella ja rutiinilla hoidettuja, joten ei se loppujen lopuksi mikään paska keikka ollut, joskin ohjelmisto hieman nuhjaantuneen oloinen.
Matkalla Tampereelle selvisi myös se, että itse asiassa Niggers olisi illan lämppäribändi ja Järvinen varsinainen pääesiintyjä. Säestysyhtyeen kokoonpano oli tarkoitus järjestellä ennen illan esiintymistä Niggers-soittajista. Päädyimme luontevaan ratkaisuun: vanhat parrat Måsse ja minä saimme kiinnityksen.
Noudimme siis Alpun kotoa ja köröttelimme kohti Tamperetta. Avajaisiksi taiteilija kehuskeli olleensa dokaamatta ainakin pari viikkoa, minkä merkille panimme myönteisenä asiana; pääsisimme siis kuulemaan ja komppaamaan erinomaista kitaransoittoa, vaikka harjoituksen puutteen vuoksi joutuisimmekin veivaamaan peruskamaa. Huolestuttavampaa sen sijaan oli melkoinen läjä erivärisiä pillereitä, joita Järvinen ahkerasti näpläili.
Tampereella olimme luonnollisesti sen verran myöhään, että saatuamme tavarat pystyyn, olikin jo Niggersin aika aloittaa. Settimme soitettuamme löysimme takahuoneesta kohtuullisen sekavan oloisen maestron, joka kyllä vakuutteli klaaraavansa tilanteen. No, eihän siinä muu auttanut kuin uskoa ja toivoa ja hetken huilailtuamme palasimme Måssen kanssa takaisin lavalle odottelemaan tähden liittymistä seuraamme. Reippaan kuulutuksen jälkeen Albert ilmaantui oviaukkoon ja ponnahti ripeästi näyttämölle. Kynnys oli kuitenkin aavistuksen liian korkea ja kitaralegenda mäjähti suoraan naamalleen Les Paulinsa päälle. Onneksi kitarat on tarkoitettu kestämään kovempaakin käsittelyä, joten pienen vääntelyn ja kääntelyn jälkeen peli oli taas soittokunnossa, kuten myös soittajansa.
Eipä siinä sitten sen kummoisempaa. Järvinen kysyi ”osaat sä laulaa Watchtowerin”, tai muuta vastaavaa ja jos vastasin myöntävästi, niin saman tien ryhdyttiin toimeen. Välillä perusränttätänttää ja välillä joku klassinen rockkappale ja niin sitä mentiin ihan kelpo setti. Soolot oli pitkiä tai vielä pitempiä, mutta ammattimiehen osaamisella ja rutiinilla hoidettuja, joten ei se loppujen lopuksi mikään paska keikka ollut, joskin ohjelmisto hieman nuhjaantuneen oloinen.
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Keikkakertomus, Poison –tuuraajana 1970 Jussi Raittinen
Olisiko ollut loppiaisena, -70 vuoden alkupuolella, oli Poison-keikka, jossa mä olin tuuraamassa. Eero-broidi oli menossa inttiin. Sen se ties koko syksyn ajan, ja se yhteistyö Poisonin kanssa oli sillä tavalla, sanotaanko nyt epävarmaa. Poisonhan jatkoi sitten vielä hetken broidin lähdön jälkeenkin.
Siinä kai oli broidilla messissä kaksikin eri kosketinsoittajaa eli Veikko Hakkarainen ja Kurre Bucht, jotka molemmat nimenomaan oli alkujaan jazz-miehiä. Siihen aikaan scene oli sellainen, että Hesa imi muusikoita, kun tanssibändejä ja töitä oli paljon tarjolla.
Mutta ei Hakkarainen eikä Bucht olleet käytettävissä silloin loppiaisena 70, ja broidi sano mulle, että lähde sä mukaan, kun sä osaat tuon homman. Keikka oli Etelä-Pohjanmaalla Evijärven nuorisoseurantalolla, jonne oli aika reippaasti matkaa. Sellaisilla pistokeikoilla saatettiin silloin käydä, ja just sellainen tämä oli.
Se oli aika kammottava reissu kaiken kaikkiaan. Oli aika helvetillinen keli. Kuljettiin kahdella autolla, broidilla oli oma Rellunsa, sellainen keltainen saippualaatikko ja me mentiin isolla amerikanraudalla, tavarat asuntovaunussa. Ja jumatsuka, kun keli oli muutenkin vähän semmoinen, niin se oli aivan karseeta. Ja kuskina oli joku käsittämätön kaveri, joku vaimon kaverin kaverin kaveri. Se oli tuskien taival sinne.
Keikka oli yhtä lailla aivan kauhea, kun ei ollut oikein kunnon sointipohjaa. Tietysti niin Hakkaraisella kuin Buchtillakin oli iso repertuaari tollaista normaalia tanssikamaa, johon Järvisen Pekkakin musikaalisena jätkänä pysty menemään mukaan, samoin kun ne puhaltajat. Mutta silloin oli vaan se mun komppikitara, ja joku Twilight Time kuulosti ihan kamalalta. Tai ehkä se biisi oli se ainoo, joka siinä jotenkin onnistui. Me soitettiin jotain rokintynkää ja mitä lie. Se oli koko illan keikka tietysti, kahdeksasta kahteen, broidi kävi heittämässä siinä välissä pari settiä.
No sitten kun tullaan takaisin, niin paluu on vielä hirveempää kelin puolesta ja muutenkin. Jo keikan aikana Runelle ja Järviselle tuli jotain sanomista keskenään, ja se jatku vielä autossakin. Ei kenelläkään mitään viinaa ollu, oltiin vaan kyllä niin väsyneitä ja vittuuntuneita. No, se oli niinkun D-tuotantoa parhaimmillaan. Eihän se tietenkään ollut D-tuotannon vika, vaan se, kun sellainen tärkeä keskushahmo sillä kertaa puuttui siitä bändistä.
Siinä oli kuitenkin tää hyvin ymmärrettävä sukupolvien välinen kuilu. Oli kysymys duunista, mitä Rune oli tehnyt jo varmaan kymmenen vuotta. Normaalia tanssimusiikkia pohojalaaselle tanssiyleisölle, joukossa tietysti oli jonkin verran poppareita. Silloin tanssikulttuuri ei ollut vielä jakautunut kahtia, ei edes ollut vielä diskoja. Vaikka ei ikäero niin suuri ollut, kun Rune oli syntynyt joskus 40-luvun puolivälissä, niin Järvinen oli kuitenkin vielä nuori sälli, joka oli just tullut kuvioihin.
Siinä kai oli broidilla messissä kaksikin eri kosketinsoittajaa eli Veikko Hakkarainen ja Kurre Bucht, jotka molemmat nimenomaan oli alkujaan jazz-miehiä. Siihen aikaan scene oli sellainen, että Hesa imi muusikoita, kun tanssibändejä ja töitä oli paljon tarjolla.
Mutta ei Hakkarainen eikä Bucht olleet käytettävissä silloin loppiaisena 70, ja broidi sano mulle, että lähde sä mukaan, kun sä osaat tuon homman. Keikka oli Etelä-Pohjanmaalla Evijärven nuorisoseurantalolla, jonne oli aika reippaasti matkaa. Sellaisilla pistokeikoilla saatettiin silloin käydä, ja just sellainen tämä oli.
Se oli aika kammottava reissu kaiken kaikkiaan. Oli aika helvetillinen keli. Kuljettiin kahdella autolla, broidilla oli oma Rellunsa, sellainen keltainen saippualaatikko ja me mentiin isolla amerikanraudalla, tavarat asuntovaunussa. Ja jumatsuka, kun keli oli muutenkin vähän semmoinen, niin se oli aivan karseeta. Ja kuskina oli joku käsittämätön kaveri, joku vaimon kaverin kaverin kaveri. Se oli tuskien taival sinne.
Keikka oli yhtä lailla aivan kauhea, kun ei ollut oikein kunnon sointipohjaa. Tietysti niin Hakkaraisella kuin Buchtillakin oli iso repertuaari tollaista normaalia tanssikamaa, johon Järvisen Pekkakin musikaalisena jätkänä pysty menemään mukaan, samoin kun ne puhaltajat. Mutta silloin oli vaan se mun komppikitara, ja joku Twilight Time kuulosti ihan kamalalta. Tai ehkä se biisi oli se ainoo, joka siinä jotenkin onnistui. Me soitettiin jotain rokintynkää ja mitä lie. Se oli koko illan keikka tietysti, kahdeksasta kahteen, broidi kävi heittämässä siinä välissä pari settiä.
No sitten kun tullaan takaisin, niin paluu on vielä hirveempää kelin puolesta ja muutenkin. Jo keikan aikana Runelle ja Järviselle tuli jotain sanomista keskenään, ja se jatku vielä autossakin. Ei kenelläkään mitään viinaa ollu, oltiin vaan kyllä niin väsyneitä ja vittuuntuneita. No, se oli niinkun D-tuotantoa parhaimmillaan. Eihän se tietenkään ollut D-tuotannon vika, vaan se, kun sellainen tärkeä keskushahmo sillä kertaa puuttui siitä bändistä.
Siinä oli kuitenkin tää hyvin ymmärrettävä sukupolvien välinen kuilu. Oli kysymys duunista, mitä Rune oli tehnyt jo varmaan kymmenen vuotta. Normaalia tanssimusiikkia pohojalaaselle tanssiyleisölle, joukossa tietysti oli jonkin verran poppareita. Silloin tanssikulttuuri ei ollut vielä jakautunut kahtia, ei edes ollut vielä diskoja. Vaikka ei ikäero niin suuri ollut, kun Rune oli syntynyt joskus 40-luvun puolivälissä, niin Järvinen oli kuitenkin vielä nuori sälli, joka oli just tullut kuvioihin.
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Enzio Benzina –albumi La Musica
Yksi harvinaisimmista Albert Järvisen Sleepy Sleepers –kauden jälkeensä jättämistä tuotoksista oli Enzio Benzina –nimimerkkisen taiteilijan LP La Musica. Kirjassa ovat syksyllä luettavissa yksityiskohdat tuotannosta, mutta kirjasta karsiutuivat jo vuosi sitten albumin biisien esittelyt. Kappaleet muodostavat Järvisen tuotannossa aivan oman saarekkeensa – vanhoja musikaali- ja elokuvasävelmiä ja iskelmiä – joskaan mitään kitaran juhlaa niillä ei todellakaan kuulla. Koska levy on melko harvinainen, niin tässä infoa sen sisällöstä.
Avauskappale on Amore, joka alkujaan on That's amore - Dean Martinin laulu vuodelta 1953 elokuvasta The Caddy, eli Villikkopojat pulassa, jossa Martinin parina on Jerry Lewis. Suomeksi sen oli tulkinnut Kipparikvartetti 1954. Enzion versiossa on Mato Valtosen sanat. Kitara on hyvin esillä, kuten myös mandoliini.
Illalla illalla eli Chella’lla on Saukin Umberto Marcatolle 1957 sanoittama kappale, josta on myös Olavi Virran ja Laila Kinnusen tulkinnat vuodelta 1958. Aloitus taitaa olla lainaa Maruzella:sta, joka myös oli Marcaton hittejä. Kappaleessa on lyhyt kitarasoolo ja pääosa säestyksestä hoidellaan haitarilla.
Kanssasi sun on Otto Bergerin kappale, jossa sanoittajaksi on usean muun tapaan kirjattu J. Rantanen.
Muistatko sen yön on alkuperäiseltä nimeltään (Although) I Remember You, Frank Ifield’n pikkuhitti elokuvasta The Fleet's In (1942). Myös Beatles esitti sitä Saksassa 1960-luvun alussa.
Suomalainen aiempi tulkinta on Ossi Malisen sekä All-Stars Yhtyeen levytys jazz-nimikkeiden alla vuodelta 1958. Kitaratoteutus on tyylikäs.
“Muistoissain lämmin mun on” eli Silverhaired Daddy of Mine on yli 200 biisiä kirjoittaneen laulavan cowboyn, Gene Autryn, miljoonahitti vuodelta 1932. Countrykitara täydentää hyvin laulua.
Rose Marie on vuodelta 1924 peräisin olevan Rudolf Friml’n kuuluisan operetin nimikappale. Operettia saatetaan myös kutsua nimellä Intiaanin lemmenkutsu, joka on eri kappale, mutta samasta kokonaisuudesta. Tässäkin on sangen tyylikkäät kitaratäydennykset.
Salainen rakkaus on suomeksi tuttu muun muassa Raittisten veljesten, Rauli Somerjoen ja Agentsien tulkitsemina. Tämän version sanat on kreditoitu J. Rantaselle. Alkuperäinen kappale Secret love on musikaalista Calamity Jane ja vuodelta 1953. Kitara on jälleen mainio, joskin varovainen ja melko tavalla taustalle miksattu.
Taas kanssasi tanssin eli alkuperäinen Red Sails In The Sunset julkaistiin 1935. Sen levytyksiä on paljon, yksi varhaisimpia on Guy Lombardon tulkinta, muita esimerkiksi Nat King Cole (1953) ja Fats Domino (1963). Enzion versiossa on Saken eli S. Helmisen sanoitus. Kitaran sijasta tässä nousee framille Pitkän hieno boogie-bassottelu.
Taivaan sinessä -kappaleen tutumpi nimi lienee Volare, jonka alkuperäisesitys on vuodelta 1958. Tuttu on myös tämänkin toteutuksessa kertosäe ”Nel blu dipinto di blu”, sanoittaja kappaleelle on Saukki. Suomalaisia tulkitsijoita on riittänyt Olavi Virrasta (1958) ja Veikko Tuomesta Reijo Taipaleeseen, Kisuun ja Jamppa Tuomiseen. Tiikereiden naisäänet ovat esillä ja haitari on taas säestyksessä pääosissa, myös basso taustalla on hyvä.
Sorrento, Torna a surriento, Come Back To Sorrento, Palaja Sorentoon, miten kappaletta halutaankaan nimittää, on 1900 luvun alkuvuosilta (1904). Suomeksi sen tulkitsi Mauno Kuusisto 1962. Tässä laulun kielenä on italia (vaikka sanoitus onkin J. Rantaselle merkitty). Kitara on mukavasti esillä, toteutusta voisi luonnehtia balladinomaiseksi.
Päätöskappaleena on Yksin oon eli String Along, joka on Ricky Nelsonin laulama kappale vuodelta 1963. Tässä on pieni tunnistettavalla Järvis-soundilla soitettu soolo.
Avauskappale on Amore, joka alkujaan on That's amore - Dean Martinin laulu vuodelta 1953 elokuvasta The Caddy, eli Villikkopojat pulassa, jossa Martinin parina on Jerry Lewis. Suomeksi sen oli tulkinnut Kipparikvartetti 1954. Enzion versiossa on Mato Valtosen sanat. Kitara on hyvin esillä, kuten myös mandoliini.
Illalla illalla eli Chella’lla on Saukin Umberto Marcatolle 1957 sanoittama kappale, josta on myös Olavi Virran ja Laila Kinnusen tulkinnat vuodelta 1958. Aloitus taitaa olla lainaa Maruzella:sta, joka myös oli Marcaton hittejä. Kappaleessa on lyhyt kitarasoolo ja pääosa säestyksestä hoidellaan haitarilla.
Kanssasi sun on Otto Bergerin kappale, jossa sanoittajaksi on usean muun tapaan kirjattu J. Rantanen.
Muistatko sen yön on alkuperäiseltä nimeltään (Although) I Remember You, Frank Ifield’n pikkuhitti elokuvasta The Fleet's In (1942). Myös Beatles esitti sitä Saksassa 1960-luvun alussa.
Suomalainen aiempi tulkinta on Ossi Malisen sekä All-Stars Yhtyeen levytys jazz-nimikkeiden alla vuodelta 1958. Kitaratoteutus on tyylikäs.
“Muistoissain lämmin mun on” eli Silverhaired Daddy of Mine on yli 200 biisiä kirjoittaneen laulavan cowboyn, Gene Autryn, miljoonahitti vuodelta 1932. Countrykitara täydentää hyvin laulua.
Rose Marie on vuodelta 1924 peräisin olevan Rudolf Friml’n kuuluisan operetin nimikappale. Operettia saatetaan myös kutsua nimellä Intiaanin lemmenkutsu, joka on eri kappale, mutta samasta kokonaisuudesta. Tässäkin on sangen tyylikkäät kitaratäydennykset.
Salainen rakkaus on suomeksi tuttu muun muassa Raittisten veljesten, Rauli Somerjoen ja Agentsien tulkitsemina. Tämän version sanat on kreditoitu J. Rantaselle. Alkuperäinen kappale Secret love on musikaalista Calamity Jane ja vuodelta 1953. Kitara on jälleen mainio, joskin varovainen ja melko tavalla taustalle miksattu.
Taas kanssasi tanssin eli alkuperäinen Red Sails In The Sunset julkaistiin 1935. Sen levytyksiä on paljon, yksi varhaisimpia on Guy Lombardon tulkinta, muita esimerkiksi Nat King Cole (1953) ja Fats Domino (1963). Enzion versiossa on Saken eli S. Helmisen sanoitus. Kitaran sijasta tässä nousee framille Pitkän hieno boogie-bassottelu.
Taivaan sinessä -kappaleen tutumpi nimi lienee Volare, jonka alkuperäisesitys on vuodelta 1958. Tuttu on myös tämänkin toteutuksessa kertosäe ”Nel blu dipinto di blu”, sanoittaja kappaleelle on Saukki. Suomalaisia tulkitsijoita on riittänyt Olavi Virrasta (1958) ja Veikko Tuomesta Reijo Taipaleeseen, Kisuun ja Jamppa Tuomiseen. Tiikereiden naisäänet ovat esillä ja haitari on taas säestyksessä pääosissa, myös basso taustalla on hyvä.
Sorrento, Torna a surriento, Come Back To Sorrento, Palaja Sorentoon, miten kappaletta halutaankaan nimittää, on 1900 luvun alkuvuosilta (1904). Suomeksi sen tulkitsi Mauno Kuusisto 1962. Tässä laulun kielenä on italia (vaikka sanoitus onkin J. Rantaselle merkitty). Kitara on mukavasti esillä, toteutusta voisi luonnehtia balladinomaiseksi.
Päätöskappaleena on Yksin oon eli String Along, joka on Ricky Nelsonin laulama kappale vuodelta 1963. Tässä on pieni tunnistettavalla Järvis-soundilla soitettu soolo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
