Heti kirjan teon alkumetreillä, ennen kuin sanaakaan oli kirjoitettu, oli kirjan kansikuva jo valittu. Se löytyi lehtimainoksesta, jossa Albert on Royals-aikaan lavalla värivaloissa. Hieno kuva, jossa tulee hyvin esille Järvisen tyyli ja Hurriganes-lookin jälkeinen olemus. Myöhemmin kävi sitten selville, ettei kansi ollutkaan aivan näin yksinkertainen juttu.
Kyseessä oli siis jo ajan saatossa rispaantunut lehtimainos, eikä kuvaa voinut sellaisenaan käyttää, vaan piti yrittää löytää originaali. Mainoksissa ei tietenkään ole valokuvaajan nimeä, joten tästä(kään) hakuretkestä oli turha odotella lyhyttä ja yksinkertaista.
Jossain vaiheessa kirjaprojektiin tuli mukaan kustantaja. Kun jo alkuvaiheessa kustannuspäällikölle esiteltiin kansiehdotusta, se sai varovaisen hyväksynnän. Samalla tuli kuitenkin vahva evästys siitä, ettei kuvaa voi laittaa kanteen, jollei sen ottaja ole selvillä. Tässä vaiheessa aikaa oli jäljellä painamishetkeen yli kaksi vuotta, joten homma varmaan onnistuisi.
Koska mainos oli ollut ainakin Suosikin sivuilla 1970-luvun puolenvälin jälkeen, oli etsintä hyvä aloittaa sieltä. Lehden toimituksesta kuitenkin kerrottiin, että heillä ei ole kuva-arkistoa, saati kirjanpitoa valokuvaajista. Sieltä kehoitettiin kääntymään kuvista vastaavan Lehtikuva Oy:n puoleen. Puhelinsoitolla saatiin ystävällistä palvelua sekä tunnus ja salasana, joilla pääsi selaamaan Lehtikuvan arkistoa. Löytyi hyviä Hurriganes- ja Albert-kuvia, mutta ei tarvittavaa mainoskuvan alkuperäisversiota. Virkailija lupasi vielä auttaa tarkistamalla vanhan skannaamattomien kuvien arkiston, mutta vesiperä vedettiin sieltäkin.
Koska johtolangat loppuivat lähes alkuunsa, päätettiin antaa ajan kulua hetkisen ja toivoa, että muun kuvamateriaalin yhteydessä kyseinen mainoskuvakin ponnahtaisi esille. Näin ei kuitenkaan käynyt. Seuraavaksi sitten jahdattiin 1960- ja 1970- lukujen mainoskuvaajia useaan otteeseen muiden alan ammattilaisten antamien vihjeiden perusteella. Monia tuntemattomiakin suuruuksia löydettiin, mutta valitettavasti kukaan ei pystynyt tunnistamaan kuvaa omakseen.
Kun Risto Vuorimiehen kanssa tutkittiin hänen Hurriganes-arkistoaan, kävi ilmi, että näille filmeille oli tallentunut myös otoksia juuri samalta Helsingin keikalta, mistä kaivattu Albertin kuva oli napattu. Ne oli myös otettu lähes samasta kuvakulmasta, joten nyt oltiin todella lähellä. Mutta ei, Riston ruuduista ei löytynyt sellaista, jossa Järvisen kasvot olisivat olleet riittävän hyvin näkyvillä. Vuorimies ei myöskään muistanut tehneensä diiliä mainostoimiston kanssa. Paikalla oli siis ollut toinenkin ammattikuvaaja, mutta kuka?
Suosikin 1970-luvun ehkä tunnetuin valokuvaaja oli Fred Ohert, eli tätä polkua seuraten hän olisi hyvinkin todennäköinen vaihtoehto. Valitettavasti Fred oli edesmennyt 2000-luvun alkupuolella. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi etsiä hänen mahdollisia jälkeläisiään. Hyväksi havaitulla Yritä ja Erehdy –menetelmällä löytyikin pitkän kaavan kautta Fredin pojaksi osoittautunut Roope Ohert, joka kaiken lisäksi oli pesunkestävä musiikkimies. Roope kertoi suurimman osan isänsä kuvista olevan Lehtikuva Oy:n arkistoissa, mutta että jotain saattaisi löytyä autotallin perukoilta. Penkominen siellä toi esiin vaatemainoskuvia, mutta ei mitään Albertiin liittyvää. Roopelta saatiin kuitenkin suostumus kuvan käyttöön, jos se todettaisiin hänen isänsä kuvaamaksi ja jos siitä löydettäisiin riittävän laadukas kopio.
Kun sitä riittävän laadukasta kuvaa taikka negatiivia ei vastaan tullut, oli vuorossa siirtyminen suunnitelmaan B. Kuvankäsittelyohjelma kehiin ja siitä vaan lehden mainosta muokkaamaan. Erilaisten naarmujen,taitosten ja rasterin poistaminen oli vielä kohtuullisen helppoa, mutta mainostekstit olivat toinen asia. Lavalla olevien rumpujen, peltien, mikrofonien ja jopa Järvisen päällä oli farkkumainokseen liittyviä paksufonttisia sanoja, joissa riittikin työtä. Nopeastihan ne saa pois, mutta niiden alta kadonneen osan takaisin ’piirtäminen’ oli lievästi sanoen hankalaa. Lavan värivalot ja Ippe Kätkän kromin värisenä kiiltävät rummut pitivät huolen siitä, että kaiken maailman heijastuksia oli kuvassa riittävästi. No, tiesipä mitä tehdä aina silloin, kun kirjan tekstipuolen kanssa oli luova tauko.
Tiimalasissa oli sen verran virrannut hiekkaa, että piti alkaa myös etsiä varalle jotain vaihtoehtoista, ellei mainoskuvan restauroinnista saataisi riittävän hyvälaatuista. Albert-kirjan Facebook-sivuille laitettiin kaksi Royals-ajan kuvaa ja niistä äänestys. Toinen oli Pekka Moses Soinin ottama värillinen lavaposeeraus. Hänen hienon arkistonsa mukaan saaminen kirjan materiaaleihin oli juuri toteutunut ja ihan oma (pitkä) tarinansa. Toinen ehdokas oli meitä paljon auttaneen Henkka Schuttin puhdas kasvokuva Albertista. Tässä vaiheessa huomasimme myös keskustelevamme melko filosofisesti kansikuvan roolista kirjassa; pitäisikö sen ilmentää lukijan käsitystä kirjan sankarista ennen vaiko jälkeen kirjan lukemisen, pitäisikö sen heijastaa yleistä stereotypiaa kitarasankarista vai jotain ihan muuta, pitäisikö se olla ostajille vanha tuttu vai ennen näkemätön, taiteellisesti korkeatasoinen vai pelkästään myyvä, väreissä vai mustavalkoisena, jne.
Facebookissa äänestys kansiehdokkaista meni jokseenkin tasan, mutta saatteeksi saatiin sieltä ja muutakin kautta paljon kommentteja, että löytyypä sitä parempiakin kuvia. Mutta missähän ne mahtoivat olla? Etäviisailla ei niitä ollut oikeasti esille tuotavaksi ja meillä oli takana jo useiden kymmenien kuvaajien useiden tuhansien otosten läpikäyty kasa.
Kun originaali lehtimainos oli saatu hierottua niin hyväksi, kuin se omilla taidoilla oli mahdollista, niin ei muuta kuin tyytyväisenä kustantajalle esittelemään. Tässä kohtaa on hyvä häivyttää keskustelun yksityiskohdat pois. Lopputuloksena oli joka tapauksessa se, että kirjasta tulee mustavalkoinen ja siihen halutaan mustavalkoinen kuva kanteen ja mielellään Albertin menestysajoilta. Eli suomeksi Hurriganes-ajalta kuva Järvisestä, jollaisena suuri yleisö kitaristin muistaa. Joopa joo, tulihan ainakin opeteltua kuvankäsittelyn salat kantapään kautta.
Kustantaja oli löytänyt kirjan kuvitussuunnitelmasta oman suosikkinsa kantta varten. Se oli Risto Vuorimiehen otos takahuoneesta, missä Albert virittelee kitaraansa (kirjassa s. 137). Sehän on hyvä, mutta pienenä ongelmana oli samasta sessiosta oleva vielä parempi versio, joka on ehkä tunnetuin potretti Järvisestä. Se löytyy muun muassa Guitar- ja Patchy Moss –levyjen kannesta ja on sen verran paljon käytetty muutenkin, ettei sitä raaskinut kanteen laittaa. Jotenkin tuon huippuotoksen rinnalla kustantajan ehdottama kuva ei meistä tuntunut parhaalta mahdolliselta. Keskustelujen jälkeen herui vielä pari viikkoa etsintäaikaa.
Projektin aikana kertyneestä fotopinosta kaivettiin nyt esiin kymmenkunta ehdokasta, jotka toimitettiin kustannuspäällikölle ja taittajalle. Noin puolet oli Hurriganes- ja puolet Royals-ajalta. Edelleen tavoitteena oli löytää kuva Albertin uran kulta-ajalta ja lähinnä vuosilta 1974-1978. Nykykalenterissa oltiin jo kesässä 2010 ja kirjan teon suhteen loppumetreillä. Lopullinen päätös teoksen ulkomuodosta lyötiin kiinni näihin aikoihin. Se olisi neliön muotoinen ja tämä asetti taas uusia rajoituksia. Suurin osa viimeisistäkin vaihtoehdoista oli sen verran korkeita ja kapeita, että niitä olisi vaikea saada puristettua neliön muottiin. Näin oli laita myös lähtökohtana olleen farkkumainoskuvan, joskin se olisi toiminut mustavalkoisenakin oikein hyvin.
Tässä kymmenen joukossa oli kuitenkin yksi Hurriganes-tyylin valokuva, joka oli miellyttänyt kirjan tekijöitä siinä määrin, että sen osalta osin oltiin valmis kompromissiin filosofisten peruskysymysten suhteen. Tämä tuntui kaikista sekä riittävän taiteelliselta että riittävän myyvältä. Kyseessä oli Peter Janssonin ottama valokuva Rock-Jerryn comeback-levytyssessioista. Se oli levyn takakannessa ja siinä oli mainittu myös tekijän nimi. Itse asiassa jo aivan kirjan teon alkuvaiheessa oli Janssonilta kysytty, olisiko hänellä otoksia Järvisestä, mutta ne rajoittuivat tähän yhteen jo julkaistuun, eikä hänen kuviaan ollut siten kirjaan tulossa.
Kun uusin ehdotus kelpasi myös kustantajalle, jätettiin heidän työkseen yhteydenotto valokuvaajaan ja käyttöluvan selvittäminen. Tässä vaiheessa aikaa kannen viimeiseen deadlineen oli vielä ruhtinaalliset kaksi viikkoa. Kun reilun viikon päästä tästä käytiin kustantajan luona tekemässä viimeisiä tarkastuksia, niin samalla varmistettiin kansikuvasopimuksen onnistuminen. Yllätykseksemme kustannuspäällikkö ilmoitti saaneensa tiedon, että tämäkin valokuvaaja olisi jo edesmennyt, yhteyttä ei luonnollisesti ollut löytynyt eikä kuvaa siten voitaisi käyttää. Tätä meriselitystä emme ihan purematta nielleet ja sanoimme ottavamme asian vielä kerran lisäselvitykseen. Jäljellä taisi olla kolme päivää, joten pikaiseen toimintaan oli vähitellen tarvetta. Poistuimme Bulevardin konttorista illan tunteina ja siirryimme läheiseen pizzeriaan miettimään jatkotoimia. Kyseessä ei onneksi ollut kovin yleinen nimi, joten pizza poskessa numerotiedustelusta kysyttiin aluksi pääkaupunkiseudun Peter Janssonit. Heitä oli vain kolme kappaletta. Heti ensimmäinen soitto vei henkilölle, joka välittömästi ilmoitti ottaneensa 1970-luvulla Järvisestä kyseisen kuvan, mutta sanoi olevansa parhaillaan taloyhtiön kokouksessa. Lupasimme ottaa yhteyttä parin tunnin päästä. Tämän kadonneen valokuvaajan metsästys osoittautui siis itse asiassa naurettavan helpoksi. Illalla kotimatkalla junassa käyty puhelinkeskustelu hänen kanssaan varmisti ja vahvisti vielä sen, että valokuvaa voidaan käyttää ja että hän sopii itse yksityiskohdista kustannuspäällikön kanssa. Kustannuspäällikölle lähti voitonriemuinen tekstari tiedoksi.
Taiton ja kansiluonnoksen valmistuttua ja varsinkin kirjan tullessa painosta vahvistui käsitys, että valittu tyylikäs kuva istui hienosti koko kirjan ulkoasuun ja muotoon. Albert säätää katse tiukkana Gibson Firebirdiä siten, että etualalla näkyy virityskoneisto ja sormuksin koristeltu käsi. Kuva on todella rock ja se tekee kunniaa niin kuvaajalle, kirjalle kuin kirjan pääosan esittäjällekin.
lauantai 19. helmikuuta 2011
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Osa 4: Ote Kalle Fältin lähettämästä julkaisemattomasta käsikirjoituksesta…
(…jossa on fiktiivinen, mutta Quipsin näköinen bändi vappukeikalla 1983)
Soitot on nyt soitettu ja nuotit pantu nippuun… kelasi Pojan päässä vanha renkutus. Muut yrittivät analysoida äskeistä ja käydä tapahtunutta kohta kohdalta lävitse ikään kuin oppiakseen siitä jotain. Siinä hetkessä se tuntui turhalta. Pojalle oli monta kertaa ennenkin sattunut noin: kontrolli oli pettänyt, tai pikemminkin paennut, ja lovi lauennut. Jälkeenpäin elämyksestä ei ollut muistettavissa kuin varjot. Sen vuoksi hän aina ennen keikkaa on muistanut tähdentää, miten tärkeätä on, ettei vain fiilinki pääse yllättämään. – Nyt oli käynyt juuri niin: suurin osa sovitusta materiaalista ei ollut mahtunut mukaan ja tilannetta oli kuljettanut alitajunnan virta. Ja tämä ei sovi niille, jotka säikähtävät lähteä etsiytymään tuntemattomille urille pienenkin impulssin päästyä heitä töytäisemään.
Syvällä sisimmässään Poika oli tyytyväinen esitykseensä. Hän oli saanut sukeltaa hitusen pitemmälle, itseensä. Enää ei tarvitsisi pelätä ihmisiä, yleisöä, ei ketään, mitään. Hän tiesi selviytyvänsä tavalla, tai toisella takaiskuista, mistä tahansa, mutta selviytyvänsä. Poika tajusi olevansa Olemassa. Itse.
- Mikä sua nyt sitte vaivaa?
- Ei mua mikään vaivaa, ottakaa vaan iisisti.
- Sä oot taas niinku sua ei koskis koko juttu ollenkaa!
- Rauhotu nyt ja anna munkin rauhottua.
- Vittu! Jätkä vetää ensin keikan munilleen ja sitte on niinku mitää ei oliskaa ja sitte pitäis vaan katella päältä ja unohtaa koko juttu! Onks se nyt oikee meininki?
- Elä savua. Ei tässoo mitää menny munilleen. Mikä sulla… onks sulla joku Hätä vai?
- Jumalaut me on sovittu biisit etukäteen ja sit herra on niin sekasi ettei niistä tuu puoliakaa eikä Herralle saa edes Sanoo mitää!
- Etkö sinä saatanan torvi tajuu, ettei tää bändi ole mikää Topi ja Tuppi! …kylhän meidän täytyy pystyy kollektiiviseen improvisointiinki jos tilanne sitä vaatii, ja nyt se sattumalta vaati!
- Mä pyyhin perseeni sun kollektiiveillas! Mitä vitun kommunismii sä yrität meille tyrkyttää?
- Elä viitti olla kornimpi ku ootkaa. Ota tosta votkaa ja piä pääs kii…
- Joo, kyllä Poika on oikeessa, yhessä asiassa – ota votkaahaha!
- Meinnaattekste tosiaan et joka jumalan keikka pitäis soittaa niinku helluntaiepistola, aina täsmällisesti, samalla tavalla? …sehän on samaa ku menis teidän kanssa naimisiin! Sehän on Lobotomiaa!
- Enhän mä nyt tarkota, mut kyl musta sovitut pitäis olla kans sovittuja – eihän kaikilla voi olla aina sama fiilis samaan aikaan…
-Se tarkottaa et se on niinku Orientoitunu määrättyyn juttuun, tajuutsä, ja sitku sitä ei tuukkaa nii sitä alkaa niinku vituttaa ja tollee…, joku viisas sekosi aiheuttaen keskisormen nostoja, joten hiljeni…
Poliisi seisoi ovella!
-- -- --
Soitot on nyt soitettu ja nuotit pantu nippuun… kelasi Pojan päässä vanha renkutus. Muut yrittivät analysoida äskeistä ja käydä tapahtunutta kohta kohdalta lävitse ikään kuin oppiakseen siitä jotain. Siinä hetkessä se tuntui turhalta. Pojalle oli monta kertaa ennenkin sattunut noin: kontrolli oli pettänyt, tai pikemminkin paennut, ja lovi lauennut. Jälkeenpäin elämyksestä ei ollut muistettavissa kuin varjot. Sen vuoksi hän aina ennen keikkaa on muistanut tähdentää, miten tärkeätä on, ettei vain fiilinki pääse yllättämään. – Nyt oli käynyt juuri niin: suurin osa sovitusta materiaalista ei ollut mahtunut mukaan ja tilannetta oli kuljettanut alitajunnan virta. Ja tämä ei sovi niille, jotka säikähtävät lähteä etsiytymään tuntemattomille urille pienenkin impulssin päästyä heitä töytäisemään.
Syvällä sisimmässään Poika oli tyytyväinen esitykseensä. Hän oli saanut sukeltaa hitusen pitemmälle, itseensä. Enää ei tarvitsisi pelätä ihmisiä, yleisöä, ei ketään, mitään. Hän tiesi selviytyvänsä tavalla, tai toisella takaiskuista, mistä tahansa, mutta selviytyvänsä. Poika tajusi olevansa Olemassa. Itse.
- Mikä sua nyt sitte vaivaa?
- Ei mua mikään vaivaa, ottakaa vaan iisisti.
- Sä oot taas niinku sua ei koskis koko juttu ollenkaa!
- Rauhotu nyt ja anna munkin rauhottua.
- Vittu! Jätkä vetää ensin keikan munilleen ja sitte on niinku mitää ei oliskaa ja sitte pitäis vaan katella päältä ja unohtaa koko juttu! Onks se nyt oikee meininki?
- Elä savua. Ei tässoo mitää menny munilleen. Mikä sulla… onks sulla joku Hätä vai?
- Jumalaut me on sovittu biisit etukäteen ja sit herra on niin sekasi ettei niistä tuu puoliakaa eikä Herralle saa edes Sanoo mitää!
- Etkö sinä saatanan torvi tajuu, ettei tää bändi ole mikää Topi ja Tuppi! …kylhän meidän täytyy pystyy kollektiiviseen improvisointiinki jos tilanne sitä vaatii, ja nyt se sattumalta vaati!
- Mä pyyhin perseeni sun kollektiiveillas! Mitä vitun kommunismii sä yrität meille tyrkyttää?
- Elä viitti olla kornimpi ku ootkaa. Ota tosta votkaa ja piä pääs kii…
- Joo, kyllä Poika on oikeessa, yhessä asiassa – ota votkaahaha!
- Meinnaattekste tosiaan et joka jumalan keikka pitäis soittaa niinku helluntaiepistola, aina täsmällisesti, samalla tavalla? …sehän on samaa ku menis teidän kanssa naimisiin! Sehän on Lobotomiaa!
- Enhän mä nyt tarkota, mut kyl musta sovitut pitäis olla kans sovittuja – eihän kaikilla voi olla aina sama fiilis samaan aikaan…
-Se tarkottaa et se on niinku Orientoitunu määrättyyn juttuun, tajuutsä, ja sitku sitä ei tuukkaa nii sitä alkaa niinku vituttaa ja tollee…, joku viisas sekosi aiheuttaen keskisormen nostoja, joten hiljeni…
Poliisi seisoi ovella!
-- -- --
Osa 3: Ote Kalle Fältin lähettämästä julkaisemattomasta käsikirjoituksesta…
(…jossa on fiktiivinen, mutta Quipsin näköinen bändi vappukeikalla 1983)
Poika kompuroi pystykynteen, ravisti päätään, hiukset pääsivät irti. Hän haroi liiat pois kasvoiltaan ja haparoi fonitelineen suuntaan. Siellä se oli. Hän irrotti käyrän alustaltaan ja keräsi suun täyteen sylkeä nuollakseen kielen. Lava kutsui.
Lyöjä oli jäänyt pitämään paikkoja siistinä. Poika liittyi seuraan. Hän aloitti varoen parilla hassulla kommalla, yritti tarkkailla reaktioita. – Paskamaisia nämä valonheittimet, ei näe yhdenkään ilmettä, pakko pelata kuulolla, tuntumalla. – Poika tiesi olevansa yksin kirkkaassa valosuihkussa ja käytti sitä hyväkseen. Säälimätöntä yleisön kosiskelua. Hän ryhtyi napsuttelemaan sormiaan: - Juma… nehän tulee messiin! Ei vappujuhlijat olekaan niin sekaisin kuin olisi luullut. Toisella kädellään fonia pidellen, toisella napsutellen hän tuuttasi sekaan hajaääniä. Jengi koki sormiensa löytämisen riemun. Ihmeellistä!
Napsuttelu oli pakko jättää aikanaan. Pojan oli alettava soittaa riffejä. Riffiä, ja fraasia, riffejä ja fraaseja ja vielä vitun fraasia. Elämä on yhtä fraasia. Kapulakonna tulee perässä kuin porkkanalla ohjattu. – Mitähän tuonkin omassa päässä liikkuu, kun pystyy tuolla tavalla aavistamaan toisen aivoitukset?
Kissa-hiiri-leikki vääntyi väkisinkin jazz-osastolle, ja sehän on täällä kirosana. Napinaa leijui hengitykseen asti, kun basisti saapui pelastavana Juudaksena. Kiitos! Tarina polveili bakkanaalirähinäksi, sillä hetkellä mukaan loikkaavan kitarankielen vaihtajan loppusuoraksi: Poika unohti soittimensa ja ulvaisi Tarzan-Weissmullerit mikrofoniin, ja salissa kiljui tuhat Tarzania plus Janet. Bändi oli kunnian poluilla, roiskasi ja rähjäsi ja hajotti maailmansa alkutekijöihin, jokaisella henkilökohtaisensa, joka jostain tuntemattomasta syystä oli tuhottava mikrokosmokseksi, josta on herkullista kasailla palapeliä, jonka osat eivät lopu ikinä.
Valoheilureitten alla soljui elävää massaa, planktonia. Ketään ei tunnistanut millään opilla. Siellä se väreili, aaltoili. Kuului tuulimaisia ääniä. Joku tyttö kirkui kuin lokkiparvi. Poika hohkasi polvillaan, hokien ennenkuulumatonta alkukantaista loitsua, jonka oli määrä viedä hänet kotiin. Isien kotiin. Äitien kotiin. Kaikkien lasten kotin. Valo- ja äänivartijat olivat päässeet hulluiksi. Yhtenä värien ja kaikujen kakofoniana lavakorkki kellui myrskyssä, savukoneet tuprusivat ja strobot sekoittivat loputkin aistit. Kaaos kaatui niskaan kuin valtameren hyöky surfaajan tuhoksi. Tulkoon pimeys.
Joku löysi sittenkin lavalta pois, pääsi. Muut olivat hikisenä huohottavia kaloja. Poika tuskin heräsi siihen selkään hakkuuseen, millä joku eri muu kuolasi hänen korvaansa, että voivittumikämeininkivoivittumikämeininki… Ja paskanmarjat ja muki tyhä. Votkapullo ja siitä niin pitkät kuin kanttia riitti… terve tuloa yhteis kuntaan.
Hyvin kaukana kutsui hajanainen maanitus: ”Vii vont moo, vii vont moo…”, mutta se ei hellyttänyt pieniinkään encore-suunnitelmiin. kalat reuhottiva liimat otsilla sanattomina. Toinen parvi keskittyi parantelemaan ehostuksiaan. Roudari riuhtoi oven suljetuksi tunkeilijoilta. Siltä suunnalta kuului tauoton humalaisten nuorten naisten haistattelu. HNNHY.
- Käys kassalla niin päästään himaan.
(jatkuu…)
Poika kompuroi pystykynteen, ravisti päätään, hiukset pääsivät irti. Hän haroi liiat pois kasvoiltaan ja haparoi fonitelineen suuntaan. Siellä se oli. Hän irrotti käyrän alustaltaan ja keräsi suun täyteen sylkeä nuollakseen kielen. Lava kutsui.
Lyöjä oli jäänyt pitämään paikkoja siistinä. Poika liittyi seuraan. Hän aloitti varoen parilla hassulla kommalla, yritti tarkkailla reaktioita. – Paskamaisia nämä valonheittimet, ei näe yhdenkään ilmettä, pakko pelata kuulolla, tuntumalla. – Poika tiesi olevansa yksin kirkkaassa valosuihkussa ja käytti sitä hyväkseen. Säälimätöntä yleisön kosiskelua. Hän ryhtyi napsuttelemaan sormiaan: - Juma… nehän tulee messiin! Ei vappujuhlijat olekaan niin sekaisin kuin olisi luullut. Toisella kädellään fonia pidellen, toisella napsutellen hän tuuttasi sekaan hajaääniä. Jengi koki sormiensa löytämisen riemun. Ihmeellistä!
Napsuttelu oli pakko jättää aikanaan. Pojan oli alettava soittaa riffejä. Riffiä, ja fraasia, riffejä ja fraaseja ja vielä vitun fraasia. Elämä on yhtä fraasia. Kapulakonna tulee perässä kuin porkkanalla ohjattu. – Mitähän tuonkin omassa päässä liikkuu, kun pystyy tuolla tavalla aavistamaan toisen aivoitukset?
Kissa-hiiri-leikki vääntyi väkisinkin jazz-osastolle, ja sehän on täällä kirosana. Napinaa leijui hengitykseen asti, kun basisti saapui pelastavana Juudaksena. Kiitos! Tarina polveili bakkanaalirähinäksi, sillä hetkellä mukaan loikkaavan kitarankielen vaihtajan loppusuoraksi: Poika unohti soittimensa ja ulvaisi Tarzan-Weissmullerit mikrofoniin, ja salissa kiljui tuhat Tarzania plus Janet. Bändi oli kunnian poluilla, roiskasi ja rähjäsi ja hajotti maailmansa alkutekijöihin, jokaisella henkilökohtaisensa, joka jostain tuntemattomasta syystä oli tuhottava mikrokosmokseksi, josta on herkullista kasailla palapeliä, jonka osat eivät lopu ikinä.
Valoheilureitten alla soljui elävää massaa, planktonia. Ketään ei tunnistanut millään opilla. Siellä se väreili, aaltoili. Kuului tuulimaisia ääniä. Joku tyttö kirkui kuin lokkiparvi. Poika hohkasi polvillaan, hokien ennenkuulumatonta alkukantaista loitsua, jonka oli määrä viedä hänet kotiin. Isien kotiin. Äitien kotiin. Kaikkien lasten kotin. Valo- ja äänivartijat olivat päässeet hulluiksi. Yhtenä värien ja kaikujen kakofoniana lavakorkki kellui myrskyssä, savukoneet tuprusivat ja strobot sekoittivat loputkin aistit. Kaaos kaatui niskaan kuin valtameren hyöky surfaajan tuhoksi. Tulkoon pimeys.
Joku löysi sittenkin lavalta pois, pääsi. Muut olivat hikisenä huohottavia kaloja. Poika tuskin heräsi siihen selkään hakkuuseen, millä joku eri muu kuolasi hänen korvaansa, että voivittumikämeininkivoivittumikämeininki… Ja paskanmarjat ja muki tyhä. Votkapullo ja siitä niin pitkät kuin kanttia riitti… terve tuloa yhteis kuntaan.
Hyvin kaukana kutsui hajanainen maanitus: ”Vii vont moo, vii vont moo…”, mutta se ei hellyttänyt pieniinkään encore-suunnitelmiin. kalat reuhottiva liimat otsilla sanattomina. Toinen parvi keskittyi parantelemaan ehostuksiaan. Roudari riuhtoi oven suljetuksi tunkeilijoilta. Siltä suunnalta kuului tauoton humalaisten nuorten naisten haistattelu. HNNHY.
- Käys kassalla niin päästään himaan.
(jatkuu…)
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
Järvinen ja kummitusjuttu
Cisse Häkkisen kuuskymppis-syntymäpäivän velvoittamana täytyi tehdä pieni inventaario mahdolliseen häntä koskevaan, julkaisematta jääneeseen haastattelumateriaaliin. Paljon julkituomisen arvoista ei tuntunut enää siltä osin löytyvän, mutta ehkä yhtenä mielenkiintoisena yksityiskohtana ranskalaisin viiruin muistiinpanoihin merkitty Hasse Wallin muisto yhteisen bändin perustamissuunnitelmista loppukesältä/syksyltä 1990. Cisse yhytti Wallin tuolloin jollain pikkukeikalla paikallisessa kuppilassa ja homma tuntui sujuvan, joten alettiin puhua jatkosta. Porukkaa bändiä varten oli mielissä jo ennen Hassen lähtöä Senegaliin talvehtimaan, mutta hänen palattuaan sieltä seuraavana keväänä ei Cisseä enää ollut, ja nämä ajatukset jäivät suunnitelmiksi.
Toinen, Siru Häkkisen kertoma katkelma jäi sekin kirjasta lopulta pois. Pääosassa oli Albert/Cisse -kaksikon ohella Cissen ja Sirun poika Sami, ja tarina jotenkin ilmentää hyvin Järvisen lämmintä suhtautumista läheisiinsä ja myös huumorintajua. Ja myös Sami Häkkisen muistoksi:
”Cisse ja Pekka kävi aika paljon päivisin Mercuryssä syömässä. Sami oli silloin semmoinen aika snadi, kolme-neljävuotias, mutta Sami oli niillä aika usein mukana. Samilla oli sellainen bravuuri, että hän kertoi aina sellaista älytöntä kummitusjuttua. Ja Järvinen sille aina: ”Sami kerro se! Saat ranskalaiset, tai saat toisen jäätelön, saat kokiksen. Kerro taas!” Yllytti sitä. Ja Sami kertoi aina. Ja niillä oli niin hauskaa, Järvinen nauroi kippurassa, kun Sami kertoi sitä kummitusjuttua. Pekka aina pyysi, että kerro taas. Se juttu oli Samin itse keksimä ja meni jotenkin näin:
Oli suomalainen ja vaikka ruotsalainen ja norjalainen mies. Ne meni hotelliin ja kysyi, onko täällä vapaita paikkoja? On, mutta siellä kummittelee kummitus. Ensiksi meni ruotsalainen: ”En minä kummituksia pelkää.” Se pelästyi niin, että hyppäsi ikkunasta ulos. Ja näin samoin sitten toisena norjalainen. Viimeksi meni suomalainen: ”En minä kummituksia pelkää.” Sit se pelästyi niin, että se hyppäs vessan pönttöön. Tää suomalainen, ja tää kohta oli se bravuuri. Siis pienen pojan juttu, jossa ei oikeastaan päätä eikä häntää, mutta se oli Järvisestä niin valtavan hauskaa. Samin kertomana se kosketti häntä jotenkin.”
Toinen, Siru Häkkisen kertoma katkelma jäi sekin kirjasta lopulta pois. Pääosassa oli Albert/Cisse -kaksikon ohella Cissen ja Sirun poika Sami, ja tarina jotenkin ilmentää hyvin Järvisen lämmintä suhtautumista läheisiinsä ja myös huumorintajua. Ja myös Sami Häkkisen muistoksi:
”Cisse ja Pekka kävi aika paljon päivisin Mercuryssä syömässä. Sami oli silloin semmoinen aika snadi, kolme-neljävuotias, mutta Sami oli niillä aika usein mukana. Samilla oli sellainen bravuuri, että hän kertoi aina sellaista älytöntä kummitusjuttua. Ja Järvinen sille aina: ”Sami kerro se! Saat ranskalaiset, tai saat toisen jäätelön, saat kokiksen. Kerro taas!” Yllytti sitä. Ja Sami kertoi aina. Ja niillä oli niin hauskaa, Järvinen nauroi kippurassa, kun Sami kertoi sitä kummitusjuttua. Pekka aina pyysi, että kerro taas. Se juttu oli Samin itse keksimä ja meni jotenkin näin:
Oli suomalainen ja vaikka ruotsalainen ja norjalainen mies. Ne meni hotelliin ja kysyi, onko täällä vapaita paikkoja? On, mutta siellä kummittelee kummitus. Ensiksi meni ruotsalainen: ”En minä kummituksia pelkää.” Se pelästyi niin, että hyppäsi ikkunasta ulos. Ja näin samoin sitten toisena norjalainen. Viimeksi meni suomalainen: ”En minä kummituksia pelkää.” Sit se pelästyi niin, että se hyppäs vessan pönttöön. Tää suomalainen, ja tää kohta oli se bravuuri. Siis pienen pojan juttu, jossa ei oikeastaan päätä eikä häntää, mutta se oli Järvisestä niin valtavan hauskaa. Samin kertomana se kosketti häntä jotenkin.”
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Hiroshima-yhtye ja Järvinen
Tässä koko bändin pohtimia muisteloita Ismo Warosen koostamana Hiroshima-yhtyeenn ja Albert Järvisen yhteisestä vuorokaudesta Tukholmassa 3.- 4.3.1984. Kirjaan tuli tämän tekstin pohjalta huomattavasti pelkistetympi esitys, ja tämä bändin yhteinen muistelma ansaitseekin tulla julkistetuksi jo rock-historian kannalta kaikkine Hiroshima-yhtyettä koskevine yksityiskohtineen. Siis…
Hiroshima-yhtyeen perustivat Tukholmassa, sen kovamaineisessa siirtolaistaajama Flemingsbergissä veljekset Kari Varonen ja Ismo Waronen sekä Rape Pikanen, Jorma Uusitalo ja Erkki Tallavaara 1982. Ennen Hiroshimaa bändin nimenä toimivat mm. Target, Lifeline ja Alwari-X, jota nimeä bändi käytti parilla keilalla ennen Hiroshiman kokoonpanon vakiintumista. Nimeä käytettiin, koska ennen Ruotsiin muuttoaan rumpali Rape Pikanen toimi rumpalina Alwari Tuohitorvessa. Muutaman basistikokelun ja demonauhoituksen jälkeen kiinnityksen basson varteen sai Jouko Kinnunen 1983. Samana vuonna bändiin liittyi myös sen ainoa ruotsalaisjäsen Tony Hedin. Levytyssopimukseen johtava kahdeksan laulun demo äänitettiin Tukholmassa Decibel-studiolla yhtä monessa tunnissa 1983. Siinä esiintyi jo bändin ainokaiseksi jääneellä Taste of Death -levyllä soittava kokoonpano.
Hiroshiman ainokaiseksi albumiksi jääneen Taste of Death levytyssessiot aloitettiin Tukholman pohjoispuolella, silloin Kistassa sijaitsevalla Elecktra Studiolla maaliskuun 1. päivänä 1984 klo 13.
Äänitys- ja studioteknikkona koko levytyksen ajan toimi Seppo ”Zebra/Zepp” Johanson. Seppo ei suomalaiselta kuulostavasta nimestään huolimatta puhut tai ymmärtänyt lainkaan suomea. Aikaisemmista miehen meriiteistä ääniteknikkona voisi vaikka mainita Hanoi Rocksin ensimmäisen albumin Bankok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks. Olen jälkeenpäin lukenut Andy McCoyn olleen varsin tyytymätön Zebran työskentelyyn tätä kyseistä levyä äänitettäessä. En voi muuta kuin taipua olemaan samaa mieltä Andyn kanssa. Zebralla oli usein vallan muut intressit pääosassa, kuin itse äänitystyö- ja se kysyi bändin soittajalta useasti pitkää pinnaa levytyksen edetessä. Sattui mm. useasti, että mies jutteli ja selvitteli perheasioitaan puhelimessa vaimonsa kanssa pitkiäkin aikoja meille niin tärkeällä studioajalla. Joskus äänityssessiot jouduttiin sellaisena päivänä jopa keskeyttämään ja lopettamaan samasta syystä.
Kaikesta huolimatta fiilis bändin riveissä oli korkealla. Toisena studiopäivänä päästiinkin jo itse soittorintamalla myös tositoimiin. Tulikasteeksi sovittiin Midnight Fighter tykitys, joka avaa vinyylin b-puolen. Biisi on koko albumin nopeatempoisin ja sen pohjat soitettiin sisään livenä. Päällekkäisäänitykset siihen, eli kitarasoolo, bassosoolon tuplaus- ja lauluosuudet tehtiin myöhemmin. Seuraa sille heti perään teki The Looser ja sitten olikin jo vinyylin a-puolen päättävän, levyn ainoan balladin, Dreamworldin nauhoitusten aika.
Dreamworldin sävelsi bändin riveissä alkuaikoina mukana ollut urkuri Jorma ”Newhouse” Uusitalo. Kappaleen suomenkielinen versio löytyy hänen 1982 julkaisemalta sooloalbumiltaan (Jorma Uusitalo: Hetki vain, Koivu KOILP 120 [lp]) Englanninkieliset sanat biisiin kirjoitti laulaja Tony Hanover. Lyriikka muutti laulussa hänen kauttaan kovasti muotoaan, joten mistään käännöksestä ei tällä kohtaa voida puhua. Myös sovitus on alkuperäistä paljon rankempi. Biisi on levyn ainoa ”cover”, jos sitä sellaiseksi voi tässä tapauksessa luokitella.
Rumpali Rape Pikanen oli tutustunut ja ystävystynyt Järviseen jo 1970-luvun alkupuolella soittaessaan suomen ensimmäisessä glam-rock bändissä, Alwari Tuohitorvessa. Vuosia myöhemmin, 1983, Hiroshiman vielä hakiessa levytyssopimusta hän esitteli Albert Järvisen ja Jake Kinnusen toisilleen. Tämä tapahtui siihen aikaan muusikoiden suosimassa ravintola Vanhassa Kellarissa. Jake muistelee, että siellä kokoontui iltaa istumaan trion lisäksi mm. muusikot Dave Lindholm, Silu Seppälä, Affe Forsman ja Pete Malmi.
1984 Hiroshiman levytys-sopimus oli sitten tosiasia. Finnlevy vuokrasi studioaikaa Tukholmasta Electra Studiolta. Viikkoa ennen levytyksen alkua Jake soitti Albertille Helsinkiin, ja samalla heitti hänelle vierailukutsun Tukholmaan. Albert Järvinen teki Hiroshimalle seuraa heti levytyksen alkuvaiheessa. Raamatullisestikin sopivasti kitaristilegenda teki komean entren levytys-sessioihin niiden kolmantena päivänä. Oli lauantai-iltapäivä ja studioaika alkoi kello 13.
Miehen saapumisen studioon muistan erittäin hyvin. Mukavassa, vähintään salonkihumalassa oleva hyväntuulinen taiteilija tervehti kaikkia jo paikalla olijoita reippaalla tervehdyksellä (bändin jäsenistä paikalla olivat kaikki muut paitsi Kari), ja heitti nahkatakkinsa vieressäni olevalle tuolille. Järvisen Electra Studiolle satamasta haki autolla rumpalimme Rape Pikanen.
Albert taittoi siis matkan Helsingistä Tukholmaan perinteisesti ruotsinlaivalla. Hyväksi todettu tällainen matkustusmuoto on ainakin silloin, jos haluaa nauttia matkansa ratoksi siellä tarjottavia virvokkeita. Ja mikä parasta, siihen aikaa ne olivat vielä kohtuuhintaisia.
Rape Pikanen ja Jake Kinnunen olivat siis tietoisia Järvisen saapumisesta Tukholmaan. Minulle, veljelleni ja Tonylle hänen paikalle saapumisensa oli suuri yllätys, mutta tietystikin positiivinen sellainen. Tämä maaliskuun 3. ja samalla myös levytyksen kolmas studiopäivä alkoi luonnollisesti edellisen päivän tekemisten analysoinnilla, kun paikalle oli saapunut iltapäivällä myös kitaristiveljeni Kari. Syynin alle joutui edellisenä iltana äänitetty Dreamworld. Kukaan ei ollut kuulemaansa tyytyväinen. Mitään ei suorastaan soitettu väärin, mutta svengipuoli oli pahasti hukassa.
Eli tästä päätettiin jatkaa, homma piti ottaa uusiksi. Kenen idea oli pyytää Järvistä mukaan juuri tälle raidalle, on vuosien saatossa jäänyt unholaan, mutta koska mies oli paikalla, niin kitarastille löytyi tästä työnsarkaa. Alun pitäen ei suinkaan oltu millään lailla sovittu Järvisen kanssa meidän levylle soittamisesta. Hänellä ei ottanut Tukhoman matkalle mukaansa edes kitaraa.
Muutaman puhelinsoiton jälkeen saatiin kiinni Tamperelainen Veksi Rajala. Hän omisti akustisen, 12 -kielisen Guild kitaran, jonka hän mielihyvin lainasi käyttöömme studioon. Kitaran tutkimisen ja testaamisen jälkeen Järvinen näytti vihreää valoa ja mies oli kytketty soittosessioihin mukaan.
Uutta Dreamworld -pohjaa lähdettiin soittamaa kokoonpanolla:
Albert Järvinen: Akustinen kitara (Guild)
Ismo Waronen: Sähkökitara (Fender Stratocaster)
Rape Pikanen: Rummut (Ludwig)
Jake Kinnunen: Basso (Fender Jazz bass)
Tony Hanover lauloi äänityksessä tukilaulua, jota ei äänitetty, ja Kari kuunteli soittamista yhdessä Seppo Johansonin kanssa studion kontrollihuoneessa.
Kirjoitin soinnut paperille ja niitä vähän aikaa siinä tutkailtiin. Omalta kohdaltani voin kertoa, että tilanne nuorella kitaristina oli varsin jännittävä, istuinhan siinä vastapäätä suomalaista rocklegendaa. Itse biisin rakenne ja idea avautui Järviselle varsin nopeasti. Pienen treenaamisen jälkeen päätettiin soittaa kappale nauhalle. Ja kolmannen tai neljännen oton jälkeen asia oli pihvi ja pohjat purkissa. Dreamworldin aloittava, Järvisen akustisella kitaralla soittama intro tuli mukaan siinä hänen improvisoinnin tuloksena. Maestro soitti tämän ensi kertaa sillä versiolla, mikä kuuluu levyllä. Onneksi soitin häntä vasta päätä ja pystyin näin tulemaan mukaan siihen oikeaan aikaan. Biisi alkoi myös alkuperäisversiossa jollakin kitarariffillä, mutta Järvisen veto oli komeampi! Se originaaliveto on jo jäänyt unholaan.
Pohja Dreamworldiin oli nyt valmiina. Kun ne oli soitettu, hyviksi todettu ja parilla drinkillä juhlittu, niin siinä sitten yleisen aivoriiheilyn tuloksena päädyttiin siihen, että Albert voisi myös soittaa kappaleeseen sen viimeisen kitarasoolon, johon koko biisi päättyy.
Koska hänellä ei omaa kitaraa ollut mukana, niin valittavaksi jäi joko minun tai veljeni kitara. Kumpikin soitti siihen aikaa Fender Standard Stratocasterilla. Itselläni kitaravahvistimena käytössä oli 50 watin Marshallin JCM800 LEAD, Kari soitti myös 50W Marshallilla, mallia hän ei enää muista. Kaapit oli sekä Marshallin omia 12 tuumaisia, että Sound Siden valmistamia.
Lopulta hän valitsi kitaroista minun Fenderini. Eroina kitaroissa oli ”persoonallisuuksien” ja säätöjen lisäksi se, että oma kitarani otelauta oli vaahterasta, veljeni ruusupuusta. Hieman ”hermostuksissa” sitten katselin vierestä, kun Albert alkoi vääntää kitaraa mieleisekseen. Laivalta tuliaisina mukaan päässeet tequila- ja vodkapullot olivat myös lahjakkaasti vajenneet päivän kuluessa. Mutta mestarilla oli tatsi kunnossa ja aikansa kuluttua kitara oli soittajalleen mieleinen. Kitaran kanssa odoteltiin sitten, että tällä välin kitaraosuuksiaan soittamassa ollut Kari soitti The Looserin soolon purkkiin. Muistan Järvisen kehuneen kuulemaansa.
Järvisen humalatila oli pitkin päivää huolestuttanut ja ärsyttänytkin ääniteknikkoamme Zepra Johansonia. Kun aika koitti Järvisen Dreamworldin soolo-osuuden äänittämiseen, niin Johanson ei uskonut tämän onnistuvan ja halusi heittää pillit pussiin. Keskustelua hänen ja bändin välillä käytiin siinä samalla, kun Järvinen valmisteli soittamistaan studiossa. Lopulta bändin kanta tietysti voitti ja Johanson taipui. Hän pisti äänityksen pyörimään. Studion valot oli Järvisen pyynnöstä myös lähes sammutettu ja kontrollihuoneeseen levisi odottava hiljaisuus. Albert soitteli ja testaili kuvioitaan kappaleen soidessa hänen kuulokkeissaan.
Studioon kantautuva improvisointi oli varsin hakevaa ja Johansonin ilmeet kertoivat jo meille ”mitäs minä sanoin” -sanomaa. Rööki paloi, nauhoitus oli päällä ja lopulta Dreamworldin lopettavan sointukierron päälle suunnitellun soolon aika koitti.
Tästä loppuun kaikki olikin sitten silkkaa maagista Albert Järvinen kitarointia. Mies soitti nauhalle henkeäsalpaavan kauniin ja svengaavan finaalisoolon ja sen myös ensimmäisellä otolla. Tällaisien hetkien tuntoja ja kokemuksia on vaikea kirjoittaa ja pukea sanoiksi. Miehen soittaessa sooloaan kontrollihuoneessa vallitsi melkein hengellinen tunnelma. Vaikka Järvisen lahjat ja kyvyt olivat kaikilla bändissämme kirkkaasti tiedossa, niin silti tätä ei osannut odottaa. Ei näin kovaa juttua.
Vajaat kaksi minuuttia kitarointia ja se oli siinä. Kun Järvinen käveli studiosta ulos, niin Johanson nousi seisomaan ja ojensi kunnioittavasti kätensä soittajaa kohti. Yksi hänenkin uransa hienoista hetkistä oli juuri taltioitu magneettinauhalle. Dreamworld ja Järvisen kitarasoolon myötä sen päivän levytys-sessioille lopetettiin.
Electra Studiolla oli suuren studiotilan lisäksi mainiot vapaa-ajan tilat. Sieltä löytyi suurehkon oleskelutilan ja keittiön lisäksi sauna sekä iso uima-allas. Sauna oli lämmin ja oluet kylminä. Iltaa jatkettiin studiolla parin tunnin ajan vielä saunomalla ja uimalla. Hauska yksityiskohta on, että vahtimestarina studiolla toimi tuolloin Christer Sandelin, joka oli samaan aikaan suosittu popidoli Freestyle nimisessä ruotsalaisessa popyhtyeessä. Ymmärtääkseni hän sai käyttää studiota omiin tarpeisiinsa aina, kun siellä ei mitään muuta tapahtunut. Meidän lähdettyä hän jäi sinne monesti työstämään omia juttujaan. Niin myös tällä kertaa.
Electra Studioilta tiemme vei sitten saunomisen jälkeen jatkoille Tukholman ulkopuolella sijaitsevaan Hägersteniin. Juhlimista jatkui pitkälle yöhön ja jossain vaiheessa päädyimme Albertin kanssa kahdestaan istumaan asunnon olohuoneen sohvalle. Järvinen matkusti takaisin Helsinkiin laivalla jo seuraavana päivänä. Tapasin hänet vielä, no missäpä muuallakaan, kuin ravintola Vanhan kellarissa saman vuoden syksyllä. Levy oli julkaistu, ja Albert kertoi olevansa tyytyväinen omaan osuuteensa siinä. Samalla hän kysyi minulta, että vieläkö se veljesi soittaa yhtä nopeasti? Vastasin, että jossain vaiheessa taitaa olla vieläkin kiireempää menoa.
Dreamworldin muut kitarasoolot Taste of Death -levylle soitti Kari Varonen 28.3.
Pianon sovitti ja soitti kappaleeseen jälkikäteen Juha Reinikainen (John Saga).
Viimeiset äänitykset levylle Electra Studiolla tehtiin 5.4.
Levy miksattiin 11 – 14.4. legendaarisella Marcus Music studiolla, joka silloin käytti nimeä Soundtrade Studios.
Tuottajana levyllä toimi Jimi Sumen. Levy julkaistiin perjantaina 7.9.1984.
Taste of Death julkaistiin sekä Suomessa että Ruotsissa. Albumi sai ilmestyttyään kautta linjan hyvät arvostelut kriitikoilta. Hi-fi lehti julisti sen kuukauden levyksi. Aamulehti hehkutti arvostelussaan, että kerrankin voi olla ylpeä Suomalaisesta hevilevystä ja Ilta-Sanomat antoi levylle neljä tähteä viidestä. Bändin kohtaloksi koitui kuitenkin samana vuonna Kräk levymerkille kiinnitetty huikeaan suosioon nouseva Dingo. Hiroshima jäi nousevan megabändin vierellä markkinoinnissa pahasti jalkoihin, sekä näin ollen ilman suurempaa huomioita mediassa. Bändi ei myöskään ollut tästä syystä halukas jatkamaan levytyssopimusta Finnlevyn kanssa. Levyn ilmestymisen jälkeen yhtye keikkaili jonkun verran sekä Suomessa että Ruotsissa. Muutaman miehistövaihdoksen jälkeen bändi lopetti toimintansa 1987.
HIROSHIMA:
KARI VARONEN (LUKE POWERHAND) KITARA (Perustajajäsen)
ISMO WARONEN (HERO O’HARA) KITARA (Perustajajäsen)
RAIMO ”RAPE” PIKANEN (QUICK) RUMMUT (Perustajajäsen)
JOUKO KINNUNEN (JAKE KILLER) BASSO
TONY HEDIN ( TONY HANOVER) LAULU
Hiroshima discografia:
Singlet:
SOLDIER OF THE WORLD/NUCLEAR NIGHMARE (omakustanne, Pirate HIRS830901) 1983
ROCK’N ROLL PRIEST/TOUCH ME (Finnlevy / Kräk kräks 045) 1984
Albumit:
TASTE OF DEATH (Finnlevy / Kräklp16) 1984 (lp)
TASTE OF DEATH (Finnlevy / Kräk krämk 16 (cas)
Hiroshima-yhtyeen perustivat Tukholmassa, sen kovamaineisessa siirtolaistaajama Flemingsbergissä veljekset Kari Varonen ja Ismo Waronen sekä Rape Pikanen, Jorma Uusitalo ja Erkki Tallavaara 1982. Ennen Hiroshimaa bändin nimenä toimivat mm. Target, Lifeline ja Alwari-X, jota nimeä bändi käytti parilla keilalla ennen Hiroshiman kokoonpanon vakiintumista. Nimeä käytettiin, koska ennen Ruotsiin muuttoaan rumpali Rape Pikanen toimi rumpalina Alwari Tuohitorvessa. Muutaman basistikokelun ja demonauhoituksen jälkeen kiinnityksen basson varteen sai Jouko Kinnunen 1983. Samana vuonna bändiin liittyi myös sen ainoa ruotsalaisjäsen Tony Hedin. Levytyssopimukseen johtava kahdeksan laulun demo äänitettiin Tukholmassa Decibel-studiolla yhtä monessa tunnissa 1983. Siinä esiintyi jo bändin ainokaiseksi jääneellä Taste of Death -levyllä soittava kokoonpano.
Hiroshiman ainokaiseksi albumiksi jääneen Taste of Death levytyssessiot aloitettiin Tukholman pohjoispuolella, silloin Kistassa sijaitsevalla Elecktra Studiolla maaliskuun 1. päivänä 1984 klo 13.
Äänitys- ja studioteknikkona koko levytyksen ajan toimi Seppo ”Zebra/Zepp” Johanson. Seppo ei suomalaiselta kuulostavasta nimestään huolimatta puhut tai ymmärtänyt lainkaan suomea. Aikaisemmista miehen meriiteistä ääniteknikkona voisi vaikka mainita Hanoi Rocksin ensimmäisen albumin Bankok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks. Olen jälkeenpäin lukenut Andy McCoyn olleen varsin tyytymätön Zebran työskentelyyn tätä kyseistä levyä äänitettäessä. En voi muuta kuin taipua olemaan samaa mieltä Andyn kanssa. Zebralla oli usein vallan muut intressit pääosassa, kuin itse äänitystyö- ja se kysyi bändin soittajalta useasti pitkää pinnaa levytyksen edetessä. Sattui mm. useasti, että mies jutteli ja selvitteli perheasioitaan puhelimessa vaimonsa kanssa pitkiäkin aikoja meille niin tärkeällä studioajalla. Joskus äänityssessiot jouduttiin sellaisena päivänä jopa keskeyttämään ja lopettamaan samasta syystä.
Kaikesta huolimatta fiilis bändin riveissä oli korkealla. Toisena studiopäivänä päästiinkin jo itse soittorintamalla myös tositoimiin. Tulikasteeksi sovittiin Midnight Fighter tykitys, joka avaa vinyylin b-puolen. Biisi on koko albumin nopeatempoisin ja sen pohjat soitettiin sisään livenä. Päällekkäisäänitykset siihen, eli kitarasoolo, bassosoolon tuplaus- ja lauluosuudet tehtiin myöhemmin. Seuraa sille heti perään teki The Looser ja sitten olikin jo vinyylin a-puolen päättävän, levyn ainoan balladin, Dreamworldin nauhoitusten aika.
Dreamworldin sävelsi bändin riveissä alkuaikoina mukana ollut urkuri Jorma ”Newhouse” Uusitalo. Kappaleen suomenkielinen versio löytyy hänen 1982 julkaisemalta sooloalbumiltaan (Jorma Uusitalo: Hetki vain, Koivu KOILP 120 [lp]) Englanninkieliset sanat biisiin kirjoitti laulaja Tony Hanover. Lyriikka muutti laulussa hänen kauttaan kovasti muotoaan, joten mistään käännöksestä ei tällä kohtaa voida puhua. Myös sovitus on alkuperäistä paljon rankempi. Biisi on levyn ainoa ”cover”, jos sitä sellaiseksi voi tässä tapauksessa luokitella.
Rumpali Rape Pikanen oli tutustunut ja ystävystynyt Järviseen jo 1970-luvun alkupuolella soittaessaan suomen ensimmäisessä glam-rock bändissä, Alwari Tuohitorvessa. Vuosia myöhemmin, 1983, Hiroshiman vielä hakiessa levytyssopimusta hän esitteli Albert Järvisen ja Jake Kinnusen toisilleen. Tämä tapahtui siihen aikaan muusikoiden suosimassa ravintola Vanhassa Kellarissa. Jake muistelee, että siellä kokoontui iltaa istumaan trion lisäksi mm. muusikot Dave Lindholm, Silu Seppälä, Affe Forsman ja Pete Malmi.
1984 Hiroshiman levytys-sopimus oli sitten tosiasia. Finnlevy vuokrasi studioaikaa Tukholmasta Electra Studiolta. Viikkoa ennen levytyksen alkua Jake soitti Albertille Helsinkiin, ja samalla heitti hänelle vierailukutsun Tukholmaan. Albert Järvinen teki Hiroshimalle seuraa heti levytyksen alkuvaiheessa. Raamatullisestikin sopivasti kitaristilegenda teki komean entren levytys-sessioihin niiden kolmantena päivänä. Oli lauantai-iltapäivä ja studioaika alkoi kello 13.
Miehen saapumisen studioon muistan erittäin hyvin. Mukavassa, vähintään salonkihumalassa oleva hyväntuulinen taiteilija tervehti kaikkia jo paikalla olijoita reippaalla tervehdyksellä (bändin jäsenistä paikalla olivat kaikki muut paitsi Kari), ja heitti nahkatakkinsa vieressäni olevalle tuolille. Järvisen Electra Studiolle satamasta haki autolla rumpalimme Rape Pikanen.
Albert taittoi siis matkan Helsingistä Tukholmaan perinteisesti ruotsinlaivalla. Hyväksi todettu tällainen matkustusmuoto on ainakin silloin, jos haluaa nauttia matkansa ratoksi siellä tarjottavia virvokkeita. Ja mikä parasta, siihen aikaa ne olivat vielä kohtuuhintaisia.
Rape Pikanen ja Jake Kinnunen olivat siis tietoisia Järvisen saapumisesta Tukholmaan. Minulle, veljelleni ja Tonylle hänen paikalle saapumisensa oli suuri yllätys, mutta tietystikin positiivinen sellainen. Tämä maaliskuun 3. ja samalla myös levytyksen kolmas studiopäivä alkoi luonnollisesti edellisen päivän tekemisten analysoinnilla, kun paikalle oli saapunut iltapäivällä myös kitaristiveljeni Kari. Syynin alle joutui edellisenä iltana äänitetty Dreamworld. Kukaan ei ollut kuulemaansa tyytyväinen. Mitään ei suorastaan soitettu väärin, mutta svengipuoli oli pahasti hukassa.
Eli tästä päätettiin jatkaa, homma piti ottaa uusiksi. Kenen idea oli pyytää Järvistä mukaan juuri tälle raidalle, on vuosien saatossa jäänyt unholaan, mutta koska mies oli paikalla, niin kitarastille löytyi tästä työnsarkaa. Alun pitäen ei suinkaan oltu millään lailla sovittu Järvisen kanssa meidän levylle soittamisesta. Hänellä ei ottanut Tukhoman matkalle mukaansa edes kitaraa.
Muutaman puhelinsoiton jälkeen saatiin kiinni Tamperelainen Veksi Rajala. Hän omisti akustisen, 12 -kielisen Guild kitaran, jonka hän mielihyvin lainasi käyttöömme studioon. Kitaran tutkimisen ja testaamisen jälkeen Järvinen näytti vihreää valoa ja mies oli kytketty soittosessioihin mukaan.
Uutta Dreamworld -pohjaa lähdettiin soittamaa kokoonpanolla:
Albert Järvinen: Akustinen kitara (Guild)
Ismo Waronen: Sähkökitara (Fender Stratocaster)
Rape Pikanen: Rummut (Ludwig)
Jake Kinnunen: Basso (Fender Jazz bass)
Tony Hanover lauloi äänityksessä tukilaulua, jota ei äänitetty, ja Kari kuunteli soittamista yhdessä Seppo Johansonin kanssa studion kontrollihuoneessa.
Kirjoitin soinnut paperille ja niitä vähän aikaa siinä tutkailtiin. Omalta kohdaltani voin kertoa, että tilanne nuorella kitaristina oli varsin jännittävä, istuinhan siinä vastapäätä suomalaista rocklegendaa. Itse biisin rakenne ja idea avautui Järviselle varsin nopeasti. Pienen treenaamisen jälkeen päätettiin soittaa kappale nauhalle. Ja kolmannen tai neljännen oton jälkeen asia oli pihvi ja pohjat purkissa. Dreamworldin aloittava, Järvisen akustisella kitaralla soittama intro tuli mukaan siinä hänen improvisoinnin tuloksena. Maestro soitti tämän ensi kertaa sillä versiolla, mikä kuuluu levyllä. Onneksi soitin häntä vasta päätä ja pystyin näin tulemaan mukaan siihen oikeaan aikaan. Biisi alkoi myös alkuperäisversiossa jollakin kitarariffillä, mutta Järvisen veto oli komeampi! Se originaaliveto on jo jäänyt unholaan.
Pohja Dreamworldiin oli nyt valmiina. Kun ne oli soitettu, hyviksi todettu ja parilla drinkillä juhlittu, niin siinä sitten yleisen aivoriiheilyn tuloksena päädyttiin siihen, että Albert voisi myös soittaa kappaleeseen sen viimeisen kitarasoolon, johon koko biisi päättyy.
Koska hänellä ei omaa kitaraa ollut mukana, niin valittavaksi jäi joko minun tai veljeni kitara. Kumpikin soitti siihen aikaa Fender Standard Stratocasterilla. Itselläni kitaravahvistimena käytössä oli 50 watin Marshallin JCM800 LEAD, Kari soitti myös 50W Marshallilla, mallia hän ei enää muista. Kaapit oli sekä Marshallin omia 12 tuumaisia, että Sound Siden valmistamia.
Lopulta hän valitsi kitaroista minun Fenderini. Eroina kitaroissa oli ”persoonallisuuksien” ja säätöjen lisäksi se, että oma kitarani otelauta oli vaahterasta, veljeni ruusupuusta. Hieman ”hermostuksissa” sitten katselin vierestä, kun Albert alkoi vääntää kitaraa mieleisekseen. Laivalta tuliaisina mukaan päässeet tequila- ja vodkapullot olivat myös lahjakkaasti vajenneet päivän kuluessa. Mutta mestarilla oli tatsi kunnossa ja aikansa kuluttua kitara oli soittajalleen mieleinen. Kitaran kanssa odoteltiin sitten, että tällä välin kitaraosuuksiaan soittamassa ollut Kari soitti The Looserin soolon purkkiin. Muistan Järvisen kehuneen kuulemaansa.
Järvisen humalatila oli pitkin päivää huolestuttanut ja ärsyttänytkin ääniteknikkoamme Zepra Johansonia. Kun aika koitti Järvisen Dreamworldin soolo-osuuden äänittämiseen, niin Johanson ei uskonut tämän onnistuvan ja halusi heittää pillit pussiin. Keskustelua hänen ja bändin välillä käytiin siinä samalla, kun Järvinen valmisteli soittamistaan studiossa. Lopulta bändin kanta tietysti voitti ja Johanson taipui. Hän pisti äänityksen pyörimään. Studion valot oli Järvisen pyynnöstä myös lähes sammutettu ja kontrollihuoneeseen levisi odottava hiljaisuus. Albert soitteli ja testaili kuvioitaan kappaleen soidessa hänen kuulokkeissaan.
Studioon kantautuva improvisointi oli varsin hakevaa ja Johansonin ilmeet kertoivat jo meille ”mitäs minä sanoin” -sanomaa. Rööki paloi, nauhoitus oli päällä ja lopulta Dreamworldin lopettavan sointukierron päälle suunnitellun soolon aika koitti.
Tästä loppuun kaikki olikin sitten silkkaa maagista Albert Järvinen kitarointia. Mies soitti nauhalle henkeäsalpaavan kauniin ja svengaavan finaalisoolon ja sen myös ensimmäisellä otolla. Tällaisien hetkien tuntoja ja kokemuksia on vaikea kirjoittaa ja pukea sanoiksi. Miehen soittaessa sooloaan kontrollihuoneessa vallitsi melkein hengellinen tunnelma. Vaikka Järvisen lahjat ja kyvyt olivat kaikilla bändissämme kirkkaasti tiedossa, niin silti tätä ei osannut odottaa. Ei näin kovaa juttua.
Vajaat kaksi minuuttia kitarointia ja se oli siinä. Kun Järvinen käveli studiosta ulos, niin Johanson nousi seisomaan ja ojensi kunnioittavasti kätensä soittajaa kohti. Yksi hänenkin uransa hienoista hetkistä oli juuri taltioitu magneettinauhalle. Dreamworld ja Järvisen kitarasoolon myötä sen päivän levytys-sessioille lopetettiin.
Electra Studiolla oli suuren studiotilan lisäksi mainiot vapaa-ajan tilat. Sieltä löytyi suurehkon oleskelutilan ja keittiön lisäksi sauna sekä iso uima-allas. Sauna oli lämmin ja oluet kylminä. Iltaa jatkettiin studiolla parin tunnin ajan vielä saunomalla ja uimalla. Hauska yksityiskohta on, että vahtimestarina studiolla toimi tuolloin Christer Sandelin, joka oli samaan aikaan suosittu popidoli Freestyle nimisessä ruotsalaisessa popyhtyeessä. Ymmärtääkseni hän sai käyttää studiota omiin tarpeisiinsa aina, kun siellä ei mitään muuta tapahtunut. Meidän lähdettyä hän jäi sinne monesti työstämään omia juttujaan. Niin myös tällä kertaa.
Electra Studioilta tiemme vei sitten saunomisen jälkeen jatkoille Tukholman ulkopuolella sijaitsevaan Hägersteniin. Juhlimista jatkui pitkälle yöhön ja jossain vaiheessa päädyimme Albertin kanssa kahdestaan istumaan asunnon olohuoneen sohvalle. Järvinen matkusti takaisin Helsinkiin laivalla jo seuraavana päivänä. Tapasin hänet vielä, no missäpä muuallakaan, kuin ravintola Vanhan kellarissa saman vuoden syksyllä. Levy oli julkaistu, ja Albert kertoi olevansa tyytyväinen omaan osuuteensa siinä. Samalla hän kysyi minulta, että vieläkö se veljesi soittaa yhtä nopeasti? Vastasin, että jossain vaiheessa taitaa olla vieläkin kiireempää menoa.
Dreamworldin muut kitarasoolot Taste of Death -levylle soitti Kari Varonen 28.3.
Pianon sovitti ja soitti kappaleeseen jälkikäteen Juha Reinikainen (John Saga).
Viimeiset äänitykset levylle Electra Studiolla tehtiin 5.4.
Levy miksattiin 11 – 14.4. legendaarisella Marcus Music studiolla, joka silloin käytti nimeä Soundtrade Studios.
Tuottajana levyllä toimi Jimi Sumen. Levy julkaistiin perjantaina 7.9.1984.
Taste of Death julkaistiin sekä Suomessa että Ruotsissa. Albumi sai ilmestyttyään kautta linjan hyvät arvostelut kriitikoilta. Hi-fi lehti julisti sen kuukauden levyksi. Aamulehti hehkutti arvostelussaan, että kerrankin voi olla ylpeä Suomalaisesta hevilevystä ja Ilta-Sanomat antoi levylle neljä tähteä viidestä. Bändin kohtaloksi koitui kuitenkin samana vuonna Kräk levymerkille kiinnitetty huikeaan suosioon nouseva Dingo. Hiroshima jäi nousevan megabändin vierellä markkinoinnissa pahasti jalkoihin, sekä näin ollen ilman suurempaa huomioita mediassa. Bändi ei myöskään ollut tästä syystä halukas jatkamaan levytyssopimusta Finnlevyn kanssa. Levyn ilmestymisen jälkeen yhtye keikkaili jonkun verran sekä Suomessa että Ruotsissa. Muutaman miehistövaihdoksen jälkeen bändi lopetti toimintansa 1987.
HIROSHIMA:
KARI VARONEN (LUKE POWERHAND) KITARA (Perustajajäsen)
ISMO WARONEN (HERO O’HARA) KITARA (Perustajajäsen)
RAIMO ”RAPE” PIKANEN (QUICK) RUMMUT (Perustajajäsen)
JOUKO KINNUNEN (JAKE KILLER) BASSO
TONY HEDIN ( TONY HANOVER) LAULU
Hiroshima discografia:
Singlet:
SOLDIER OF THE WORLD/NUCLEAR NIGHMARE (omakustanne, Pirate HIRS830901) 1983
ROCK’N ROLL PRIEST/TOUCH ME (Finnlevy / Kräk kräks 045) 1984
Albumit:
TASTE OF DEATH (Finnlevy / Kräklp16) 1984 (lp)
TASTE OF DEATH (Finnlevy / Kräk krämk 16 (cas)
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Järvinen Henrik Schütt’n muistelemana kuvaussessioissa
Järvistä ja kumppaneita muistelee seuraavassa huippukuvaaja Henrik Schütt muutamissa kirjasta pois jääneissä pätkissä, niin kuvaussessioista kuin niiden ulkopuoleltakin.
”Valokuvat Järvisestä - harvoin siitä sai sellaisia revittelykuvia. Kyllä se oli jotenkin niin omassa maailmassaan niissä kuvissa. Se oli jonkun kovan soolon yhteydessä, kun se eläytyi. Muuten se oli se asetelma monessa ryhmäkuvassakin – Remu puhuu, Cisse pelleilee, Albert tuijottaa tyhjää. Että hänet on nyt vaan laitettu seisomaan tohon. Siitä oli vaikea saada kuvaa. Niin paljon kun mä niitä kuvasin, niin nyt mä huomaan, että mulla on kaksi kertaa enemmän Cisse-kuvia kuin Albert-kuvia. Sen kanssa ei oikein tapahtunut mitään. Cissellähän oli niin hirveä show päällä alusta loppuun. Sit Abe oli aina huoliteltu ja hyvin pukeutunut - ihan oma, herrasmiesmäisempi tyyli kuin tavallisen rokkarin. Tosi siisti.”
”Hurriganesin 10/80:n aikana meno oli sujuvaa, olin levytyskeikallakin. Silloin ei ollut pahemmin mitään skismoja. Biisit muokkautuivat studiossa, mm. Bourbon Street muuttui vielä, raakileesta muotoutui hieno biisi. Tällä keikalla meillä oli Castle-hotellin yläkerros käytössä, oli vähän eritasoisia huoneita ja kierrätettiin nukkumisvuoroja. Mä nukuin Järvisen kanssa sviitin, taisi olla hääsviitti, isossa parisängyssä ja seuraavana yönä lattialla.”
”Fortissimo-levyn aikana oli sama hotelli käytössä. Sen kansi on kuvattu Castlen sviitissä, siihen pantiin matto seinälle. Fortissimon aikaan Remu oli hermostunut tilanteesta [Järvisen potkuista] ja tuohon aikaan asiat piti muutenkin tapahtua nopeasti, mutta se oli vaan normaalia komennonpitoa, ei mitään tavanomaista enempää.”
”Joskus Quips-aikaan Järvisen käytös ja tavallaan luonne mun mielestä muuttui. Oli vaikea saada kontaktia, kun ei aina voinut ymmärtää mitä tarkoitti. Se oli kyyninen ja sarkastinen puheiltaan. Siis arvoituksellinen, ei voinut tietää oliko jokin tsoukki vai oliko se tosissaan, siitä puheesta oli vaikea saada otetta.”
”Syksyllä 1984 otettiin myös Albert Järvinen Bandin promokuva, josta teetettiin keikkajuliste. Järvisellä on siinä päässä mun hattu, joka oli muisto Texasista 1976 Amerikan matkalta, Willie Nelson’s Fourth of July Picniciltä. Se oli outlaw-kantrin merkittävin tapahtuma ja juhlisti tuolla kerralla Amerikan 200 itsenäisyyspäivää. Mukana matkaseurana oli mm. Jussi Raittinen. Kolme vuorokautta meni käytännössä liki valvoen, kun ei malttanut nukkua. Oli Willie Nelson, Waylon Jennings, David Allan Coe, Jerry Jeff Walker, ym., ym. esiintyjiä [matkakuvaus mm. Jussi Raittisen kirjassa, ss. 235-238].”
”Valokuvat Järvisestä - harvoin siitä sai sellaisia revittelykuvia. Kyllä se oli jotenkin niin omassa maailmassaan niissä kuvissa. Se oli jonkun kovan soolon yhteydessä, kun se eläytyi. Muuten se oli se asetelma monessa ryhmäkuvassakin – Remu puhuu, Cisse pelleilee, Albert tuijottaa tyhjää. Että hänet on nyt vaan laitettu seisomaan tohon. Siitä oli vaikea saada kuvaa. Niin paljon kun mä niitä kuvasin, niin nyt mä huomaan, että mulla on kaksi kertaa enemmän Cisse-kuvia kuin Albert-kuvia. Sen kanssa ei oikein tapahtunut mitään. Cissellähän oli niin hirveä show päällä alusta loppuun. Sit Abe oli aina huoliteltu ja hyvin pukeutunut - ihan oma, herrasmiesmäisempi tyyli kuin tavallisen rokkarin. Tosi siisti.”
”Hurriganesin 10/80:n aikana meno oli sujuvaa, olin levytyskeikallakin. Silloin ei ollut pahemmin mitään skismoja. Biisit muokkautuivat studiossa, mm. Bourbon Street muuttui vielä, raakileesta muotoutui hieno biisi. Tällä keikalla meillä oli Castle-hotellin yläkerros käytössä, oli vähän eritasoisia huoneita ja kierrätettiin nukkumisvuoroja. Mä nukuin Järvisen kanssa sviitin, taisi olla hääsviitti, isossa parisängyssä ja seuraavana yönä lattialla.”
”Fortissimo-levyn aikana oli sama hotelli käytössä. Sen kansi on kuvattu Castlen sviitissä, siihen pantiin matto seinälle. Fortissimon aikaan Remu oli hermostunut tilanteesta [Järvisen potkuista] ja tuohon aikaan asiat piti muutenkin tapahtua nopeasti, mutta se oli vaan normaalia komennonpitoa, ei mitään tavanomaista enempää.”
”Joskus Quips-aikaan Järvisen käytös ja tavallaan luonne mun mielestä muuttui. Oli vaikea saada kontaktia, kun ei aina voinut ymmärtää mitä tarkoitti. Se oli kyyninen ja sarkastinen puheiltaan. Siis arvoituksellinen, ei voinut tietää oliko jokin tsoukki vai oliko se tosissaan, siitä puheesta oli vaikea saada otetta.”
”Syksyllä 1984 otettiin myös Albert Järvinen Bandin promokuva, josta teetettiin keikkajuliste. Järvisellä on siinä päässä mun hattu, joka oli muisto Texasista 1976 Amerikan matkalta, Willie Nelson’s Fourth of July Picniciltä. Se oli outlaw-kantrin merkittävin tapahtuma ja juhlisti tuolla kerralla Amerikan 200 itsenäisyyspäivää. Mukana matkaseurana oli mm. Jussi Raittinen. Kolme vuorokautta meni käytännössä liki valvoen, kun ei malttanut nukkua. Oli Willie Nelson, Waylon Jennings, David Allan Coe, Jerry Jeff Walker, ym., ym. esiintyjiä [matkakuvaus mm. Jussi Raittisen kirjassa, ss. 235-238].”
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Järvisen vaikuttajia – Kalle Lae Oiling Boiling -albumilla
Albert-kirjaa avusti kovasti muistoillaan Jouni Rautakoura, 1970-luvun alkupuolella ”sivutoiminen salanimellä kirjoittava musiikkikriitikko”, toimittaja ja ”edelleen basisti”. Kuten krediteissä kirjan lopussa mainitaan, on kirjan Intro-kappale pääosin hänen ja Matti Sarapaltion muisteluiden yhteen sulautusta. Tässä pari poisjäänyttä pätkää Jounilta:
”Ganesit tapasin ensimmäisen kerran Saarihuhdantiellä Kaskisaaressa Ilen aikaan ennen ensimmäistäkään keikkaa, joten olin hieman skeptinen, kun Ile lähti ja Järvinen astui remmiin. Nepotismia. Pian tuli selväksi tämän ’Grillon’ todellinen laatu, ja loppu onkin historiaa. Jotenkin Järvinen on yksi puhtaimmista perussuomalaisista soittajista, joita olen tavannut - estoinen, hiljainen ja kuitenkin voimakas oman polun kulkija.”
”Puhuessamme ummet lammet paljon muustakin kuin musiikista, sivusimme tietysti moneen otteeseen Järviseen vaikuttaneita soittajia. Yllätyksekseni hän piti pienen ylistävän palopuheen 1971 äänitetystä Oiling Boiling -levystä, ja epätavallisen painokkaasti kuin itsestään selvyytenä mainitsi, että levyllä soittava Kalle Lae on ’Suomen paras rockkitaristi’.”
”Siis hetkinen… Levy tehty jumalauta melkein 60-luvulla? En ollut kuullut sitä, en varsinkaan ko. kitaristista, jota em. tittelin itseoikeutettu haltija tässä vieressä ylisti ykköseksi! What a hell? Oli aivan pakko hölmönä kysyä: ’ai parempi kun sä, vai?’ ’Kyllä!’ Vastaus oli niin vakuuttava, että tätä piti sulatella hetki aivan hiljaa.”
”Huomattavan paljon myöhemmin noudatin Järvisen suositusta, ja nyt jatkan sitä toteamalla, että kuunnelkaa ihmeessä tämä ajan mainiosti patinoima lämpimän inspiroitunut levy. Siteeraan sankariamme: ’Todella kovia soittajia ja todella monipuolista musaa.’ Äänitysvuotta ajatellessa leuan on syytäkin hieman loksahtaa.”
”Ganesit tapasin ensimmäisen kerran Saarihuhdantiellä Kaskisaaressa Ilen aikaan ennen ensimmäistäkään keikkaa, joten olin hieman skeptinen, kun Ile lähti ja Järvinen astui remmiin. Nepotismia. Pian tuli selväksi tämän ’Grillon’ todellinen laatu, ja loppu onkin historiaa. Jotenkin Järvinen on yksi puhtaimmista perussuomalaisista soittajista, joita olen tavannut - estoinen, hiljainen ja kuitenkin voimakas oman polun kulkija.”
”Puhuessamme ummet lammet paljon muustakin kuin musiikista, sivusimme tietysti moneen otteeseen Järviseen vaikuttaneita soittajia. Yllätyksekseni hän piti pienen ylistävän palopuheen 1971 äänitetystä Oiling Boiling -levystä, ja epätavallisen painokkaasti kuin itsestään selvyytenä mainitsi, että levyllä soittava Kalle Lae on ’Suomen paras rockkitaristi’.”
”Siis hetkinen… Levy tehty jumalauta melkein 60-luvulla? En ollut kuullut sitä, en varsinkaan ko. kitaristista, jota em. tittelin itseoikeutettu haltija tässä vieressä ylisti ykköseksi! What a hell? Oli aivan pakko hölmönä kysyä: ’ai parempi kun sä, vai?’ ’Kyllä!’ Vastaus oli niin vakuuttava, että tätä piti sulatella hetki aivan hiljaa.”
”Huomattavan paljon myöhemmin noudatin Järvisen suositusta, ja nyt jatkan sitä toteamalla, että kuunnelkaa ihmeessä tämä ajan mainiosti patinoima lämpimän inspiroitunut levy. Siteeraan sankariamme: ’Todella kovia soittajia ja todella monipuolista musaa.’ Äänitysvuotta ajatellessa leuan on syytäkin hieman loksahtaa.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
