Editoria tapaamassa

Tapasimme Editorin ja kävimme Jaakobin painia kahvikupposten ääressä. Edit-Ori on se musta hevonen, joka ratsastaa esiin kustantajan sotamiesrivistön takaa - kaksi eteen, yksi sivuun – ja suoraa päätä nelistää uhmaamaan siihen asti niin hyvin pelattua asetelmaa.

Kuusi Albert-kirjan omatoimista versiota on takana, joka kierros niistä ainakin omasta mielestä aina vähän entistä parempi. Ja nyt editori leikkaisi isoja klönttejä pois. Teksti vaan ei kommunikoi riittävästi, jos tärkeät palaset tuntuvat turhalta. Niin kuin nyt Ödnerin Jannekin. Miten merkittävä tyyppi ja miten vähän häntä kukaan missään mainitsee, ei millään hennoisi pistää jätkän muistoa silppuriin. Taikka Natsa. Taikka ne pari kitarahistoriaa…

Ja näinhän se menee. Omalle tekstille sokeutuu ja itselle selvät asiat jäävät selventämättä muille. Punainen lanka haarautuu ja purkautuu ja eksyy aiheen sivuun, teksti turpoaa ja tylsistyy, niin mielenkiintoisia ne harhapolut helposti ovat. Aikaa oikaista langat on vajaat kolme kuukautta - sitä on aina iltaisin töiden jälkeen - sitten korkki kiinni ja kuulemiin, taitto alkaa. Mutta tää on viimeinen taisto - tai sitten toiseksi, tai kolmanneksi viimeinen.

Haastetta on siksikin tietysti ilmassa, kun nyt jo tekstiä on puolitoista kertaa sen verran kuin Honeyn ja kumppaneiden tanakassa Hurriganes-kirjassa. Siinä oli vähän alle 900.000 merkkiä, Albertissa nyt ilman ihan viimeisiä liitteitä 1.400.000. No karsia täytyy paljon, ettei teksti tursua yli, että kuville jää tilaa ja kun kustantaja perkele ei haluakaan kustantaa ensyklopediaa. Tylsä olisi lukijan tietysti saada silmilleen pelkkää proosaa, varsinkin kun kuvia on kellareista ja laatikoista löytynyt kaikenlaisia, joukossa aina jokunen mielenkiintoinenkin. Ja Hurriganesinkin ympäriltä, vaikka sen luun luultiin olevan puhtaaksi kalutun jo niin moneen kertaan. Ja siksikin kuvia mukaan, kun rock on visuaalista, sanoi editori, ja siinä se oli oikeassa.

Useampaan kertaan versioita vatkatessa on tullut mietittyä, että vaikka Järvinen oli mieleltään ja tyyliltään enemmänkin symbolisti, on tämä kirja puhdasta impressionismia. Tai sellainen pointilistinen teos. Parinsadan ihmisen haalistuneita muistipilkkuja ja pieniä teräviä pisteitä – oikeita ja vääriä, valaistuneita ja sokeita, oikeissa ja väärissä paikoissa, niiden itse kokemina ja kolmansilta varmoilta tahoilta kuultuina. Meillä ensin kauhea sekava kasa kaiken värisiä täpliä, sitten ne muotoon järjestettynä, niin että kokonaiskuva olisi Aben näköinen, vaikka jokunen pilkun paikka olisikin pielessä - vahingossa ja joskus tahallaan. Ja väliin pilkkuja viilattavaksi niille, joiden elämäntehtävä on niitä viilata. Järvinen itse toivoi vain, ettei hänen tarinastaan tulisi tylsä ja paperinmakuinen. Be my guest! Se on värikkäistä roiskeista rapattu.

Tästä tulee helvetin hyvä kirja, sanoi editori lopuksi. Siinäkin se oli oikeassa. Mutta vielä kerran - tai kaksi, tai kolme - se juttu pitää panna peukaloruuviin ja jaksaa ruuvata.