Pave Maijanen, varhaista historiaa

Eittämättä oman kirjansa arvoinen olisi tässäkin projektissa meitä avustanut musiikin monilahjakkuus Pave Maijanen. Hieman myöhästyneiden syntymäpäiväonnitteluiden myötä seuraavassa Maijasen uran varhaisten vaiheiden esittely suunnilleen sellaisena kuin se kirjaluonnoksessa oli helmikuussa 2010. Vertailusta kiinnostuneille: Kirjan sivulla 103 julkaistu teksti on tästä editorin kanssa supistettu versio.


Pekka Maijanen syntyi Lappeenrannassa 3.9.1950. Hän sai isältään huuliharpun kuusivuotiaana ja pojan musikaaliset lahjat tulivat heti näkyviin. Paavo tai Pave, niin kuin häntä alettiin koulussa kutsua, osasi jo nuorena soittaa useampia instrumentteja. Vuonna 1964 Pave liittyi rumpaliksi Top Catsiin, joka esitti instrumentaaliversioita päivän hiteistä. Ensimmäinen soitettu kappale ja myös ensimmäisen keikan eka biisi oli Glenn Millerin tunnetuksi tekemä ”In The Mood”. Seuraavana vuona bändinä oli Ours, jonka ohjelmistossa oli muun muassa Kinksin ja Holliesin tuotantoa. Maijanen oli ensin rumpali, käväisi välillä kitaristina ja päätyi sitten urkuriksi. Oursin kyydissä Pave kävi ensimmäisen kerran Helsingissä, kun bändillä oli keikka Natsalla. Ryhmän nimi oli 1967-68 Kopet. Siinä Maijanen soitti trumpettia ja lauloi. Trumpetin alkeet Pave oli oppinut vuonna 1964 Lappeenrannan seurakunnan poikatorvisoittokunnassa. Tyyli oli vaihtunut soul-painotteiseksi ja bändissä myös kaksi fonistia. Biisilistalla oli Sam & Daven kappaleita, samoin Blood, Sweat & Tearsin.
Pave valmistui 1969 keväällä ylioppilaaksi Lappeenrannan lyseosta. Sen jälkeen hän pääsi töihin paikalliseen kaljatehtaaseen liukuhihnalle valkkaamaan pulloja. ”Syksyllä Hessu ‘Pedro’ Hietanen soitti ja kysyi, että tulisinko soittamaan bändiin skittaa, siitä saisi kohtuullisesti liksaakin. Ei tarvinnut kysyä toista kertaa”, Maijanen muistelee. ”Pakkasin kotona parit kalsarit muovikassiin ja se oli siinä. Mutsi sanoi kotona mun lähtiessä, että oohan kunnolla.”

Bändi, johon Pavea pyydettiin, oli Kristianin uusi taustayhtye Mielikummitus. Maijanen ei kuitenkaan ollut soittanut kitaraa juuri nimeksikään. ”Melko isoihin saappaisiin sain hypätä”, Pave naureskelee. ”Järvisen paikan täyttäjäksi Kristianin bändiin olemattomalla kokemuksella.” Mielikummituksessa Pave viihtyi kevääseen 1970. Silloin Matti Sarapaltio houkutteli hänet Smokingsiin. Se oli tanssibändi, joka veti pitkiä keikkoja, ”valssista valssiin”. Maijanen hoiteli kitaran ja laulun. Kappalevalikoimaan kuului muun muassa Chicagon ja Brian Augerin biisejä.

Näihin aikoihin Pave oli kirjoittautunut Helsingin konservatorioon saadakseen intistä lykkäystä. Lykkyä tuli ja samoin tuli opintolaina. Maijanen käytti koko potin Aron Soittimeen, josta mukaan lähti Gibson SG. Konservatorio ei kauan jaksanut innostaa. Pave viihtyi siellä kaksi tuntia, toinen oli Taisto Wesslinin klassisen kitaran tunti ja toinen säveltapailua.

Smokings-aika kesti kevättalveen 1971. Maijasen maine laulajana ja muusikkona oli jo sitä luokkaa, että kysyntää riitti. Nyt hakijoina olivat Pepe Willberg ja Ande Päiväläinen, jotka pyysivät Pavea mukaan Paradiseen. Ongelmana oli vain se, että bändi tarvitsi basistin ja bassoa Maijanen oli soittanut aikaisemmin tasan yhden kerran. Hän lähti kuitenkin koesoittoon, jossa vedettiin pari kappaletta, muun muassa yksi Chicagon biisi, ja homma oli kasassa. ”Tässä on se mun uran kulmakivi”, Pave miettii. ”Basso on mun soitin. Silloin musta tuli basisti ja mä oon edelleen basisti. Se tuntui heti niin pirun luontevalta.” Maijasella oli jo basistin mallikin mielessä: ”Kyllä toi McCartney oli kova äijä. Vähän niille poluille läksin, eikä ole tarvinnut katua.”

Paradise oli nimekäs bändi, jonka selkeä keulakuva oli Pepe Willberg. Levylle Maijanen pääsi Paradisen kanssa ensimmäisen kerran singlellä ”Butterfly”, mutta kovemmin jysähti vuoden -72 alussa, jolloin ”Elämältä kaiken sain” nosti bändin suuren yleisön tietoisuuteen. ”Se oli hienoa aikaa”, Pave muistelee. ”Bändillä meni lujaa ja meillä oli oikein oma radio-ohjelmakin. Siinä vedettiin Pepen kanssa tää ‘Lilja ruusu ja kirsikkapuu’. Se oli upea versio, mä tein sen sitten myöhemmin omalle levylle. Markku Johansson teki siihen arrit. Siinä onkin äijä, joka teki meikäläisestä lopullisesti muusikon, se opetti mulle helvetisti juttuja.”

Tähän Paradise-aikaan Maijanen törmäsi ensimmäisen kerran Pekka Järviseen. ”Se oli N-clubilla, maanantai-illan jameissa tottakai”, Pave muistelee. ”Siellähän me kaikki soittajat tutustuttiin. Maanantai oli hieno ilta. Ännällä mä ensimmäisen kerran kuulin, kun Järvinen veti bluesia jameissa. Sehän erottui aika selvästi siinä ryhmässä. Mä en vielä silloin ollut paljon mukana soittamassa, joskus kävin bassossa vetämässä muutaman bluesin.”

Paremmin Maijanen tuli Järvisen kanssa tutuksi, kun Hurriganes oli jo vauhdissa: ”Se tuli ihan Remun kautta. Mä olin tutustunut Aaltoseen jo aikaisemmin. Siihenhän törmäsi väkisin tuolla mestoissa. Sitten tää Remun silloinen kimmafrendi oli mun tulevan vaimon sisko ja sitä kautta me heiluttiin helvetisti kimpassa. Mulla oli silloin tipparellu ja Remulla ei ollut korttia. Mähän olin pitkät ajat sen kuskina, saatana. Se soitti milloin mihinkin aikaan: ”Paavali, vittu pitäis mennä käymään tonne, lähes heittään.” Sitten mä ajelin sinne Porvoonkadulle, Remu kyytiin ja menoksi. Näillä retkillä mä aloin törmätä Järviseen useammin ja tutustuin siihen.”

Maijasen pitkää lettiä piti lyhentää reilusti lokakuussa 1973, jolloin hän meni Lappeenrannassa armeijaan. Pahasti ei intti päässyt rassaamaan, koska Pave oli jatkuvasti lomilla. Syynä tähän oli lauluyhtye Fyrkka, joka oli palkattu tekemään radiolle kantanauhoja. Yhtyeeseen kuului Maijasen lisäksi Pepe Willberg, Kalle Fält, Markku Johansson ja Seija Simola. Paradisen keikoille ei Pave sentään ehtinyt, niissä tuuraajana toimi Häkä Virtanen.

Beavers ja Hurriganes

Matti Majava kertoo perustamansa farkkumerkin Beaver Jeansin synnystä ja yhteistyöstä Hurriganesin kanssa:

”Mä toin Amerikasta käytettyjä vaatteita. Se oli käytettyjen vaatteiden kauppaa alun perin, alkoi maaliskuussa 1969. Jenkki- illuusiota siinä myytiin. Amerikka vyöryi silloin rock-kulttuurin myötä tänne. Tuli farkut, amerikkalaiset urheilupaidat, joissa oli isoja numeroita, puvuntakit, keilapaidat ja nämä inkkarijutut, joista tuli supermuoti jo 1970-luvun taitteessa. Mutta Albert käytti niitä jo ennen kuin se muoti tuli.”

”Se oli aluksi tosi pieni kauppa, 12 neliötä Kruununhaassa, puulämmitys. Se oli hyvin pientä touhua, lähinnä epäkaupallinen harrastus. Vaimo oli tekstiilitaiteilija ja suunnittelija, kävi Greta Pohjanheimon koulutuksessa. Elettiin siellä kaiken keskellä. Lidon ja Remun Kalevala oli heti Beaversin mukana. Farkut tulivat oikeasti vasta silloin 1960-70 -lukujen taitteessa semmoiseksi asuksi, mihin liitettiin rebelliys ja semmoinen rohkeus.”

”Beavers ei firmana noussut heti. Alettiin ensin myydä farkkuja omissa liikkeissä, sitä tehtiin vuosi-kaks-kolme ja sitten alettiin myymään niitä tukussa. Kauppiaat tulivat hakemaan meiltä tavaroita, että saaks teiltä niitä housuja. Että meillä on kauppa Porissa tai Turussa, mä ostan sinne kolme housua. Kaveri pisti kolme housua reppuunsa ja meni junalla takas sinne. Myi ne kolme, tuli takaisin ja osti kolmetoista ja niin se kasvoi ja kasvoi.”

”Me oltiin myös kaikessa, missä oli Amerikkaa. Esimerkiksi Keimola, se oli eka kiihdytyskilpailu. Me oltiin siellä, ja siellä soitti Hurriganes. Totta kai mä yritin vaikuttaa siihen, me oltiin samaa pesää. Se oli heille hyvä olla oikeissa paikoissa, ja se oli hyvä myös meille. Näillä Hurriganesin kavereilla, kun ne oli keikoilla, niin niillä oli kylttejä siellä. Beavers oli esillä lavalla lipuin ja plakaatein ja myös niiden keikka-autoissa ja peräpakseissa. Myöhemmät vuodet 1975-76 oli sitten ehdottomasti suuruuden aikaa Beaversillakin, silloin se kasvoi tosi isoksi. Sitä ennen kasvettiin vähitellen, eri paikoissa mainostamalla.”

”Mulla on myös sellainen mainosfilmi tai oikeastaan dia, jossa on vaan niiden kuvia. Se oli Helsingin elokuvateatterissa, Biossa oli meidän ensimmäinen elokuvamainos. Meillä Lamminahon Vesan yksi tehtävä oli liimata kaikkia pieniä tarroja, näkyi ne tai ei, kun se oli muun muassa keikoilla roudarina. Samalla lapsellisella tavalla, olisiko ollut 1972 tai -73, mulla oli diakuvia Hurriganes-kavereista keikoilta. Ne oli napattu muistoksi ja saatu sieltä täältä. Elokuvateattereissa oli siihen aikaan mahdollista diamainonta, kankaalle näytettiin dioja ennen elokuvan alkua. Siellä meni sitten joku nuorisoleffa, johon mun mielestä piti meiltä saada sellainen. Mä tein sen ja se oli kanssa rahakysymys, ei voinut mennä mihinkään studioon ja sanoa, että tehkääpä tästä. Toiminta oli hyvin pientä. Mä tein sen itse, liimasin neljä diaa teipillä raameistaan kiinni. Mainoskoko oli sellainen, niin iso, että siihen mahtui just neljä diaa. Yhdessä niistä kuvista oli sitten alareunassa meidän Beavers-logo. Se kokonaisuus oli sen näköinen, että se oli tehty vasemmalla kädellä, mutta mainoksena se oli hieno. Silloin vielä kaikki oli sellaista amatöörimaista ja käsin tehtyä.”

Albertin kitaristivaikuttajat

Järvinen seurasi uransa aikana lukemattomia kitaristeja, joiden soitosta hän erityisesti piti. Useilta näistä hän otti vaikutteita omaan soittoonsa. Läpi uran keskeisenä nimenä kulki Eric Clapton, jonka vaikutus 1960-luvun puolenvälin jälkeen oli ratkaisevassa asemassa Albertin soiton kehittymiselle.

Kirjaan oli tarkoitus laittaa luettelo niistä kitaristeista, joita Järvinen omissa haastatteluissaan ja muistiinpanoissaan nosti hänen kannaltaan tärkeiksi. Valitettavasti tämä lista ei enää mahtunut sivuille, joten laitetaan se tänne ajatuksia herättämään. Nimet ovat karkeasti aikajärjestyksessä siten, kun he Albertin tietoisuuteen tulivat.


Hank Marvin

Nokie Edwards

George Harrison

Keith Richards

Chuck Berry

Eric Clapton

Jeff Beck

Peter Green

Freddie King

B.B. King

Albert King

Mike Bloomfield

Elvin Bishop

Jimi Hendrix

Johnny Winter

Jukka Tolonen

Mick Abrahams

Harvey Mandel

Lowell George

Leslie West

Roy Buchanan

John McLaughlin

Tommy Bolin

Joe Walsh

Steve Hillage

Randy California

Todd Rundgren

Frank Marino

Albert Lee

Larry Carlton

Steve Lukather

Eddie Van Halen

Vernon Reid

Braindamage-ajan sponsorointikuviot

Albertin 1988 comebackin aikana otettiin aktiivisesti yhteyttä eri toimijoihin sponsorisuhteen aikaansaamiseksi. Seuraavassa lyhennelmä kirjeestä, jolla lähestyttiin Camel-tupakkaa edustanutta yhtiötä.

ALBERT JÄRVINEN/CAMEL


Viitaten aikaisemmin lähetettyyn materiaaliin oheistamme tämän kirjeen vedoksella Järvisen uuden LP-levyn kannesta. Kuten levyn kansi antaa ymmärtää, on Albert Järvinen Camel-mies joka luo käsittääksemme ainutlaatuisen mahdollisuuden hyödyntää tunnettua artistia markkinoinnissa.

Terveisin

Roxy Oy


ALBERT JÄRVINEN

Albert on Suomen kitarasankari n:o 1. Edesmenneen Hurriganes-yhtyeen jäsen on legenda jo eläessään, muusikko, jonka soittotyyliä aikamme nousevat nuoret kitaristit jäljittelevät ympäri Skandinaviaa. Albert tekee parhaillaan vahvinta comebackia, mitä suomalainen rock- ja viihdemusiikki tuntee.

SOOLO

Albertin tehtyä tiedustelun suomalaisilta huippumuusikoilta osallistumisesta hänen soolo-albuminsa valmisteluun ja levynjulkaisua seuraaviin kiertueisiin, vastasi tiedusteluun positiivisesti lähes kaikki maassamme vaikuttavista huippumuusikoista.

LP-LEVY

Levyn äänitykset aloitettiin 03.10.1988 Finnvox-studiolla Helsingissä peruskokoonpanon voimin. LP-levy julkaistaan levy-yhtiö Polarvox Oy:n toimesta Suomessa 25.11.1988 ulkolaisten julkaisujen seuratessa maalis-huhtikuussa 1989.

KIERTUE

Roxy rakentaa artistien ensimmäisen kiertueen seuraavaan tapaan:

1. levyn julkaisuesiintyminen 05.12.1988 Tavastiaklubilla Helsingissä.

2. kahden kuukauden mittainen laaja lehdistö-, TV- ja radiotiedotuskampanja.

3. varsinainen kiertue alkaa helmikuun puolessavälissä Tukholmasta. On mahdollista, että esiintymisiä tapahtuu myös Malmössä, Göteborgissa, Oslossa ja Kööpenhaminassa. Näiden esiintymisten jälkeen siirrytään Suomen puolelle laajan median siivittämänä tekemään 12 esiintymistä lähinnä isojen kaupunkien isoissa hotelliravintoloissa.

MAINOSYHTEISTYÖ

Roxy kykenee hoitamaan tulosvastuullisesti seuraavat yhteistyötoimet Albert Järvisen tiimoilla:

1. Päämiehen valmistama Jenkki/ Farkkutakki suurin Cameltunnuksin yhtyeen, yhtyeen teknikoiden, levy-yhtiön edustajien, managementin ja suurimpien levykauppojen käyttöön. (30-40 kpl) (esim. Albert Järvinen Band On Tour With Camel)

2. Valmis paita, lippis ja housumateriaali teknikoiden lava-asusteina (n 15 kpl)

3. Mainokset äänentoistolaitteistoissa ja savukeaski luonnollisesti lehdistökuvissa ja TV-kuvauksissa kivasti pilkottaen taskusta tai pöydällä.

Albertin vahvistimissa 2 kpl kooltaan n. 25 x 11 cm tarrat. Pieni askin kokoinen tarra Albertin kitarassa.

4. Camel-bootsin yhdistäminen kiertueen kenkien ja julistemainosyhteyden muodossa.

5. Tavastian mediaihmisten juomat Camel-laseista. (kutsuvieraiden joukossa on noin 100 kpl Suomen johtavaa tiedotusihmistä)

6. Kiertueen nimike “Camel”-kirjaimin ja väreissä tiedotteissa ja isoissa 4-väri julisteissa.

7. Tutkitaan mahdollisuus taltioida Ruotsin esiintyminen, jota tarjotaan TV-3 esitettäväksi. Camel-lakana lavan takakankaana.

YHTEENVETO

Tällä projektilla tehdään Eurooppalaisen bluesin historiaa. Suomessa tapahtuvan toiminnan kautta takaamme kansainvälisen toiminnan yhteistyöoption Teille.

Tämä team polttaa jo muutenkin Camel-savukkeita!

Videokäsikirjoitus 1988

Braindamage-aikaan oli suunnitteilla myös videon tekeminen. Kappaleesta ei ole varmuutta, mutta kyseessä saattoi olla "My Joy". Tuntemattomasta syystä videota ei koskaan tehty, tässä on kuitenkin sen kässäri:

Vanha ajan patinoima tanssisali. Verhojen välistä tuleva auringonvalo heittää striidoja pölyiseen ilmaan. Bootsien korkojen ääni kaikuu salissa. Askeleet lähestyvät... Albert tulee saliin ja kävelee kitara kädessä salin keskellä olevan vahvistimen luokse. Musiikki alkaa soida, kun Albert laittaa piuhaa vahvistimeen.


Bändi soittaa parvella. Ainoastaan Pave on alhaalla, korokkeella. Albert soittaa sooloa. Tanssijat, nainen ja mies tulevat saliin vastakkaisista ovista. Tanssijat lähestyvät soolon aikana toisiaan ja soolon huipussa tanssijat tanssivat yhdessä, Albertin selän takana, korokkeen edessä.

Kamera kuvaa parvella olevaa bändiä, josta mennään suoralla skarvilla live-esitykseen samaisella tanssipaikalla. Mutta vaikka kyseessä on live-esitys, on kuvaustyyli sama tyylikkään askeettinen. Mikä tarkoittaa sitä, että myös yleisöä valaistaan tyylille uskollisena. Tiiviistä Albertin lähikuvasta mennään kitaraan, mutta kun kuva aukeaa on kyseessä tyhjä tanssisali. Tanssipari on käpertynyt toisiinsa.

Albert lopettaa soittamisen. Tyhjässä salissa kaikuu taputukset. Albert ottaa kitaran käteensä ja lähtee kävelemään valtavien aplodien saattelemana pois. Albert kävelee tanssiparin ohi ja jatkaa matkaansa kohti nurkassa olevaa ovea. Tanssipari on hurmioituneena etualalla, kun Albert avaa oven. Luonnottoman kova ”kolmannen asteen yhteys” -valo tulvii ovesta saliin. Albert katoaa valomereen.